tiistai 30. elokuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 1


Kyllä läksi painoa harteilta!

Siellähän se paino tuntuu, niskassa ja harteilla. Kipua  ja jumitusta. Ryhti kuin ongenkoukulla. Bussipysäkille juostessa ryntäitä on pideltävä kaksin käsin ettei lapaluut nyrjähdä paikoiltaan, sillä siellä se paino tuntuu myös, lapaluissa. Ja koko yläselässä, jos tarkkoja ollaan. Niinpä kun rinnoista poikkastaan kilo pois, niin kevennys ei tunnu niinkään rintamuksessa vaan niska-hartia-yläselkä-seudulla. Ja niinhän sen pitääkin, sitä vartenhan leikkauksiin hakeudutaankin. Tuskin kukaan ihan huvin tai ulkonäön vuoksi haluaa niin isoon ja peruuttamattomaan operaatioon.

Leikkaus tehtiin Töölön sairaalassa lauantaina - kyllä, lauantaisinkin leikataan, "jonon purkamista" sanoi hoitaja - ja nyt on tiistai. Eilen kotiuduin. Olo on vähän tuskastunut, koska toipumisen pahin vaihe on vasta alussa. Kivut vielä suunnilleen samaa luokkaa kuin sairaalassa. Ääh. Tätä pitäisi sitten jaksaa kuukausi. Paniikkihäiriökohtausta saa huiskia koko ajan taaemmas, se vaanii aina tilanteissa joissa on tukalaa eikä itse pysty vaikuttamaan asiaan. Pitää vaan muistaa hengittää, syvään sisään ja piiitkäään ulos.

Kuukausi on aika, mitä sairaslomaa oli kirjoitettu (todistus ja muut paperit ilmestyivät yöpöydälleni kun kävin vessassa). Sinä aikana pitäisi kipujen vissiin lakata kokonaan, vai pitikö, en ole ihan varma? Ehkä joku sanoi, että se on yksilöllistä? No, kahdessa viikossa ne ainakin vähenevät, luki jossakin. Pahin kipu ei tunnu rintojen sisällä, vaan niiden alapuolella kulkevissa koko rinnan levyisissä haavoissa. Niiden päällä on vain ohutta haavateippiä, jota sairaalasta annettujen tukiliivien saumat painavat täysillä. Eikä sitä voi estää, sillä tukiliivejä on pakko pitää 24/7 kokonainen kuukausi. Apuah! Eiku syvään sisään, piiitkäään ulos...

Tämä on tyhmä juttu, ja koskee luultavasti vain minua: itse kipu olisi ihan paniikitta siedettävissä, jos se ei johtuisi siitä mistä se johtuu, eli että liivien sauma painaa haavaa!  Kyllä minä kipua kestän, on se kokeiltu, no big deal. Mutta pää ei kestä mielikuvaa, josta en hetkeksikään pääse irti, että on tuore haava joka juuri ja juuri pysyy kiinni jonkin huokoisen pikku teipinpätkän avulla ja sitten sitä
hankaa ja painaa tiukasti jokin tiukka esine koko ajan! Huimaa ja oksettaa, uuh, eiku syvään sisään,
piitkääään ulos...

Samasta syystä alan hyperventiloida jo ajatuksesta, että joudun tulevina viikkoina repimään haavateippejä itse irti ja laittamaan uusia tilalle. Miten ikinä pystyn siihen, en tajua. Kun en pysty edes katsomaan niitä. Kun nolona kerroin tästä hoitajalle, joka vaihtoi osan teipeistä ennen lähtöäni, hän lohdutti että en ole kuulema ainoa joka on pyörtyä pelkästä ajatuksesta. Jo viaton verinäytteen ottaminen saa kuulema raavaitakin miehiä valahtamaan kalkinkalpeina permantoon - ja sitä ei edes tarvitse tehdä itse. Että joo.

Kivusta vielä: jos en koko ajan näkisi mielessäni, mistä se johtuu, ei se olisi iso ongelma. Lääkkeet auttavat, vaikka eivät yhtä hyvin tietenkään kuin ne, joita sairaalassa tiputetaan suoraan suoneen.

Mistä tulikin mieleen nukutus. Se ei tapahtunut niin kuin aina aikaisemmin. Ei tullut leikkauspöydän ympärille rauhoittavasti nyökytteleviä tyyppejä, hoitajia ja lääkäriä ja anestesialääkäriä, kuten odotin. En ollut edes leikkaussalissa. Olin vasta tullut kärrätyksi johonkin odotustilaan, joka näytti tarvikevarastolta, kun joku hemmo työnsin keltaisen maskin naamaani ja sanoi että tästä tulee happea ja kipulääkettä. Mitäh, siis mitäh? Mitä tapahtuu, kuka olet, eikä!

Eli ei tullut ystävällistä ääntä sanomaan, että nyt sinua alkaa ihanasti ramaista, ajattele mukavia ajatuksia niin näet mukavia unia, nyt saat alkaa laskemaan kymmenestä alaspäin, kauniita unia... Se oli pettymys, olin odottanut sitä lempeää uneen vajoamista turvallisten ihmisten ympäröimänä. Liekö johtunut tuosta pettymyksestä ja turvattomuuden tunteesta, että sain heräämön puolella sitten pitkään ahdistuskohtauksia. Joille ei sanottavasti herunut sympatiaa.

Noin teknisestihän leikkaus sujui hyvin, näin ymmärsin. 0,5 kiloa veks molemmista rinnoista.

Tässä tämmöinen yleiskatsaus, palaan vielä yksityiskohtaisemmin aiheeseen.



maanantai 22. elokuuta 2016

Waihdevuodet JO VIISI PITKÄÄ VUOTTA KUUMIA AALTOJA!






CCCCKKKK!






                                                   Ei lisättävää. Aihe käsitelty.






Edessä rintojen pienennysleikkaus 

Semmoiseen olen menossa viiden päivän päästä. Ei se näihin viheliäisiin vaihdevuosioireisiin auta, mutta josko yli vuosikymmenen kestäneet niska-hartia-selkäkivut vähän edes hellittäisi. Olisi sekin jotain.

Aihe saattaa kiinnostaa muita samassa jamassa kituvia ja leikkausta harkitsevia? Jos näin on, voin raportoida aiheesta; sekä itse leikkauksesta, sairaala-ajasta että toipumisen eri vaiheista.

Luin, että työkykyiseksi toipuminen voi kestää kahdesta viikosta yli kahteen kuukauteen, riippuen mahdollisista komplikaatioista. Ja jonkinlaisia komplikaatioita tulee, löytämieni lähteiden mukaan, jopa 50%:lle naisista. Hurja luku.

Itse leikkaus jännittää vähän, myönnetään. Ja toipumisaika, se pelottaa; voi tulla sietämättömiä kipuja, haavat voivat repeillä, ne voivat tulehtua pahasti ja niitä voidaan joutua korjailemaan. Tai sitten paraneminen sujuu siedettävillä kivuilla ja nopeasti. Ei voi tietää.
 
Mutta sen tiedän varmuudella, että en tule nukkumaan sairaalassa, en muuta kuin nukutuksen ajan. Ilman tuuletinta en kertakaikkiaan kykene, tukehdun ja läkähdyn. Siksi en ole vuosikausiin voinut lähteä yökyläilemäänkään mihinkään. Vuokramökillekin roudasin oman tuulettimen.
Voi kunpa ne säälisivät siellä mummelia ja pumppaisivat mömmöillä tajun kankaalle päiväksi tai pariksi!