perjantai 8. syyskuuta 2017

Kuumat aallot kuljettaa - THE END -



Hormonihoito tehosi, aallokko vaimeni, blogi päättyy.


Kuusi vuotta sitten aloin kirjoittelemaan kuumista aalloistani, viattomana kuvitellen, että ne kestäisivät vuoden tai kaksi. HAH! Monen monta joulua ja juhannusta myöhemmin jouduin katsomaan karvasta totuutta silmiin; ei niillä ollut aikomustakaan loppua. Lääkärikin sanoi, että oireet saattavat kestää lopun elämän, mikä oli masentavinta mitä olin kuullut naismuistiin.

Viimeisinkin hermosäie napsahti sitten poikki keväällä, kun aallot alkoivat vaimentumisen sijasta vain pahentua. Luomuna oli ollut tarkoitus painaa loppuun asti, mutta toisin kävi, taivuin hormonikorvaushoitoihin. Ne alkoivat tehota noin kuukauden käytön jälkeen, enkä kadu päätöstä vaikka pienessä paineessa joudunkin elämään. Jos sairastun, niin sairastun. Pääasia, että nyt saan elää ilman hirvittäviä hikoilukohtauksia ja muita oireita, joista olen auliisti tässä blogissa kertonut.

Onhan täällä ollut muitakin aiheita vuosien varrella. Erityisesti laihdutus, josta uhmakkaasti lupasin luopua pari kirjoitusta sitten. Aion edelleenkin olla laihduttamatta - siinäpä lupaus, joka tuntuu mukavalta jo pelkästään lausua - mutta meinaan kyllä jatkaa vyötärön metsästystä eli vatsan alueen rasvakerrosten keventämistä kunhan elo tässä vähän rauhoittuu. Nyt on ollut turhan hektistä terveellisen syömisen opettelua ajatellen; erikoista matkustelua ja erityisen hankalaa moneen osoitteeseen muuttamista monta viikkoa putkeen. Ja kuten aina erikoistilanteissa, en jaksa paneutua ruuanlaittoon enkä edes terveellisiin välipaloihin, vaan vedän pizzaa ja pikkuleipiä cokiksella. Pääasia, että saa äkkiä murua rinnan alle, niin pääsee taas jatkamaan puuhailua. Palaan kyllä ruotuun, kun tämä yletön touhuaminen on ohi. Muutaman viikon kuluttua. Ruokailun kannalta, siis.

Muilta osin erityinen ajanjakso elämässä ei kuitenkaan pääty tähän. Päinvastoin, tästä se vasta alkaa!


Mennan kolmas elämä


Ensin oli lapsuus ja nuoruus, sitten tuli ruuhkavuodet, ja nyt - kolmas elämä. Sanotaan se oikein isolla: KOLMAS ELÄMÄ.

Ensimmäistä kertaa 35 vuoteen elelen nyt yksin, kun kuopuskin lensi juuri pesästä, ja aion tehdä kaikenlaista kivaa mitä vapaana hilluva ihminen suinkin keksii. Budjettini ei ole suuri (paitsi jos rikastun matkan varrella, kai senkin voisi tehdä), mutta pieni haasteellisuus tekee seikkailusta vain hauskempaa; tiedossa rutosti kekkaamisen ja löytämisen iloa, kun kaikkea ei saa tarjottimella.

Ja miettikää sitä vapautta! Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, ilman kompromisseja, ilman neuvotteluja. Saa muuttaa mielensä tuosta vaan, mistä asiasta vaan, ilman selitysvelvollisuutta ja perusteluja. Voi hypätä junaan tai liftata rekkaan tai lähteä vaeltamaan, kun maisemanvaihdos alkaa houkuttaa. Kaikenlaista, monenlaista, ihan mitä huvittaa!

Jotain jänskää olen jo aloittanutkin, nimittäin haussittaamisen. Housesitting tai petsitting on sitä, että mennään toisten ihmisten koteihin vahtimaan taloa ja talon lemmikkejä. Saa asua ilmaiseksi hienoissa lukaaleissa ja leikkiä paikallista, seurana karvainen kaveri tai kaksi. Palasin juuri Winslowsta, Englannista, jossa vietin pari viikkoa isossa, vanhassa country housessa (ja nyt on kieltämättä vähän ikävä Megiä, talon suloista ja liikkistä spanielia).

