maanantai 6. helmikuuta 2017

Vyötärön metsästys: osa1 NYT SE ALKAA



Uusi projekti: Vyötärön metsästys








Sanoin, että lopetan laihduttamisen. Niin teenkin. Ei enää vaakaa.

Mutta ryhdyin tositoimiin mahan kanssa, se on pakko saada pienemmäksi. Pakko. Uskon, että siellä on sisäelimien välissä pahaa viskaalista rasvaa, mutta ei sitä tutkittu ole. Ihan sama, pienemmäksi vatsa pitää saada. Vyötärö esiin. Kun vartalomalli on omppu, niin se on kyllä tosi vaikeata. Mutta ei se mahdotonta ole.

Otin mäkilähdön projektiin liittymällä 8 viikon pituiselle verkkokurssille, jossa läskejä karistetaan syömällä. Ei siis pussikeittoja tai paastoamista (niin hyvä kuin 5:2-pätkäpaasto onkin). Tässä ohjelmassa syödään paljon, viisi ateriaa päivässä. Kaksi niistä on ruokaisia välipaloja, muut kolme kunnon aterioita. Aamiainen, lounas, päivällinen. Täyttäviä annoksia, joissa kaikissa tarpeeksi proteiinia ja rasvaa ja hyviä hiilihydraatteja. Siis lihaa, kalaa, raejuustoa ja kananmunia tms, rasvaa öljyistä, voista, pähkinöistä ja kasviksia ja palkokasveja ja juureksia puoli kiloa päivässä.

Aivan valtava muutos meikäläiselle, jonka aamiainen on ollut lähinnä muroja ja lounas leipää, pullaa ja pannullinen kahvia. Eikä mitään välipalaa, päivällinen vasta 18-20 maissa. Ja sitten mitä myöhempään olen valvonut, sitä enemmän olen ennen nukkumaan menoa mussuttanut. Yleensä kaikkea epäterveellistä, sokeriahan pitää saada että pysyy hereillä. Koska onhan se elintärkeää saada vielä yksi jakso katsottua jostakin Netflix-sarjasta! (Olen idiootti, tiedän, niin typerä etten tajua miten voin ylipäänsä olla enää hengissä.)

Tästä ohjelmasta (verkkokurssista) vielä, että tarkoituskaan ei ole yrittää päästä vyötäröläskeistä 8 viikossa. Duh! Ei, tavoite on päästä ihan oikeasti kiinni terveellisemmistä elämäntavoista. Oppia syömään oikeata ruokaa pari kertaa päivässä, niin ei pääse nälkä yllättämään. Koska nälkäisenä sitä tosi helposti sortuu berliininmunkkeihin tai mihinkä vaan, minkä nopeasti ja ennen kaikkea helposti saa nenänsä eteen. Eli jotain mässyä jolla pärjää siihen asti, että jaksaa tehdä ruokaa.

Tiedän, tiedän. Onhan näitä oppeja lueskeltu lehdistä jo vuosikausia. Mutta asiasta lukeminen ja asian tekeminen ovat kaksi eri juttua, enkä itse olisi päässyt haikailua pitemmälle ilman tämmöistä valmiiksi laadittua ohjelmaa. On ihanaa, kun joku kertoo jokaiselle päivälle mitä tehdä, ei tarvitse kuin totella!

Aloitin juuri neljännen viikon ja alan jo muistaa ulkoa, mitä ruoka-aineksia ateriaan tulisi kuulua. Esimerkkinä vaikka tämänpäiväinen aamiaiseni: kahden munan munakas, jossa paprikan paloja joukossa, lisäksi raejuustoa puoli purkkia, minitomaatteja, porkkanaraastetta, kurkkuviipaleita, muutama hasselpähkinä ja pari mukillista kahvia. Ihan helppoa!

