keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Voi elämä... Isän kuolema, osa 3

                         


                       Tänään vaihteeksi tämmöinen päivä. Ei muuta.



tiistai 24. huhtikuuta 2012

Voi elämä... Kaksi viikkoa



Kohta jo kaksi viikkoa.











Kulje suru siinä perässä kuule,
pitää hoitaa ja järjestää asioita.
Elävillä riittää säätämistä,
relata saa arkussa loikovat.

Elämä, jos mikä, pakottaa oman
mukavuusalueen ulkopuolelle.
Ei se mitään, se on nyt muotia.
Laatikon ulkopuolelle meneminen.
Olenkin siis yllättäin trendikäs!

Toiset menee kyllä liian pitkälle,
jos minulta kysytään.


torstai 19. huhtikuuta 2012

Painonpudotus: Lähiomaisen kuolema - tekosyy ahmia?

On takuulla pinnallista murehtia liikakiloja, kun isä kuoli vasta viikko sitten, mutta murehdin silti. Kun olisihan se ollut edes pieni lohtu, ettei ihan kaikki kaatuisi. Ruoka ei ole maistunut yhtään, mutta kiellettyjä herkkuja olen jo nyt ehtinyt vetämään enemmän kuin koko kuluvana vuonna yhteensä. Siis viikossa.

En vain tajua mistä sen itsekurin tässä tilanteessa löytäisi, kun pahimmat ajat ovat vasta edessä. Vaikka en ole edes nähnyt isääni vuosikausiin, joudun ilmeisesti yksin hoitamaan kaikki käytännön järjestelyt, mitä hautajaisiin sekä virastoihin ja pankkeihin ja muihin laitoksiin toimitettaviin papereihin tulee. Ja hoitamaan laskutkin, ties minne. Puhumattakaan isän vuokra-asunnon tyhjentämisestä ja tavaroiden poisviemisestä jonnekin ja mitä kaikkea muuta, kuten kuolinilmoituksen laatimista - ja asun täällä 250 kilometrin päässä. Enkä omista autoa. Eikä ole senttiäkään ylimääräistä rahaa. Joten aivan varmaa on, että energiaa ja lohtua tulen napsimaan karkkipusseista ja suklaasta.

Nyt jos koskaan olisivat hyvät neuvot todella tarpeen. Miten selviän tulevista viikoista vaipumatta ihan pohjalle painonpudotuksen kanssa. Anyone?

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Voi elämä... Isä kuoli, osa 2

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.


Siitä on nyt 6 päivää. Sattuu, niin helvetisti. En olisi etukäteen uskonut, että näin kovasti. Emme nimittäin olleet isän kanssa läheisiä, tai sanotaanko näin että isä ei ollut minun kanssani läheinen.



Kun vanhempani erosivat, olin viiden vanha. Isästä riippumattomista syistä hän ei voinut olla tekemisissä kanssani sen jälkeen. Vain kahdesti tapasimme ollessani lapsi. Ensimmäinen kerta oli tosi lyhyt, kun näimme kotitaloni rappukäytävän aulassa jossa isä antoi joululahjapaketin, äidin seisoessa hissin vieressä odottamassa.

Toisesta kerrasta jäi muisto, jota olen sydämessäni hellinyt kuin helmeä. Olin luultavasti 8-vuotias, ja äiti saattoi minut Hakaniemen torille, mistä isä otti minut mukaansa. Menimme lähelle pieneen kahvioon. Kai me yritimme siinä jotain jutellakin, mutta huippujuttu, jota siitä lähtien pidin osoituksena isän rakkaudesta, oli Ruususuklaalevy, ja se, että sain syödä sitä siinä jo kerralla niin paljon kuin jaksoin. Muistan, tai kuvittelen muistavani, miltä suklaapalat näyttivät (kuin konvehteja) ja maistuivat (marjoilta, kolmea eri makua). Olin niin onnellinen. Siitä muistosta revin läpi lapsuusvuosien  toivoa, että saisin oman isäni vielä takaisin. Yritin toivoa niin lujaa, että Jumala varmasti sen näkisi ja kuulisi, sillä luin paljon kirjoja ja kirjoissahan lasten toiveet toteutuivat rukoilemalla.