Olen myös luopunut kokonaan asunnosta Suomessa ja vuokrannut puoleksi vuodeksi kämpät Kreikasta; yhden Ateenasta, toisen Peloponnesokselta. Odotan innolla sitä kelluvaa hyvänolon tunnetta, mikä aina seuraa koneen laskeutumista Kreikkaan. Maahan, jossa olen varmasti asunut monta aikaisempaa elämää, mutta tässä elämässä en vielä paljoakaan. Onkin siis jo aika.

Tulen niin nauttimaan yksinolosta, introvertti kun olen, mutta myös kreikkalaisesta elämänmenosta johon voin astua sisään aina kun siltä tuntuu. Sikäläinen syke on juuri meikäläiselle sopiva, samoin ei-se-nyt-niin-nokonnuukaa -mentaliteetti. Toisaalta kiehtoo myös keskusteleva kulttuuri, siellä ihmiset puhuvat ja pohtivat, kiihkeästi ja koko ajan. Ja ilmasto, tottakai, ja kasvillisuus - siellä ei siitepölyallergia vaivaa. Ruoka, musiikki, mytologia, kaikki natsaa. Kieltäkin osaan auttavasti.

Eikä tuossa vielä kaikki, seikkailuhan on vasta alussa. Mitä puolen vuoden päästä, jäänkö Kreikkaan vai muutanko muualle? Nyt kun ei kuumat aallot enää kuljeta, vaan elämänvirta vie, on jänskää katsoa että minne!

Kunhan tämä vanhan elämän paketoiminen (ja nuorison auttaminen oman elämänsä alkuun) pian loppuu, niin aloitan uuden blogin "Mennan kolmas elämä". Sieltä saat sitten lukea lisää housesitting-keikoistani ja Kreikassa asumisesta, ja ties mistä muusta, mitä tämmöinen 58-vuotias täti-ihminen keksiikään kun ei kukaan ole jarruttelemassa. Voit myös seurata, kuinka vyötärön metsästys etenee.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, Kuumat aallot kuljettaa kuittaa!












maanantai 5. kesäkuuta 2017

Vyötärön metsästys: osa 2 PROJEKTI YSKÄHTELEE


Mansikan itsepoiminta on ihan parasta!

Pakko tunnustaa, vaikka nolottaa, että vähän kehnosti on projekti lähtenyt alkuun. Sinänsä hullua, koska innostus on edelleen suuri, ja motivaatio. Silti havahdun lähes joka päivä siihen, että taas tuli ostettua kaupasta sokeria & vehnää jossakin muodossa. Yleensä berliininmunkkina.

Eikä alkuvuodesta tosi hyvin alkanut terveellinen ruokavalio muutenkaan jaksa enää potkia. Vielä jokunen viikko sitten pystyin pitämään kiinni siitä, että joka aterialla oli paljon kasviksia, mutta nyt sekin on hiipunut. Hyvä kun saan tomaatin pilkottua lautaselle. Enkä tee enää kolmea fiksua ateriaa päivässä + välipaloja, ettei aterioiden välillä nälkä kasvaisi liian suureksi.

Kaiken huipuksi olen sortunut taas typerään naposteluun; vähän väliä pitää käydä jääkaapilla tai muulla kaapilla kurkistamassa, että olisko täällä jotain pientä hyvää. Ja koska en ole noudattanut fiksua linjaa kaupassa, niin onhan siellä. (Tähän raskaus huokaus.)

Jotain hyvääkin: en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon kuten kautta vuosien tässä vaiheessa olen tehnyt. Siis ihan aina. Nyt jaksan edelleen uskoa itseeni, en ole heittänyt tieten tahtoen läskiksi. Eli kyllä tästä vielä noustaan, pohjalta ei pääse kuin ylöspäin!

Onpa turha päivitys, nollainformaatiota, ehkä ajattelet. Halusin kuitenkin jakaa tämänkin, koska tiedän, että en ole ainoa polulta hairahtunut. Yhdessä kaaduttiin, mutta hei, noustaan myös yhdessä! Kohta notkuu toripöydät ihania tuoreita makeita terveellisiä herkkuja, mansikoita ja herneitä, ja heti perään mustikoita, vadelmia ja herukoita, nomnom. Torilla tavataan, ystäväni?

tiistai 30. toukokuuta 2017

Waihdevuodet NYT NIITÄ HORMONIMYRKKYJÄ TÄNNE!