Okei, kurssin ohjelmaan kuuluu myös jokaiselle päivälle suunniteltu liikuntajuttu. Joku ihan simppeli, jonka voi tehdä kotona, kuten vatsarutistukset tai lankutus ja mitä niitä on. Sitä ennen lämmittelyksi vaikka kuntopyöräilyä.

Noh, oma versioni liikuntaohjelmasta on se pelkkä pyöräily. (Eikä sitäkään joka päivä.) Mutta on minulla siihen hyvä perustelukin: tarkoitushan oli opetella fiksumpaa arkielämää, eikö, jonka voi ottaa tavaksi? Ihan suorilta voin sanoa, etten takuulla tulisi vastaisuudessa kotioloissa kyykkäilemään. Mutta siihen kuntopyöräilyyn voisin koukuttua. Kun se on niin helppoakin, koska pyörä löytyy kotoa.

Ja sitten (rummunpärinää) tulos 3 viikon jälkeen: -2cm pois vyötäröltä. Ihan hiton hyvä alku minusta. Enää 13 senttiä ja tavoite on saavutettu!

P.S. Ei tässä kaikki ollut, alkua vasta. Jatkossa tulen selvittämään, kuinka suolistoremppa tehdään ja miten se vaikuttaa, etsin täsmäliikkeet keskivartalon muokkaamiseen ja paljon muuta!

maanantai 9. tammikuuta 2017

KIITOKSET SINULLE, RAKAS LUKIJANI






Eilen käväisin blogissa, jonka kirjoittaja tuskaili että mahtaakohan kukaan hänen tekstejänsä lukea. Laitoin tietysti rohkaisevaa palautetta, ja samalla tajusin, miten ihanaa on kun tietää että teitä lukijoita oikeasti on! Vakkareita sekä satunnaisia. Ettei ihan turhaan kirjoittele. Kun tekstien eteen joutuu usein näkemään jonniin verran vaivaakin, kaivamaan tietoa ja semmoista. Minkä teen kyllä mielelläni, siksihän tätä blogia pidänkin että voisin jakaa vinkkejä ja jopa vähän faktaakin.

Vaikka kirjoittelen vain harvakseen, on blogissani tähän mennessä vieraillut noin 148 000 kävijää/lukijaa. Olet yksi heistä, senkin höpönassukka siellä!  :)

Sydämelliset kiitokset sinulle ja ihanaa, valoisaa, rakkaudella kuorrutettua vuotta 2017!


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

UUDENVUODENLUPAUS: LOPETAN LAIHDUTTAMISEN




                                                15 vuotta, aivan suotta






Näin on näreet. Kokonaiset 15 vuotta epäonnistumisia ja syyllisyyttä, joukossa vain pari valoisampaa vaihetta. (En sano, että jojottelua, koska inhoan sitä sanaa.) Kyllä tuosta jo tyhmempikin oppii, että sama kaava ei johda kuin samanlaiseen lopputulokseen. Ei enää painon kanssa painia siis!

Uudenlaisen, armeliaamman elämän kaava on vähän hakusessa vielä. Mutta mitä siihen ei kuulu, on laihduttaminen siinä toivossa, että paino putoaisi samoihin lukemiin joissa se oli vielä 37-vuotiaana. Iän osaan sanoa noin tarkasti, koska 38-vuotiaana synnytin kuopukseni, iltatähteni, ja raskausaikana kertyneet kilot eivät lähteneetkään itsestään pois kuten esikoisen kanssa kävi. Päälle taisi pinoutua jokunen kilo lisääkin, ennen kuin huomasin mitään outoa. Aluksi en huolestunut, nauroin vaan; olihan se nyt hullunhauska näky kun maha pömpötti ja reisissä oli läskiä, olkavarsissakin löllyi jotain - minulla! Otatin miehelläni jopa "ennen" -valokuvan, jota voisin kauhistella pian tulevan "jälkeen" -kuvani rinnalla. 