Seuraavan kerran näin isäni sattumalta, kun olin juoksemassa Linnanmäeltä kotiin joku kesäilta. Olin varmaan neljäntoista. Tiemme ristesivät puolivälissä Kolmatta linjaa, ja kävelimme samaa matkaa alas katua meille asti. Isä oli huppelissa. Kun pääsimme meidän talon kohdalle, isä pyysi näyttämään missä olivat meidän ikkunat. Tuollahan ne, neljännessä. Sitten hän alkoi huutaa sinne ylös, kuin elokuvissa, kuinka hän rakastaa äitiäni, ei ole koskaan lakannut rakastamasta, että äiti oli hänen elämänsä nainen, ottaisiko vielä hänet takaisin?! Muistan, että olin sekä kauhuissani että riemuissani; huumaavan sekunnin sadasosan kai uskoin, että kyllä se ottaisi! (Vaikka olin jo aikaa sitten lakannut rukoilemasta.) Päitä ilmestyi ikkunoihin, lopulta kauhistunut äitinikin, joka huusi minulle että äkkiä sisälle sieltä, ja veti ikkunan kiinni. En olisi halunnut mennä, mutta en uskaltanut olla menemättäkään. Kotona oli hyytävää vielä seuraavana päivänäkin, ja yritin pysytellä poissa silmistä.

17-vuotiaana lähdin ovet paukkuen kotoa, (tarkoitus oli että lopullisesti, mutta ei se toteutunut), koska en kestänyt enää sitä kaikkea skeidaa. Ei ollut paikkaa mihin mennä, ja jotenkin ihmeellisesti sain selvitettyä isäni osoitteen. Koska itse olin kaikki kuluneet vuodet isää ikävöinyt, kuvittelin mielessäni riemuisan jälleennäkemisen, ja että isä ilman muuta ottaisi minut luokseen asumaan.

Muistan, että oli pimeää ja satoi ja olin litimärkä kun soitin sydän takoen ovikelloa oudonhajuisessa rappukäytävässä. Ovi aukaistiin, ja edessäni seisoi tumma nainen, jonka silmät levisivät selälleen ja suu loksahti auki. Hän oikopäätä tunnisti minut! Kun kysyin, että asuuko täällä Paavo Se-ja-se, ei nainen saanut sanaa suustaan, ja jostain ilmestyi kaksi lasta hänen helmoihinsa. Sitten näin vihan tai pelon naisen kasvoilla, ja hän huusi EI ASU ja paiskasi oven kiinni nenäni edestä. Kuulin oven läpi lasten kyselevän kuka se oli, ja nainen vastasi, että ei kukaan. Jälkeenpäin oli helppo keksiä, miksi hän minut tunnisti: olimmehan isäni kanssa kuin kaksi marjaa, vaaleista liehuhiuksista aina leuan terävään kärkeen. Niin kaikki sanoivat, kun näkivät valokuvia.

Sitten kuluikin aikaa, olin jo naimisissa ja pienen tyttären äiti kun näin isäni seuraavan kerran. Pyysin hänet kylään, ja hän tulikin. Siinä sitten istuimme, pienessä yksiössä Kustaankadulla Kalliossa. Joimme kahvia, ihmettelimme vauvaa, ja yritimme päästä vierauden ja vuosien yli. Minulle se oli varmasti helpompaa, koska ikävä oli ollut niin kova. Isäkin vaikutti iloiselta. Silti meni taas vuosia ilman että tapasimme.

Noihin aikoihin sain kuulla sairaanhoitajana toimivalta kummitädiltäni, että isällä oli alkoholiongelma, ja hän oli kirjautunut jollekin katkaisuklinikalle. Myöhemmin kuulin lisää: isä oli niin sanottu tuurijuoppo, eli vietti suurimman osan ajastaan selvin päin ja hoiti työnsä tunnollisesti ja eli muutenkin säällisesti ja oli kunnon ihminen, mutta kun loma-aika koitti, mikä tahansa loma, niin korkki aukesi eikä mennyt kiinni ennen kuin omat ja vieraatkin rahat oli juotu. Vastoin tapojaan äitinikin avautui yhden kerran isästä (olin tuolloni varhaisteini, ja aihe oli perheessämme tabu), ja kertoi isän olleen tosiasiassa hyvä mies, jolle alkoi vain viina maistua liikaa. Oli kuulema sellainen perushyväntuulinen, siisti ja tarkka pukeutumisestaan, hyväkäytöksinen sekä omistautunut isän rooliinsa, jopa kyyditti minua mukanaan missä milloin liikkuikin. (Ja joka osti minulle maailman kauneimman ja ihmeellisimmän senoritan, pikkulapsen kokoisen nuken, jolla oli pikimustat kiharat hiukset sekä viininpunaisena läikehtivä flamencomekko, jonka rimpsuissa oli kultaa koristeena.)