- JA VÄHÄN SASSIIN!  *



Seitsemäs vuosi kamelin selän katkaisi


- Parasta myrkkyä mitä löytyy, ihan sama, kuollaan sitten siihen syöpään!
Ei siinä lääkäriparka edes yrittänyt ottaa tilannetta haltuun, vaan kirjoitti ääneti reseptin. Varmaan oli ymmärtänyt parista lauseesta, että jos ihminen on kohta seitsemän vuotta kärvistellyt helvetillisissä kuumissa aalloissa ja kokeillut jo kaikkea muuta paitsi hormonikorvaushoitoa, on turha alkaa kyselemään mitään.

Ennen apteekkia kävin sentään verikokeissa ja rintojen ultraäänitutkimuksessa. Mammografiaan yrittivät raijata väkipakolla, mutta en suostunut. Se on aina sattunut enemmän kuin kuuluisi, olen pyörtynytkin pari kertaa, ja nyt rintojen pienennyksen jälkeen jo pelkkä mielikuva prässikoneesta pisti hyperventiloimaan. Elokuisen leikkauksen jäljiltä rinnat ovat nimittäin edelleen arat ja niitä vihlookin aina välillä. Sormella jos painaa, niin sattuu. Mutta se ei haittaa, pieni hinta muutoin niin isosta ilosta.

Ultrassa selvisi syy kosketusarkuudelle: molemmissa rinnoissa on useita pieniä kystia, leikkauksessa syntyneitä. Ne voivat kuulema kasvaa ja muuttua pahalaatuisiksi, tai sitten eivät. Mutta tämän epävarmuuden tienhän valitsin jo sillä hetkellä, kun päätin aloittaa hormonikorvaushoidon. Kuusi vuotta olin siitä kieltäytynyt, validista syystä: rintasyöpäriskini on koholla, koska äitini sairastui siihen 55-vuotiaana. Rankoista hoidoista huolimatta hän menehtyi 57-vuotiaana, vuotta nuorempana kuin mitä itse olen nyt.

Tiedän, tiedän, ei saa antaa pelolle valtaa. Mutta ei se ole pelkoa, mitä nyt tunnen, se on alistumista. Kyllä se syöpä tästä puhkeaa. Näen jo itseni heräämästä leikkauksesta, jossa poistettiin toinen tai molemmat näistä herttaisenkeveistä rinnoistani. Tiedän, että viereiseen petiin sattuu joku sympaattinen, ylipirteä kolmentoista lapsen äiti, jonka reippautta kaikki ihailevat, ja joka yrittää puhkua minuunkin taisteluhenkeä. "Ei me tähän kuule kaaduta, sisko!" Mutta minä olen luuseri ja teeskentelen nukkuvaa.

Näen itseni istumassa sytostaattihoidoissa, letku käsivarressa kuten elokuvissa, ja tiedän, että tulen voimaan niin pahoin että sitä ei osaa edes kuvitella. Olen eirtyisen herkkä voimaan pahoin, sitä aina ihmetellään kun olen syystä tai toisesta sairaalahoidossa. Anestesia- ja kipulääkkeet saavat oksentamaan ja yökkimään tyhjää vielä pari vuorokautta operaatiosta. En pysty juomaan, saatika syömään, ja kotiin lähtemisestä tulee aina vääntöä ja tuskien taival. Syöpämyrkkyjen jäljiltä olo on takuulla niin kamala, että haluaisi vain äkkiä päästä koiranputkea kasvamaan.

Sitten sädehoito, siihenkin joudun. Se ei kai satu eikä okseta, mutta kun on - tietysti - jumalaton ahtaan paikan kammo niin eihän siitä tuubiin ahtautumisesta mitään tule. Saan vain hankalan potilaan maineen eikä minulle tuoda peittoa, vaikka hampaat kalisten sitä rukoilen.