Tilanne oli mielestäni hupaisa siksi, että olin koko elämäni ollut hoikka tekemättä asian eteen yhtään mitään. Kuvittelin, tottakai, että jollain minimaalisella korjausliikkeellä palautuisin ennalleni. Lakkaisin vaikka syömästä liikaa jäätelöä, tai juustonaksuja. Hiljalleen lakkasi naurattamasta, kun meni vuosi ja toinenkin enkä laihtunut ollenkaan. En silti vieläkään tosissani huolestunut, enhän tiennyt vielä jojoilusta muuta kuin että siitä oli tullut muotisana laihduttajien keskuudessa. Mutta minähän en kuulunut siihen joukkoon.

Olin 42, kun tajusin, että ei jumankauta, joutuisin aloittamaan laihduttamisen, oikean laihduttamisen! Muutaman kuukauden pyöriskelin huuli pyöreänä enkä keksinyt, mistä aloittaa. Sitten kirjauduin Painonvartijoihin, ja se systeemi sopi minulle. Ynnättiin päivittäin pisteitä, jotka löytyivät suoraan kirjasta, ei tarvinnut itse laskeskella kaloreita. Se oli helppoa, koska motivaatio oli suuri. 10 kuukaudessa pääsin tavoitteeseeni, laihduin 15 kiloa. Muistan kuin eilisen sen viimeisen ryhmätapaamisen Oulunkylän asukastalolla, jossa itkin ilosta ja hehkutin, että en ikinä enää päästäisi itseäni lihomaan! Ikinä! Oma vertaistukiryhmäni, jonka merkitys projektissa oli muuten valtava, taputti ja iloitsi mukana. Ainakin useimmat ihan vilpittömästi.

Muistan elävästi, kuinka ilma oli raikas ja linnut lauloivat, kun käytin Nelliä lenkeillä jalat tukevasti ilmassa - jos itselläni olisi ollut häntä, olisi se vispannut yhtä lujaa kuin pöhköllä lapinkoirallamme. Ja voi miten hyvilläni otinkaan vastaan ihmisten kehuja ja onnitteluja. Mutta sitä en muista, kuinka pitkään. Vuoden? Kaksi? Missä vaiheessa painoa alkoi taas salakavalasti kertyä?

Onneksi aloin kirjoittamaan tätä blogia... (täytyy käydä tarkistamassa milloin, hetkinen)... heinäkuussa 2011, viisi ja puoli vuotta sitten. Täältä löytyy näköjään paljon dataa painonpudotustaipaleeltani, noloja "oivalluksia" ja yrityksiä ja pettymyksiä, mutta onnistumisiakin. Merkityksellisin kirjoitus osuu Michael Mooreen ja 5:2-pätkäpaastoon. 

Aloitin viisi-kakkosen heinäkuussa 2013. Puolen vuoden päästä oli lähtenyt 7 kiloa, vuoden kuluttua 9 kiloa (vain kaksi kiloa lisää). Sitten tulikin takapakkia ja rutkasti: tammikuussa 2015 painoa oli 10 kiloa yli lähtöpainon! Jojoilua jatkui vielä kaksi vuotta. Ja nyt ollaan tilanteessa, että painan prikulleen saman kuin 15 vuotta sitten! Että eiköhän tämä ollut tässä. Ei enää puntareita, ei dieettejä, ei edes toimivaa 5:2:sta, koska en kykene saavutetussa painossa pysymään.

No mitä nyt, aionko vaan lihoa satakiloiseksi?

En sentään. Ryhdyn nyt tosissani toimiin jotta saisin muumimahani pienemmäksi, mutta vain koska sen sisällä lymyää kilokaupalla vaarallista viskaalista rasvaa. Sehän on sitä huonoa rasvaa, jota kertyy maksojen ja munuaisten ja haimojen ja mitä niitä sisäelimiä onkaan väleihin, ja aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, jopa syöpää ja muuta vakavaa. Aion tehdä ainoastaan täsmätoimenpiteitä, joilla maha kutistuu, muualta saa sitten vastaavasti pullistua jos niikseen tulee. Koska ihan sama.