Isin tyttö olin ollut! Ilmankos vielä aikuisenakin jaksoin elätellä toivoa lämpöisestä ja syvällisestä isä-tytär-suhteesta. Yhdessä vaiheessa se näyttikin toteutuvan; tuli noin 10 vuoden ajanjakso jolloin näimme kerran vuodessa, joskus kaksikin. Jokaista onnistunutta kertaa kohden tuli aina muutama epäonnistunut, koska isällä ennätti ryyppytuuri alkaa - ja sitä seuranneen häpeän ylittämiseen meni isällä aina pitkä aika.

Välillä isä kävi meillä, välillä me isällä; syntymäpäivämme osuvat niin lähekkäin, että vietimme niitä yhdessä isän luona kaksi tai kolme kertaa. Olin niin iloinen siitä, että isän koti oli aina tosi siisti ja niin liikuttavalla tavalla nätiksi sisustettu. Ja housut prässissä. Kerran hän oli tehnyt kahvikakkuun voisokerikuorrutuksen vanhaan tapaan. Ja joka kerta hän vannoi lunastavansa kanista haitarinsa, minulle  valokuvista tutun, seuraavaksi kerraksi; no, koskaan en kuitenkaan päässyt kuulemaan isän tulkintaa Metsäkukista. Sitten tuli se kerta, kun rämpytimme kukkapuskan ja reunojen yli valuvan kinuskikakun kanssa ovikelloa ja vastapäinen naapuri tuli kertomaan, että taitaa tuo Paavo olla reissun päällä. Siis ryyppäämässä. Vaikka oli sovittu, että juhlitaan taas synttäreitä. Sitä pettymystä on kurja muistella. Näimme kuitenkin vielä pari kertaa, isä tuli poikani ristiäisiinkin, ja vieraat tykkäsivät että oli oikein mukava herrasmies. Sitten hän jäi varhaiseläkkeelle, muutti synnyinkaupunkiinsa Mikkeliin, soitteli alkuvuosina jonkun kerran ja alustavasti sovittiin tapaamisia mutta eihän niistä mikään toteutunut. Joulu-, synttäri- ja pääsisäiskortteja tuli vielä pari vuotta, sitten nekin lakkasivat.

Se, mitä itse kadun niin suunnattomasti, niin valtavan hirveän kauhean paljon, on se, että miksi en yrittänyt enemmän! Miksi en mennyt vain soittamaan ovikelloa, osoitteenhan tiesin, mitä väliä millaisessa kunnossa ja porukassa olisi ollut! Miksi en mennyt ja tutustunut naapureihin, joille olisin voinut soitella että onko isää näkynyt lähiaikoina! Miksi jätin joskus vastaamatta vieraisiin numeroihin, sehän olisi voinut olla isä joka siellä soittaa! Ja miksi jumalauta lakkasin lähettämästä Isänpäiväkortteja, olisin nyt edes sen tehnyt vaikka kuinka olinkin loukkaantunut.

Sen ainoa hyvän asian, minkä sain aikaiseksi, toteutin ehkä liian myöhään, vuosia liian myöhään. Lähetin nimittäin nyt tammikuussa isälle pitkän kirjeen, jossa kerroin että surettaa kun isä ei pidä yhteyttä, ja että tuntuu pahalta jäädä viinalle toiseksi, mutta syyllistämisen lopetin onneksi siihen ja koko loppukirjeen kerroin miten kovasti halusin tavata ja mistä jutella ja mitä meille kuuluu ja muita mukavia asioita. Ja kerroin, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta, hän on minulle todella rakas.

Nyt en edes tiedä, musertaako tässä enemmän se, että isä ei välittänyt minusta, vaiko se, että hän eli viimeiset vuotensa luullen, että minä en välittänyt hänestä. Järki pistäisi tietysti kallistumaan tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Ja terapeutti sanoisi, että ei se ole minun vikani, jos isäni ei välittänyt, mutta luultavasti kyllä välitti paljonkin. Ehkä isän lapsuudessa oli tapahtunut jotain niin kamalaa, että tarvittiin kaikki maailman viina turruttamaan kipua.