Peruukki vai ei? Lähtökohtaisesti olisin sitä mieltä, että kyllä, ehdottomasti. Niitähän on tosi kauniita, aidon tukan näköisiä. Saisi kerrankin kokeilla mitä on olla sähäkkä punapää tai dramaattinen mustatukka. Pulmusten Peggy tai Kleopatra. (On tietysti mahdollista, että persoona ei muutu mukana.) Mutta jotain vikaa peruukeissa on oltava, kun niin moni ei halua niitä käyttää. Kietovat mieluummin päähänsä huivin, joka istuu liian tiukasti ja syöpä näkyy kilometrin päähän. En edes omista huiveja! Mutta ehkä käy niin, että se, miltä juuri silloin näyttää, on murheista pienin. Tinder-profiilin luominen ei ehkä käy edes mielen vieressä.

Mutta hei, ennen kuin kaikki tuo kurjuus alkaa, niin on hetken aikaa aivan mahtava olo! Ei aaltoja, ei ahdistuskohtauksia, ei unettomia öitä, ei tuskaisen hikisiä hetkiä vieraiden ihmisten parissa, on tämä vaan niin ihanaa - paitsi ettei ole! Edelleen aallot tyrskyää, ihan yhtä kuumina! Ketuttaa ihan huolella, kun on ison riskin ottanut, eikä helpotusta ala kuulua. Okei, on aallot vähän sentään harventuneet, joten katsotaan nyt vielä. Vastahan tässä kolmatta viikkoa mennään.

Eikä sentään kaikki ole syvältä. Ärtyneenkin sielu hyrähtelee, kun valo on kirkasta, ilma lämmintä, meri sininen ja vihreys henkeäsalpaavaa!  <3 KESÄ <3



Note: Blogin tekstit sisältävät mustaa huumoria & sarkasmia



* Kuvani muokkauksesta kiitokset Hannulle!


maanantai 6. helmikuuta 2017

Vyötärön metsästys: osa1 NYT SE ALKAA



Uusi projekti: Vyötärön metsästys








Sanoin, että lopetan laihduttamisen. Niin teenkin. Ei enää vaakaa.

Mutta ryhdyin tositoimiin mahan kanssa, se on pakko saada pienemmäksi. Pakko. Uskon, että siellä on sisäelimien välissä pahaa viskaalista rasvaa, mutta ei sitä tutkittu ole. Ihan sama, pienemmäksi vatsa pitää saada. Vyötärö esiin. Kun vartalomalli on omppu, niin se on kyllä tosi vaikeata. Mutta ei se mahdotonta ole.

Otin mäkilähdön projektiin liittymällä 8 viikon pituiselle verkkokurssille, jossa läskejä karistetaan syömällä. Ei siis pussikeittoja tai paastoamista (niin hyvä kuin 5:2-pätkäpaasto onkin). Tässä ohjelmassa syödään paljon, viisi ateriaa päivässä. Kaksi niistä on ruokaisia välipaloja, muut kolme kunnon aterioita. Aamiainen, lounas, päivällinen. Täyttäviä annoksia, joissa kaikissa tarpeeksi proteiinia ja rasvaa ja hyviä hiilihydraatteja. Siis lihaa, kalaa, raejuustoa ja kananmunia tms, rasvaa öljyistä, voista, pähkinöistä ja kasviksia ja palkokasveja ja juureksia puoli kiloa päivässä.

Aivan valtava muutos meikäläiselle, jonka aamiainen on ollut lähinnä muroja ja lounas leipää, pullaa ja pannullinen kahvia. Eikä mitään välipalaa, päivällinen vasta 18-20 maissa. Ja sitten mitä myöhempään olen valvonut, sitä enemmän olen ennen nukkumaan menoa mussuttanut. Yleensä kaikkea epäterveellistä, sokeriahan pitää saada että pysyy hereillä. Koska onhan se elintärkeää saada vielä yksi jakso katsottua jostakin Netflix-sarjasta! (Olen idiootti, tiedän, niin typerä etten tajua miten voin ylipäänsä olla enää hengissä.)

Tästä ohjelmasta (verkkokurssista) vielä, että tarkoituskaan ei ole yrittää päästä vyötäröläskeistä 8 viikossa. Duh! Ei, tavoite on päästä ihan oikeasti kiinni terveellisemmistä elämäntavoista. Oppia syömään oikeata ruokaa pari kertaa päivässä, niin ei pääse nälkä yllättämään. Koska nälkäisenä sitä tosi helposti sortuu berliininmunkkeihin tai mihinkä vaan, minkä nopeasti ja ennen kaikkea helposti saa nenänsä eteen. Eli jotain mässyä jolla pärjää siihen asti, että jaksaa tehdä ruokaa.