Kyse on siis terveydestä, ei ulkonäöstä ollenkaan. Sillä jos jotakin vihaan, niin tätä nykyajan ihan kaikenikäisiin kohdistuvaa fitness- ja kauneusvaatimusta! Aion uhallanikin kelvata juuri sellaisena kuin olen, lällätellen oikein. Olen sentään 57-vuotias. Ottaa päähän, että olen tuhlannut niin monia vuosia päästäkseni johonkin typerään painotavoitteeseen. 


Mitä sitten, jos saisinkin itseni yhtä hoikaksi kuin mitä olin kolmevitosena? Missä maailmankaikkeudessa se tekisi elämästäni yhtään onnellisempaa? Tärkeimmät asiat elämässäni ovat lapseni ja lapsenlapseni, jotka eivät rakastaisi minua takaisin yhtään vähempää vaikka painaisin jopa sen sata kiloa. Mun kultamuruseni! <3







tiistai 27. syyskuuta 2016

Waihdevuodet MENKAT 5 VUODEN JÄLKEEN päivitys x 2



Päivitys 23.1.17 Leikkaus

Olin pari viikkoa sitten Kätilöopistolla leikkauksessa. Tarkemmin laparoskopiassa, jossa tehtiin neljä reikää, joista instrumentit ja peilit ja ties mitä muuta tungettiin alavatsaan ja suoritettiin leikkaus niiden kautta. Yksi reikä navassa, kaksi alavatsan sivuilla, ja yksi alhaalla pikkarirajan alapuolella.

Leikkaukseen lähettänyt lääkäri oli puhunut vain kystan poistosta, mutta ennen leikkausta sairaapedin vierelle ilmestyneet lääkärit - toinen varmaan kandi - sanoivatkin, että leikataan myös munasarjat veks. En älynnyt kysyä, että miksi. Leikkauksen jälkeen vanhempi kirurgi kävi sanomassa, että kysta ja toinen munasarja saatiin poistettua, mutta toista ei, kun sieltä lähti niin paljon "kiinnikkeitä lantion sivuseinämään". Poistamisen yrittäminen olisi voinut johtaa "ongelmiin", joista ainoa mitä lääkärin siansaksasta tajusin oli "sisäiseen verenvuotoon". Taaskaan en älynnyt kysyä mitään.

Myöskään ei ollut kiva, kun lääkäri sanoi huolestuneeseen sävyyn, että "toivottavasti kivun aiheuttaja on nyt poissa". Toivottavasti? Eli kivut voisivat johtua jostain muusta syystä? Lääkäri vielä toisti saman lauseen ennen kuin lähti. Pitäisikö nyt kuitenkin olla huolissaan?

Kaksi viikkoa olen toipuillut. Ekana yönä uskoin, että kuolen kipuun, ja olisin jo lähtenyt taksilla päivystykseen, jos en olisi ollut niin huonovointinen etten pystynyt päätä tyynystä nostamaan. Koko seuraavan päivänkin olin pahoinvoiva, edes vesi ei pysynyt sisällä. Olin edellispäivänä oksentanut itseni tyhjiin, joten oksensin sitten pelkkää vettä ja mahanesteitä. Ällöä. Kolmantena päivänä alkoi jo helpottaa, kipulääkkeet pitivät olon siedettävänä, sain syötyäkin varovaisesti, ja pystyin istumaan sohvalla. Hiljalleen kunto siitä parani.

Vieläkään en silti voi pahemmin kotitöitä reuhtoa, ettei kova alavatsakipu iskisi sekä vuoto alkaisi ja/tai haavat alkaisi tihkua verta. Mutta ei se mitään. Sen sijaan enemmän ja enemmän mietityttää lääkärin pahaenteiset sanat. Voi piru, mitenkähän asiaan saisi lisäselvitystä? Jo pelkkä ajatus hyödyttömästä soittelukierroksesta HUS:in eri toimipisteisiin uuvuttaa. On meinaan kokemusta, että paljon pienempiäkään asioita ei helposti saa selville.