Sain eilen käteeni tarotkortin, jonka kuvassa on ihmisen kokoinen jäälohkare, jolla on miehen kasvot. Teksti kuului:
"Yhteiskunnassamme erityisesti miehille on opetettu, etteivät he saa itkeä. Heidän on näyteltävä urheaa, vaikka he tuntisivatkin tuskaa. Naisetkin voivat langeta samaan ansaan. Jokaisesta meistä saattaa välillä tuntua siltä, että tunteiden tukahduttaminen on ainoa keino selvitä ja suojautua haavoittumiselta. Jos tuskamme on syvä, saatamme yrittää peittää sen jopa itseltämme. Tämä voi tehdä meistä kylmiä ja kovia, sillä syvällä sisimmässämme tiedämme, että jos jäiseen ulkokuoreemme tulee yksikin särö, tuskamme voi saada meistä ylivallan."

Jäin miettimään, että meissä taisi olla isän kanssa paljon samaa, ainakin tuon tunteiden tukahduttamisen kanssa. Molemmat ehkä niin herkkiä sisältä, että ulkokuoren piti olla tosi kova. Minä olen kuitenkin viime vuodet saanut turvallisesti säröillä ja pehmetä, kiitos ihanien rakastavien ihmisten ympärilläni. Että jos isä näet nyt minut tässä vilkuttamassa, terapiakirjoittelusessioni lopussa, niin olethan iloinen puolestani?

* Jos joku näihin mun juttuihin pystyy samaistumaan ja/tai pientäkin lohtua niistä saa, niin olen iloinen. 
Eipähän näillä sen kummempaa virkaa ole. *

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Voi elämä... Isä kuoli

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.


Isä kuoli neljä päivää sitten, äkillisesti, perjantain vastaisena yönä. Tätini soitti asiasta, ja heti perään Mikkelin sairaalasta soitti lääkäri, joka pyysi lupaa ruumiinavaukseen. Saman tunnin sisällä puhuin vielä yhden itselleni vieraan isän sukulaisen kanssa.
Noiden kolmen puhelun jäljiltä olin epätodellisissa tunnelmissa ja sekaisin, enkä vieläkään tiedä mitkä ristiriitaisista tiedoista pitävät paikkaansa, esimerkiksi että kuoliko isä sairaalaan vai kotiinsa. Tai että mistä syystä hän kuoli; lääkäri puhui niin nopeasti ja lopetti lyhyeen. Mieleeni jäi vain lause viikkoa aiemmin tapahtuneesta kaatumisesta, ja että “mutta olihan sitä runsasta alkoholinkäyttöäkin pitkään ollut”. Yritän kovasti olla soittamatta takaisin, sillä näiden neljän päivän aikana olen huomannut suuttuvani helposti enkä halua joutua katumaan että äidyin syyttämään lääkäriä hoitovirheestä. Ruumiinavauspöytäkirja ilmeisesti toimitetaan minulle, tuttava arveli, ja siitä toivon mukaan asiat selviävät.
Ensimmäiset kaksi päivää elin ilmeisesti shokissa, koska olin hajamielinen ja vain lähinnä tuijottelin ulos ikkunasta. En tuntenut itseäni kovinkaan surulliseksi, enkä miksikään muuksikaan. Vain yhden kerran muistan parahtaneeni huutoon, kyynelettömään itkuun, äkkiarvaamatta ja niin lujaa, että säikähdin! Myös ajankäsitys meni sekaisin. Kun sain perjantaina ensimmäisen soiton asiasta, oli kello 11.11. Kun kerroin asiasta pojalleni, sekä eksälleni jonka kyydissä tuolloin istuimme, tuntui uutisesta kuluneen pitkä ja monivaiheinen ajanjakso, mutta todellisuudessa aikaa oli mennyt vasta vajaat viisi tuntia. Seuraavana päivänä huomasin jo  jakavani elämäni aikaan Ennen ja Jälkeen.