Tiedän, tiedän. Onhan näitä oppeja lueskeltu lehdistä jo vuosikausia. Mutta asiasta lukeminen ja asian tekeminen ovat kaksi eri juttua, enkä itse olisi päässyt haikailua pitemmälle ilman tämmöistä valmiiksi laadittua ohjelmaa. On ihanaa, kun joku kertoo jokaiselle päivälle mitä tehdä, ei tarvitse kuin totella!

Aloitin juuri neljännen viikon ja alan jo muistaa ulkoa, mitä ruoka-aineksia ateriaan tulisi kuulua. Esimerkkinä vaikka tämänpäiväinen aamiaiseni: kahden munan munakas, jossa paprikan paloja joukossa, lisäksi raejuustoa puoli purkkia, minitomaatteja, porkkanaraastetta, kurkkuviipaleita, muutama hasselpähkinä ja pari mukillista kahvia. Ihan helppoa!

Okei, kurssin ohjelmaan kuuluu myös jokaiselle päivälle suunniteltu liikuntajuttu. Joku ihan simppeli, jonka voi tehdä kotona, kuten vatsarutistukset tai lankutus ja mitä niitä on. Sitä ennen lämmittelyksi vaikka kuntopyöräilyä.

Noh, oma versioni liikuntaohjelmasta on se pelkkä pyöräily. (Eikä sitäkään joka päivä.) Mutta on minulla siihen hyvä perustelukin: tarkoitushan oli opetella fiksumpaa arkielämää, eikö, jonka voi ottaa tavaksi? Ihan suorilta voin sanoa, etten takuulla tulisi vastaisuudessa kotioloissa kyykkäilemään. Mutta siihen kuntopyöräilyyn voisin koukuttua. Kun se on niin helppoakin, koska pyörä löytyy kotoa.

Ja sitten (rummunpärinää) tulos 3 viikon jälkeen: -2cm pois vyötäröltä. Ihan hiton hyvä alku minusta. Enää 13 senttiä ja tavoite on saavutettu!

P.S. Ei tässä kaikki ollut, alkua vasta. Jatkossa tulen selvittämään, kuinka suolistoremppa tehdään ja miten se vaikuttaa, etsin täsmäliikkeet keskivartalon muokkaamiseen ja paljon muuta!

maanantai 9. tammikuuta 2017

KIITOKSET SINULLE, RAKAS LUKIJANI






Eilen käväisin blogissa, jonka kirjoittaja tuskaili että mahtaakohan kukaan hänen tekstejänsä lukea. Laitoin tietysti rohkaisevaa palautetta, ja samalla tajusin, miten ihanaa on kun tietää että teitä lukijoita oikeasti on! Vakkareita sekä satunnaisia. Ettei ihan turhaan kirjoittele. Kun tekstien eteen joutuu usein näkemään jonniin verran vaivaakin, kaivamaan tietoa ja semmoista. Minkä teen kyllä mielelläni, siksihän tätä blogia pidänkin että voisin jakaa vinkkejä ja jopa vähän faktaakin.

Vaikka kirjoittelen vain harvakseen, on blogissani tähän mennessä vieraillut noin 148 000 kävijää/lukijaa. Olet yksi heistä, senkin höpönassukka siellä!  :)

Sydämelliset kiitokset sinulle ja ihanaa, valoisaa, rakkaudella kuorrutettua vuotta 2017!


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

UUDENVUODENLUPAUS: LOPETAN LAIHDUTTAMISEN




                                                15 vuotta, aivan suotta






Näin on näreet. Kokonaiset 15 vuotta epäonnistumisia ja syyllisyyttä, joukossa vain pari valoisampaa vaihetta. (En sano, että jojottelua, koska inhoan sitä sanaa.) Kyllä tuosta jo tyhmempikin oppii, että sama kaava ei johda kuin samanlaiseen lopputulokseen. Ei enää painon kanssa painia siis!