No, näillä mennään. Enempää en päivittele, jos ei nyt jotain ihan ihmeellistä tapahdu. Hope not.





Päivitys 10.11. Lääkärintutkimus

Kipuja on ollut jo puolentoista kuukauden ajan. Vuotoa 3-4- kertaa, tosi niukkaa ja vain päivän ajan. Eilen olin naistentautien poliklinikalla. 12-vuotiaan näköinen, mutta pätevän oloinen lääkäri tutki ja otti koepalan kohdusta tai sieltä päin (sattui!). Varmuuden vuoksi, vaikka "kaikki kuitenkin näytti hyvältä". Tai ei täysin hyvältä; limakalvo kohdussa oli ohentunut, mikä kuulema tapahtuu ajan myötä jos ei käytä hormonikorvaushoitoja. (Ironista kyllä, jos niitä käyttää limakalvo saattaa paksuuntua niin, että sinne voi syntyä kasvaimia.) No se kuulema kuitenkin selitti ne pienet vuodot.

Ultralla sitten näki, että kipujen syy taas on suurella todennäköisyydellä kohdun seinämää painava kysta. Vaaraton kasvain siis. Se oli kuulema löydetty jo 2012, ja papereihin oli merkitty että seurataan sen kehittymistä. - Jaa, ei ole näköjään laitettu sulle kutsua tsekkaukseen, ihmetteli lääkäri.
Kysta oli neljä vuotta sitten ollut 4 cm läpimitaltaan. Nyt se oli 8 cm. Se pitää poistaa, kutsun leikkaukseen pitäisi kuuluman kolmen kuukauden sisällä.

Toivottavasti tästä katsauksesta oli hyötyä saman oireilun eteen joutuneelle.
(Alla alkuperäinen teksti.)

Pitäisikö huolestua?


Ärtynyt ja hermostunut olo, päätä jomottaa, alavatsaa särkee ja veri on punaista. Alkoi menkat ihan traditionaaliseen tapaan. Mutta miten se voi olla mahdollista? Sentään jo viisi vuotta viimeisistä kuukautisista! En enää edes muista mille hyllylle kaupassa suunnistaa tamponien hakuun. Tai ehkä niitä ei enää edes käytetä, ehkä tilalle on tullut joku hieno ionien kosketuksesta aktivoituva vaporisaattorikuula?

Jos kyse olisi pelkästä vuodosta, veikkaisin heti että no nyt se syöpä sitten tuli. Halleluja. Mutta tämähän on selvästi vanhaa kunnon hormonitoimintaa, oireiden perusteella. Mikä ottaa päähän. Koska niin kauan kuin hormonitoimintaa on, niin kauan vaihdevuodetkin jatkuvat. Tämä helvetinliekeissä kituminen ei näköjään ikinä, ikinä lopu.

Mikä neuvoksi? Lääkäriin en ainakaan heti lähde, mitäs se hyödyttäisi. Ainoa, mitä voisin kysyä, olisi että eihän tämä voi mitenkään liittyä rintojen pienennysleikkaukseen? Mutta se kuulostaa kyllä niin kaukaa haetulta, etten halua lähteä lekurin (todennäköistä) alentuvaa virnuilua kuuntelemaan. Tässä mielentilassa voisin purra siltä pään poikki.

Kellään samaa kokemusta?






EDIT 29.9.
Ei ne kestäneet kuin vuorokauden! Hyvä kun en alkanut kummemmin hötkyilemään.