Vasta eilen, kolmantena päivänä, tuska vyöryi päälle. Se oli hirveää, en muistanut että niin paljon voi ihmistä sattua sisältä. Vaikka olen kokenut tämän surun ennenkin. Itse asiassa aivan varmasti se oli silloin vielä paljon pahempaa, mutta ei siitä kovin selviä mielikuvia ole eikä tunnemuistumia, mustaa ja pimeää vain nousee mieleen. 
Se oli vuonna 1994, kevättä kuten nytkin, toukokuussa. Äitini oli sairastunut rintasyöpään saman ikäisenä kuin itse olen nyt, ja kolme vuotta sairastettuaan, 56-vuotiaana, hän kuoli. Jo kerran tapettu tauti oli tehnyt etäispesäkkeitä maksaan, se koitui äidin kohtaloksi. Koska äiti siis sairasti syöpää, ei luulisi, että kuolema tuli yllätyksenä, mutta kyllä se tuli. Siitä hetkestä, kun Meilahden syöpäosaston hoitaja vahingossa lipsautti minulle, että “mitäänhän ei siis enää ole tehtävissä”, ei mennyt kuin 5-6 päivää siihen kun äiti kuoli. Ja me kun olimme luulleet, että äiti oli siellä vain valmistautumassa uuteen hoitojaksoon! En vieläkään tiedä, missä vaiheessa hän itse sai tietää ettei sellaista aloiteta; ehkä vasta juuri ennen kuin hän uutisena kertoi siitä meille, kaksi päivää ennen kuin vaipui koomaan? Me, eli minä ja sisko ja äidin mies, emme tietenkään olleet kertoneet, että tiesimme asiasta jo. Emme tietenkään; muutenhan olisimme kaikki joutuneet olemaan vaivaantuneita, tai yhtä peloissamme - en tiedä, kumpi olisi ollut pahempi asia perheessä, jossa vaikeista asioista ei todellakaan ollut sallittua puhua eikä tunteita näyttää.
Vietin nuo viimeiset 5-6 päivää lähes koko ajan sairaalassa. Kävi siellä tietysti muitakin silloin kun äiti oli vielä tajuissaan. Äidin elinvoima heikkeni silmissä, ja hän oli hereillä vain osan ajasta ennen lopullista koomaa. Noina hereilläolon hetkinään hän suostui juttelemaan vain hetken aikaa, niitä näitä, ja päätyi lopulta aina ajamaan minut pois. Turhaan kuulema siellä istuin, kyllä hän soittaisi sitten jos jotain tarvitsisi, hoitajat pitivät huolta, ei hänestä tarvinnut huolehtia eikä vaivaa nähdä... Ei auttanut inttää vastaan. Niinpä sanoin aina hei-heit, otin takkini ja menin käytävään nuokkumaan tunniksi-pariksi. Sitten palasin huoneeseen, kerroin terveisiä kotoa, istuin hetkiseksi alas ja taas sain lähtöpassit. Ei äiti höperöksi ollut tullut, hän vain koki tilanteen tukalaksi, olin tulossa liian lähelle. Äidistä oli aivan liian intiimiä ja kiusallista istua samassa pienessä huoneessa kolmestaan minun ja Kuoleman kanssa.
Näin jälkeen päin tuo tuntuu epätodelliselta. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen katunut etten tuolloin ollut rohkeampi ja puhunut ja kysellyt ja lohduttanut ja itkenyt ja tehnyt sitä kaikkea, mitä elokuvissa kuolinvuoteen äärellä tehdään. Tai itse asiassa, kyllähän minä tuota kaikkea tein, mutta vasta sitten, kun äiti oli jo vajonnut koomaan eikä pystynyt enää hätistämään pois. Pitelin kädestä ja paijailin ja puhelin vanhoista ajoista ja lauloin uudestaan ja uudestaan, loputtomasti,  Tien korvessa kulkevi lapsosen tie ja Heinillä härkien kaukalon (koska muistelin nimenomaan äidin opettaneen ne minulle). Ajantaju meni tuolloinkin, täysin, mutta uskoakseni laulelin siellä kaksi päivää ja yötä. Kolmantena päivänä hoitaja kirjaimellisesti komensi minut käymään kotona, patisti suihkuun ja pariksi tunniksi oikeaan sänkyyn nukkumaan. En olisi lähtenyt, mutta hän antoi ammattilaisen sanansa siitä, että ei niin lyhyen ajan sisällä mitään tapahtuisi. 
- Olen vuosia ja vuosia nähnyt potilaita tässä vaiheessa ja voin taata, että ainakin kaksi päivää menee vielä. Aivan varmasti. Mene nyt vaan.
Niinhän siinä kuitenkin kävi, että kun tulin suihkusta ja romahdin sänkyyn, niin puhelin soi. Äidin oli ollut pakko ajoittaa kuolemansa siihen lyhyeen hetkeen, kun en ollut paikalla. Koomassakin häntä kauhistutti ajatus, että joutuisimme jakamaan niin kipeän asian yhdessä. Pokan oli pidettävä viimeiseen hengenvetoon asti. Tämän asteinen pidättyväisyys on jo niin hurjaa, että eteläisemmissä maissa kukaan ei uskoisi tarinaa todeksi. Mutta luulenpa, että näillä leveysasteilla tämä ei ole hirveän harvinaista, ainakaan äitini ikäluokassa eli sodan jaloissa syntyneiden parissa.
Aloitin kertomaan isän kuolemasta, mutta päädyinkin äidin lähtöön. Voi olla, että joudun palaamaan isään vielä uudestaan. En tiedä. Tässä mennään muutenkin niin hetki kerrallaan. Kuumat aallot kyllä tulevat ja menevät kuten ennenkin. Olo on vaan niin tukahduttava ja tukehduttava, että noinkohan edes huomaisin, jos ne yhtäkkiä loppuisivat.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Painonpudotus: VIIKKO 11 Antaa olla! Tai entä jos...?