Uudenlaisen, armeliaamman elämän kaava on vähän hakusessa vielä. Mutta mitä siihen ei kuulu, on laihduttaminen siinä toivossa, että paino putoaisi samoihin lukemiin joissa se oli vielä 37-vuotiaana. Iän osaan sanoa noin tarkasti, koska 38-vuotiaana synnytin kuopukseni, iltatähteni, ja raskausaikana kertyneet kilot eivät lähteneetkään itsestään pois kuten esikoisen kanssa kävi. Päälle taisi pinoutua jokunen kilo lisääkin, ennen kuin huomasin mitään outoa. Aluksi en huolestunut, nauroin vaan; olihan se nyt hullunhauska näky kun maha pömpötti ja reisissä oli läskiä, olkavarsissakin löllyi jotain - minulla! Otatin miehelläni jopa "ennen" -valokuvan, jota voisin kauhistella pian tulevan "jälkeen" -kuvani rinnalla. 

Tilanne oli mielestäni hupaisa siksi, että olin koko elämäni ollut hoikka tekemättä asian eteen yhtään mitään. Kuvittelin, tottakai, että jollain minimaalisella korjausliikkeellä palautuisin ennalleni. Lakkaisin vaikka syömästä liikaa jäätelöä, tai juustonaksuja. Hiljalleen lakkasi naurattamasta, kun meni vuosi ja toinenkin enkä laihtunut ollenkaan. En silti vieläkään tosissani huolestunut, enhän tiennyt vielä jojoilusta muuta kuin että siitä oli tullut muotisana laihduttajien keskuudessa. Mutta minähän en kuulunut siihen joukkoon.

Olin 42, kun tajusin, että ei jumankauta, joutuisin aloittamaan laihduttamisen, oikean laihduttamisen! Muutaman kuukauden pyöriskelin huuli pyöreänä enkä keksinyt, mistä aloittaa. Sitten kirjauduin Painonvartijoihin, ja se systeemi sopi minulle. Ynnättiin päivittäin pisteitä, jotka löytyivät suoraan kirjasta, ei tarvinnut itse laskeskella kaloreita. Se oli helppoa, koska motivaatio oli suuri. 10 kuukaudessa pääsin tavoitteeseeni, laihduin 15 kiloa. Muistan kuin eilisen sen viimeisen ryhmätapaamisen Oulunkylän asukastalolla, jossa itkin ilosta ja hehkutin, että en ikinä enää päästäisi itseäni lihomaan! Ikinä! Oma vertaistukiryhmäni, jonka merkitys projektissa oli muuten valtava, taputti ja iloitsi mukana. Ainakin useimmat ihan vilpittömästi.

Muistan elävästi, kuinka ilma oli raikas ja linnut lauloivat, kun käytin Nelliä lenkeillä jalat tukevasti ilmassa - jos itselläni olisi ollut häntä, olisi se vispannut yhtä lujaa kuin pöhköllä lapinkoirallamme. Ja voi miten hyvilläni otinkaan vastaan ihmisten kehuja ja onnitteluja. Mutta sitä en muista, kuinka pitkään. Vuoden? Kaksi? Missä vaiheessa painoa alkoi taas salakavalasti kertyä?

Onneksi aloin kirjoittamaan tätä blogia... (täytyy käydä tarkistamassa milloin, hetkinen)... heinäkuussa 2011, viisi ja puoli vuotta sitten. Täältä löytyy näköjään paljon dataa painonpudotustaipaleeltani, noloja "oivalluksia" ja yrityksiä ja pettymyksiä, mutta onnistumisiakin. Merkityksellisin kirjoitus osuu Michael Mooreen ja 5:2-pätkäpaastoon. 

Aloitin viisi-kakkosen heinäkuussa 2013. Puolen vuoden päästä oli lähtenyt 7 kiloa, vuoden kuluttua 9 kiloa (vain kaksi kiloa lisää). Sitten tulikin takapakkia ja rutkasti: tammikuussa 2015 painoa oli 10 kiloa yli lähtöpainon! Jojoilua jatkui vielä kaksi vuotta. Ja nyt ollaan tilanteessa, että painan prikulleen saman kuin 15 vuotta sitten! Että eiköhän tämä ollut tässä. Ei enää puntareita, ei dieettejä, ei edes toimivaa 5:2:sta, koska en kykene saavutetussa painossa pysymään.

No mitä nyt, aionko vaan lihoa satakiloiseksi?