Vähän kuitenkin googletin, ja selvisi, että yksi syy outoihin vuotoihin voi olla kohdun limakalvon paksuuntuminen. Mikä taasen voi aiheuttaa kohdunkaulan ja kohdunrungon syöpää.
Limakalvon paksuuntumista esiintyy naisilla, jotka käyttävät hormonikorvaushoitoja.
Itsehän en kyseisiä hoitoja käytä.

EDIT 6.10. No, vaikka vuoto loppui, niin kipu jatkui. Jouduin sitten kuitenkin lääkärin pakeille. Tämä määräsi labrakokeisiin ja laittoi lähetteen naistentautien poliklinikalle. "Koska postmenopausaalisten vuotojen syy tulee aina tutkia." Palaan asiaan.



Waihdevuodet MENKAT 5 VUODEN JÄLKEEN päivitys

Päivitys 10.11.

Kipuja on ollut jo puolentoista kuukauden ajan. Vuotoa 3-4- kertaa, tosi niukkaa ja vain päivän ajan. Eilen olin naistentautien poliklinikalla. 12-vuotiaan näköinen, mutta pätevän oloinen lääkäri tutki ja otti koepalan kohdusta tai sieltä päin (sattui!). Varmuuden vuoksi, vaikka "kaikki kuitenkin näytti hyvältä". Tai ei täysin hyvältä; limakalvo kohdussa oli ohentunut, mikä kuulema tapahtuu ajan myötä jos ei käytä hormonikorvaushoitoja. (Ironista kyllä, jos niitä käyttää limakalvo saattaa paksuuntua niin, että sinne voi syntyä kasvaimia.) No se kuulema kuitenkin selitti ne pienet vuodot.

Ultralla sitten näki, että kipujen syy taas on suurella todennäköisyydellä kohdun seinämää painava kysta. Vaaraton kasvain siis. Se oli kuulema löydetty jo 2012, ja papereihin oli merkitty että seurataan sen kehittymistä. - Jaa, ei ole näköjään laitettu sulle kutsua tsekkaukseen, ihmetteli lääkäri.
Kysta oli neljä vuotta sitten ollut 4 cm läpimitaltaan. Nyt se oli 8 cm. Se pitää poistaa, kutsun leikkaukseen pitäisi kuuluman kolmen kuukauden sisällä.

Toivottavasti tästä katsauksesta oli hyötyä saman oireilun eteen joutuneelle.
(Alla alkuperäinen teksti.)


Pitäisikö huolestua?


Ärtynyt ja hermostunut olo, päätä jomottaa, alavatsaa särkee ja veri on punaista. Alkoi menkat ihan traditionaaliseen tapaan. Mutta miten se voi olla mahdollista? Sentään jo viisi vuotta viimeisistä kuukautisista! En enää edes muista mille hyllylle kaupassa suunnistaa tamponien hakuun. Tai ehkä niitä ei enää edes käytetä, ehkä tilalle on tullut joku hieno ionien kosketuksesta aktivoituva vaporisaattorikuula?

Jos kyse olisi pelkästä vuodosta, veikkaisin heti että no nyt se syöpä sitten tuli. Halleluja. Mutta tämähän on selvästi vanhaa kunnon hormonitoimintaa, oireiden perusteella. Mikä ottaa päähän. Koska niin kauan kuin hormonitoimintaa on, niin kauan vaihdevuodetkin jatkuvat. Tämä helvetinliekeissä kituminen ei näköjään ikinä, ikinä lopu.

Mikä neuvoksi? Lääkäriin en ainakaan heti lähde, mitäs se hyödyttäisi. Ainoa, mitä voisin kysyä, olisi että eihän tämä voi mitenkään liittyä rintojen pienennysleikkaukseen? Mutta se kuulostaa kyllä niin kaukaa haetulta, etten halua lähteä lekurin (todennäköistä) alentuvaa virnuilua kuuntelemaan. Tässä mielentilassa voisin purra siltä pään poikki.

Kellään samaa kokemusta?






EDIT 29.9.
Ei ne kestäneet kuin vuorokauden! Hyvä kun en alkanut kummemmin hötkyilemään.