11 viikon jälkeen paino 77,9 kg        Pudotusta yhteensä 3,1 kg
Muutos: 0 g

En tajua. Missä mättää? Olen orjallisesti noudattanut pistesysteemiä, mutta grammaakaan ei ole lähtenyt. Ei grammaakaan! Vuosi sitten lähti puoli kiloa viikossa, joskus kilokin, ihan täysin samalla keinolla. F*ck!

Viime yönä, kun en täysikuun takia saanut sitäkään vähää nukuttua mitä vaihdevuotinen nyt yleensä onnistuu saamaan, oikein syväpohdin tätä juttua. Kävin läpi ruokia ja päivittäisiä muita aineita joita syön, ja luulen että ongelman syynä on joko a) uusi vaihdevuosilääke (tai ei se ole siihen tarkoitukseen edes tehty, jostakin muistinsa lokeroista hajamielinen mieslääkärini sen kaivoi eikä mitään selitellyt) joka ainakin aiheuttaa jatkuvaa näläntunnetta tai sitten b) ravintolisäkasa, jota en ehkä osaa pisteyttää oikein. Siinä on montakin osasta, joihin ei mitään pistetietoja oppaista löydy, arviolta pitää vaan heittää jotakin mm. maca-jauholle, psylliumsiemenjauheelle, Bach Bluten Vitality Eliksiirille (aivan jär-kyt-tä-vän pahaa)... gojimarjoille, jotka ainakin rusinoihin rinnastettuina ovat suuripisteisiä...

Ongelmallista on, että ei voi vaan laittaa niitä pisteitä reilulla kädellä, varmuuden vuoksi, koska jos oikeasti ne onkin kevyempiä, päivän kokonaispistesaldo ei tule täyteen. Ja liian vähän on laihtumisen kannalta yhtä paha kuin liian paljon. Pistesysteemin perusta on se oikea pistemäärä, muuten ei painonpudotusta tapahdu. Eikä selvästi tapahdu! Ääh, miksi tää on näin vaikeeta?

KOSKA tämä on näin vaikeeta, olen alkanut miettiä vaihtoehtoja. Yksi vaihtis olisi tietysti lopettaa koko rimpuilu ja sopeutua keskivartalorenkaaseensa, tai oikeastaan omalla kohdallani se on koko torson alueelle levittyvä läskikuorrutus. (Ai miten kaunis sana: torsoläskikuorrutus.) Mutta lopettamiseen en ihan vielä alistuisi, sillä kaapissa on liian monta vaatetta joiden haluaisin mahtuvan päälle. Vielä ei ole jätesäkin aika.

Toinen vaihtoehto on radikaali konstinvaihdos. Jos aloittaisikin karppaamaan; välttelisi rasvan sijasta hiilihydraatteja. Ei tarvitsisi laskea pisteitä! Voisin ihan hyvin lähteä sille tielle, koska muutama vuosi sitten tuli kokeiltua parin kuukauden ajan ja tiedän vähän mitä olisi edessä. Ensinnäkin tiedän, että painonpudotuksen kannalta se toimii ja lisäksi siitä tulee ihan mieletön olo, ainakin alkuun. Tosi virkeä ja epäväsynyt eli aivan outo olotila, mutta kai siihen tottuisi.