En sentään. Ryhdyn nyt tosissani toimiin jotta saisin muumimahani pienemmäksi, mutta vain koska sen sisällä lymyää kilokaupalla vaarallista viskaalista rasvaa. Sehän on sitä huonoa rasvaa, jota kertyy maksojen ja munuaisten ja haimojen ja mitä niitä sisäelimiä onkaan väleihin, ja aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, jopa syöpää ja muuta vakavaa. Aion tehdä ainoastaan täsmätoimenpiteitä, joilla maha kutistuu, muualta saa sitten vastaavasti pullistua jos niikseen tulee. Koska ihan sama.

Kyse on siis terveydestä, ei ulkonäöstä ollenkaan. Sillä jos jotakin vihaan, niin tätä nykyajan ihan kaikenikäisiin kohdistuvaa fitness- ja kauneusvaatimusta! Aion uhallanikin kelvata juuri sellaisena kuin olen, lällätellen oikein. Olen sentään 57-vuotias. Ottaa päähän, että olen tuhlannut niin monia vuosia päästäkseni johonkin typerään painotavoitteeseen. 


Mitä sitten, jos saisinkin itseni yhtä hoikaksi kuin mitä olin kolmevitosena? Missä maailmankaikkeudessa se tekisi elämästäni yhtään onnellisempaa? Tärkeimmät asiat elämässäni ovat lapseni ja lapsenlapseni, jotka eivät rakastaisi minua takaisin yhtään vähempää vaikka painaisin jopa sen sata kiloa. Mun kultamuruseni! <3







tiistai 27. syyskuuta 2016

Waihdevuodet MENKAT 5 VUODEN JÄLKEEN päivitys x 2



Päivitys 23.1.17 Leikkaus

Olin pari viikkoa sitten Kätilöopistolla leikkauksessa. Tarkemmin laparoskopiassa, jossa tehtiin neljä reikää, joista instrumentit ja peilit ja ties mitä muuta tungettiin alavatsaan ja suoritettiin leikkaus niiden kautta. Yksi reikä navassa, kaksi alavatsan sivuilla, ja yksi alhaalla pikkarirajan alapuolella.

Leikkaukseen lähettänyt lääkäri oli puhunut vain kystan poistosta, mutta ennen leikkausta sairaapedin vierelle ilmestyneet lääkärit - toinen varmaan kandi - sanoivatkin, että leikataan myös munasarjat veks. En älynnyt kysyä, että miksi. Leikkauksen jälkeen vanhempi kirurgi kävi sanomassa, että kysta ja toinen munasarja saatiin poistettua, mutta toista ei, kun sieltä lähti niin paljon "kiinnikkeitä lantion sivuseinämään". Poistamisen yrittäminen olisi voinut johtaa "ongelmiin", joista ainoa mitä lääkärin siansaksasta tajusin oli "sisäiseen verenvuotoon". Taaskaan en älynnyt kysyä mitään.

Myöskään ei ollut kiva, kun lääkäri sanoi huolestuneeseen sävyyn, että "toivottavasti kivun aiheuttaja on nyt poissa". Toivottavasti? Eli kivut voisivat johtua jostain muusta syystä? Lääkäri vielä toisti saman lauseen ennen kuin lähti. Pitäisikö nyt kuitenkin olla huolissaan?

Kaksi viikkoa olen toipuillut. Ekana yönä uskoin, että kuolen kipuun, ja olisin jo lähtenyt taksilla päivystykseen, jos en olisi ollut niin huonovointinen etten pystynyt päätä tyynystä nostamaan. Koko seuraavan päivänkin olin pahoinvoiva, edes vesi ei pysynyt sisällä. Olin edellispäivänä oksentanut itseni tyhjiin, joten oksensin sitten pelkkää vettä ja mahanesteitä. Ällöä. Kolmantena päivänä alkoi jo helpottaa, kipulääkkeet pitivät olon siedettävänä, sain syötyäkin varovaisesti, ja pystyin istumaan sohvalla. Hiljalleen kunto siitä parani.

Vieläkään en silti voi pahemmin kotitöitä reuhtoa, ettei kova alavatsakipu iskisi sekä vuoto alkaisi ja/tai haavat alkaisi tihkua verta. Mutta ei se mitään. Sen sijaan enemmän ja enemmän mietityttää lääkärin pahaenteiset sanat. Voi piru, mitenkähän asiaan saisi lisäselvitystä? Jo pelkkä ajatus hyödyttömästä soittelukierroksesta HUS:in eri toimipisteisiin uuvuttaa. On meinaan kokemusta, että paljon pienempiäkään asioita ei helposti saa selville.