Vähän kuitenkin googletin, ja selvisi, että yksi syy outoihin vuotoihin voi olla kohdun limakalvon paksuuntuminen. Mikä taasen voi aiheuttaa kohdunkaulan ja kohdunrungon syöpää.
Limakalvon paksuuntumista esiintyy naisilla, jotka käyttävät hormonikorvaushoitoja.
Itsehän en kyseisiä hoitoja käytä.

EDIT 6.10. No, vaikka vuoto loppui, niin kipu jatkui. Jouduin sitten kuitenkin lääkärin pakeille. Tämä määräsi labrakokeisiin ja laittoi lähetteen naistentautien poliklinikalle. "Koska postmenopausaalisten vuotojen syy tulee aina tutkia." Palaan asiaan.



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 4



Ei se ole kauneusleikkaus


Siinä leikataan ylimääräiset pois ja kurotaan loput ompeleilla kasaan. Mitään fyllejä ei pistetä. Kuten leikkauksesta päättänyt lääkäri etukäteen varoitti, ja vielä leikkaava lääkärikin tunti ennen leikkausta, niin rinnoista voi tulla keskenään erikokoiset ja -näköiset. Leikkauksen tavoitehan on terveydellinen, ei kosmeettinen. Kauneusleikkauksia tehdään hienoilla klinikoilla, niinkus kaikki tietääkin.

Riippuu varmaan leikkaavasta lääkäristä, ja siitä millä tuulella tämä sattuu olemaan, että minkälaista jälkeä tulee. Minulle sattui ihana kirurgi, Susanna Kauhanen, jota oli lainattu Jorvin sairaalasta jonoja purkamaan. Samalla kun Susanna piirteli ihooni tussilla leikkausviivoja, hän kyseli aidosti kiinnostuneena mistä syystä minut veitsen alle ohjattiin. Ja naurahteli, kun (hermostuneena ja) tohkeissani hehkutin, mitä kaikkea ihanaa pystyisinkään leikkauksen jälkeen tekemään; erityisesti intoilin tietysti siitä, että pääsisin kunnolla liikkumaan, ja sitä myötä saisin hiljalleen vatsasta vaarallisen viskaalisen rasvan pois. Lääkärit on yleensä niin virallisia, että nousi vähän pala kurkkuun, kun Susanna ystävällisesti hymyillen ja lempeällä äänellä sitten sanoi, että on kuule ilo tehdä leikkaus näin motivoituneelle potilaalle. Kuka lääkäri on noin sydämellinen, ei kukaan! En olisi voinut olla kiitollisempi! 

Lopputulos? Sitä on vähän vaikea vielä sanoa, lopulliseen muotoonsa rinnat ovat kuulema asettuneet vasta vuoden kuluttua. Nyt, 2,5 viikkoa leikkauksen jälkeen, ne on vähän niin kuin maitotölkin pohjat. Jos leikattaisiin saksilla kahdesta tölkistä pohjaosat irti noin 13 cm:n korkeudelta ja täytettäisiin ne pullataikinalla, ja sitten tökättäisiin rintakehään kiinni, niin semmoset ne nyt on. Ilman lehmien kuvia. Mutta tämä ei siis jää pysyväksi olotilaksi. - Pitäisi pyöristyä melko luonnollisen näköisiksi, Susanna lupasi. Ja mä luotan Susannaan!

Joka tapauksessa, on mahtavaa että lääkärit katsoivat allekirjoittaneen sen verran lupaavaksi tapaukseksi, että pääsin leikkaukseen. Sehän ei siis ole itsestäänselvyys, siinä punnitaan tietysti riskit ja hyödyt. Täytyy esimerkiksi olla aika hyvässä fyysisessä kunnossa, että leikkaukseen voidaan laittaa, on siten pienempi mahdollisuus että potilas kupsahtaa käsiin. Ylipainoakaan ei saisi pahemmin olla. Mullahan oli virallisen painoindeksin mukaan lievää ylipainoa, mutta koska olin saanut puolentoista vuoden aikana 14 kiloa pois niin se riitti lääkärille.