Totuus on kuitenkin, etten usko itsekuria riittävän, kun sitten joutuu kokonaan luopumaan leivästä, pullasta, pastasta ja perunasta sekä vielä suklaasta ja jäätelöstäkin. Mitä järkeä on elää ilman jäätelöä? Kaiken huipuksi ei edes terveellisiä herkkuja kuten hedelmiä ja marjoja saisi syödä kuin ihan skidisti. 

Karppaamisessa on myös se ongelma, että jo parin kuukauden jälkeen alkaa loppua ruuat kesken. Aika nopeasti kyllästyy kananmuniin. Enkä kertakaikkiaan voi yökkimättä edes katsoa tofukokkelia enkä loputtomiin haudutella kuhaa - joka tosin olisi liian kallistakin (ja ei, sen sijasta EI voi syödä silakkaa koska se on pahaa ja inhottavaa karjanrehua).

Liha taas on monin tavoin ongelma. Ensinnäkin, haluaisin olla kasvissyöjä. Toiseksi, jos lihaa syön, se ei saisi olla tehotuotettua lihaa. Muunlaista on niukasti tarjolla, lähinnä riistaa, ja hinta sitten sen mukaista. Sianlihaan en ole koskenutkaan ehkä 20 vuoteen, naudanlihaa syön vähän - makaronilaatikkoa, lihapullia ja hampurilaisia pitää teinin kanssa välillä tankata. Mutta jauhistakaan ei kestä hankkia mistä vaan, sillä ainakin tyhjiöpakatut halpikset ovat pinkilä limalla runsastettuja, siitä hinta. Pyrinkin hakemaan jauhelihan Hagiksen hallista, josta sitä saa puhtaana ja tuoreena (eli että kokonainen ruhokaan ei ole ollut missään vaiheessa pakastettuna). Nakkeja syödään joskus, lähinnä keitossa, mutta valitsen aina niitä jotka on käytännössä pelkkää jauhoa; karppaajana joutuisin varmaan valitsemaan lihaisia makkaroita (klönttejä, yök).

Silloin kerran kun karppaamista kokeiltiin, ostettiin usein uusiseelantilaista nautaa, sen kun vakuutettin olevan vapaana laiduntanutta. Tiedä sitten oliko, mutta vaikka olisi ollutkin, niin pelkäänpä että ihan yhtä julmasti teurastettua kuitenkin. Pahalla omallatunnolla siis lihaa, punaista lihaa, joutuu syömään vaikka parhaansa yrittäisi. Ihan oma lukunsa ovat sitten broileri ja kalkkuna! En edes halua joutua ajattelemaan sitä kidutusta, mihin ne joutuvat ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseensä (joka lempeimmillään on tukehtuminen umpitäyteen ahdetussa häkissä). Jos maailmassa olisi hitustakaan oikeutta, kaikki tuotantolaitokset lopetettaisiin tällä sekunnilla. Vähintäänkin tulisi miljoonasakon uhalla estää esittämästä härskin harhaanjohtavia mainoksia, joissa terveennäköiset pikku kanaset kuopivat iloisina nurmea aurinkoisella pihamaalla lintujen livertäessä taustalla. 

Sitten vielä tämäkin: ruuanlaitto ei tod. ole intohimoni, vaan välttämätön velvollisuus. Olisiko minusta väkertämään ruokia, joiden ainesosien pitää antaa hikoilla tai tekeytyä? Alkaisin jo aamusta stressata ruuanlaittoa, ja kun se elämäkin on vielä hankkimatta... 

Uumoilenkin vahvasti, että he jotka karppaamisen kapealla ja verrattain kalliilla polulla jaksavat pysyä, olivat (henkisesti) karppaajia jo ennen kuin koko asiaa oli keksitty. Noita aamuvirkkuja, jänteviä, pitkin vetävin askelin kiitäviä antiloopinmetsästäjiä. Itse olen ihmistyyppinä enempi mollamaijamainen istualtaan marjastaja. Kandeeko siis edes yrittää hei.



(Kun aloitin kirjoittamaan tätä, päätin sallia itselleni yhden suklaakeksin kahvin kanssa. Meni kuusi, he he he. I rest my case. )