No, näillä mennään. Enempää en päivittele, jos ei nyt jotain ihan ihmeellistä tapahdu. Hope not.





Päivitys 10.11. Lääkärintutkimus

Kipuja on ollut jo puolentoista kuukauden ajan. Vuotoa 3-4- kertaa, tosi niukkaa ja vain päivän ajan. Eilen olin naistentautien poliklinikalla. 12-vuotiaan näköinen, mutta pätevän oloinen lääkäri tutki ja otti koepalan kohdusta tai sieltä päin (sattui!). Varmuuden vuoksi, vaikka "kaikki kuitenkin näytti hyvältä". Tai ei täysin hyvältä; limakalvo kohdussa oli ohentunut, mikä kuulema tapahtuu ajan myötä jos ei käytä hormonikorvaushoitoja. (Ironista kyllä, jos niitä käyttää limakalvo saattaa paksuuntua niin, että sinne voi syntyä kasvaimia.) No se kuulema kuitenkin selitti ne pienet vuodot.

Ultralla sitten näki, että kipujen syy taas on suurella todennäköisyydellä kohdun seinämää painava kysta. Vaaraton kasvain siis. Se oli kuulema löydetty jo 2012, ja papereihin oli merkitty että seurataan sen kehittymistä. - Jaa, ei ole näköjään laitettu sulle kutsua tsekkaukseen, ihmetteli lääkäri.
Kysta oli neljä vuotta sitten ollut 4 cm läpimitaltaan. Nyt se oli 8 cm. Se pitää poistaa, kutsun leikkaukseen pitäisi kuuluman kolmen kuukauden sisällä.

Toivottavasti tästä katsauksesta oli hyötyä saman oireilun eteen joutuneelle.
(Alla alkuperäinen teksti.)

Pitäisikö huolestua?


Ärtynyt ja hermostunut olo, päätä jomottaa, alavatsaa särkee ja veri on punaista. Alkoi menkat ihan traditionaaliseen tapaan. Mutta miten se voi olla mahdollista? Sentään jo viisi vuotta viimeisistä kuukautisista! En enää edes muista mille hyllylle kaupassa suunnistaa tamponien hakuun. Tai ehkä niitä ei enää edes käytetä, ehkä tilalle on tullut joku hieno ionien kosketuksesta aktivoituva vaporisaattorikuula?

Jos kyse olisi pelkästä vuodosta, veikkaisin heti että no nyt se syöpä sitten tuli. Halleluja. Mutta tämähän on selvästi vanhaa kunnon hormonitoimintaa, oireiden perusteella. Mikä ottaa päähän. Koska niin kauan kuin hormonitoimintaa on, niin kauan vaihdevuodetkin jatkuvat. Tämä helvetinliekeissä kituminen ei näköjään ikinä, ikinä lopu.

Mikä neuvoksi? Lääkäriin en ainakaan heti lähde, mitäs se hyödyttäisi. Ainoa, mitä voisin kysyä, olisi että eihän tämä voi mitenkään liittyä rintojen pienennysleikkaukseen? Mutta se kuulostaa kyllä niin kaukaa haetulta, etten halua lähteä lekurin (todennäköistä) alentuvaa virnuilua kuuntelemaan. Tässä mielentilassa voisin purra siltä pään poikki.

Kellään samaa kokemusta?






EDIT 29.9.
Ei ne kestäneet kuin vuorokauden! Hyvä kun en alkanut kummemmin hötkyilemään.

Vähän kuitenkin googletin, ja selvisi, että yksi syy outoihin vuotoihin voi olla kohdun limakalvon paksuuntuminen. Mikä taasen voi aiheuttaa kohdunkaulan ja kohdunrungon syöpää.
Limakalvon paksuuntumista esiintyy naisilla, jotka käyttävät hormonikorvaushoitoja.
Itsehän en kyseisiä hoitoja käytä.

EDIT 6.10. No, vaikka vuoto loppui, niin kipu jatkui. Jouduin sitten kuitenkin lääkärin pakeille. Tämä määräsi labrakokeisiin ja laittoi lähetteen naistentautien poliklinikalle. "Koska postmenopausaalisten vuotojen syy tulee aina tutkia." Palaan asiaan.