Jos kaiken muun hyvän päälle tisseistä muotoutuisi vielä luonnollisen näköiset, niin olisihan se kirsikka kakun päällä. Ja tullut yllättäen ja pyytämättä kuten salafaxit Annelille.
Kiitokset siitä mahtavalle kirurgille jo etukäteen!











maanantai 12. syyskuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 3



2 viikkoa leikkauksesta - miltäs nyt tuntuu?



No helkkarin paljon paremmalta, kiitos kysymästä! 

Haavat vähän kipuilee edelleen, mutta sen kestää. Kipulääkkeiden avulla. Yhden päivän yritin hurjastella ilman, mutta turhaa masokismia oli se. Teki liikkumisesta ihan mahdotonta, pienikin tärinä kun raastaa ja riipii rintoja -  ja siis liikkumisella tarkoitan käymistä lähi-alepassa, tien toisella puolella. 

Optikolla kävin kaikesta huolimatta yksi päivä, lukulaseilla kun saa heittää jo vesilintua vaikka vasta vuosi sitten hankin ne. Keskustaan pääsee meiltä ratikalla vartissa, mutta jo menomatkalla tuli huono olo, alkoi heikottaa ja oksettaa. Näin se näköjään keho reagoi, kun ikää on mittarissa jo 57 pykälää - toipuu hitaasti. Mutta siksihän sitä sairaslomaa kuukaudeksi määrättiin, että ottaisi ihan iisisti.

(Äh, huomasin juuri, taas kerran, että ryhti on niin kumara että otsa lepää näppiksellä. Miten voi olla näin vaikeeta muistaa suoristaa selkää! - Ryhtiä pitää korjaamalla korjata, se ei tapahdu itsestään, painotti lääkäri.)

Muuten kuuluu pelkkää hyvää. 

Ensimmäisellä kerralla, kun vaihdoin haavateippejä, aikaa meni tyyliin tunti; jouduin sänkyyn huilaamaan kolmesti, kun lähti jalat alta ja silmissä sumeni. Seuraavalla kerralla vaihto sujui vähän paremmin, ja sitä seuraavalla jne. Eilen sain kaikki 10 teippiä vaihdettua samalla seisomalla, jei, siitä huolimatta että haavoissa oli vielä pari aukinaista kohtaa ja vähän kudosnestettäkin tirisi. Uuh.

Olen alkanut tottua uuteen alapainotteiseen kroppaani. Mikä ihana tunne, kun ei niskassa roiku kilon punnuksia! Ja, ehkä näen harhoja, mutta ihan kuin kuin syvät urat olkapäissä olisivat madaltuneet. Siis ne rintaliivien olkaimista syntyneet. Oi ihanuutta, pääsen kohta ostelemaan sieviä rintaliivejä suloisissa kuoseissa! G-kupeille ei sellaisia ole, on vain valkoisia, mustia ja beessejä (yök). Eikä pienemmät liivit edes maksa paljon mitään, siinä kun kunnollisista isoista liiveistä joutuu pulittamaan kuusi kymppiä. 

Okei, tämä ei ehkä ole riemukasta, että nyt maha pömpöttää isompana kuin kummankaan raskauteni loppuvaiheessa. Mutta siitä lääkäri etukäteen varoitti. "Vatsa näyttää sitten suuremmalta." Todellakin! Vaan koska se ei tullut yllätyksenä, pystyn elämään asian kanssa. Ja heti kun kykenen, niin alan harrastaa sellaista liikuntaa, joka polttaa erityisesti vyötärönseutua paisuttavaa ja vaarallista viskaalista rasvaa. Koska mä voin! Koska mä ihan oikeasti kohta voin!