tiistai 27. syyskuuta 2016

Waihdevuodet MENKAT 5 VUODEN JÄLKEEN päivitys x 2



Päivitys 23.1.17 Leikkaus

Olin pari viikkoa sitten Kätilöopistolla leikkauksessa. Tarkemmin laparoskopiassa, jossa tehtiin neljä reikää, joista instrumentit ja peilit ja ties mitä muuta tungettiin alavatsaan ja suoritettiin leikkaus niiden kautta. Yksi reikä navassa, kaksi alavatsan sivuilla, ja yksi alhaalla pikkarirajan alapuolella.

Leikkaukseen lähettänyt lääkäri oli puhunut vain kystan poistosta, mutta ennen leikkausta sairaapedin vierelle ilmestyneet lääkärit - toinen varmaan kandi - sanoivatkin, että leikataan myös munasarjat veks. En älynnyt kysyä, että miksi. Leikkauksen jälkeen vanhempi kirurgi kävi sanomassa, että kysta ja toinen munasarja saatiin poistettua, mutta toista ei, kun sieltä lähti niin paljon "kiinnikkeitä lantion sivuseinämään". Poistamisen yrittäminen olisi voinut johtaa "ongelmiin", joista ainoa mitä lääkärin siansaksasta tajusin oli "sisäiseen verenvuotoon". Taaskaan en älynnyt kysyä mitään.

Myöskään ei ollut kiva, kun lääkäri sanoi huolestuneeseen sävyyn, että "toivottavasti kivun aiheuttaja on nyt poissa". Toivottavasti? Eli kivut voisivat johtua jostain muusta syystä? Lääkäri vielä toisti saman lauseen ennen kuin lähti. Pitäisikö nyt kuitenkin olla huolissaan?

Kaksi viikkoa olen toipuillut. Ekana yönä uskoin, että kuolen kipuun, ja olisin jo lähtenyt taksilla päivystykseen, jos en olisi ollut niin huonovointinen etten pystynyt päätä tyynystä nostamaan. Koko seuraavan päivänkin olin pahoinvoiva, edes vesi ei pysynyt sisällä. Olin edellispäivänä oksentanut itseni tyhjiin, joten oksensin sitten pelkkää vettä ja mahanesteitä. Ällöä. Kolmantena päivänä alkoi jo helpottaa, kipulääkkeet pitivät olon siedettävänä, sain syötyäkin varovaisesti, ja pystyin istumaan sohvalla. Hiljalleen kunto siitä parani.

Vieläkään en silti voi pahemmin kotitöitä reuhtoa, ettei kova alavatsakipu iskisi sekä vuoto alkaisi ja/tai haavat alkaisi tihkua verta. Mutta ei se mitään. Sen sijaan enemmän ja enemmän mietityttää lääkärin pahaenteiset sanat. Voi piru, mitenkähän asiaan saisi lisäselvitystä? Jo pelkkä ajatus hyödyttömästä soittelukierroksesta HUS:in eri toimipisteisiin uuvuttaa. On meinaan kokemusta, että paljon pienempiäkään asioita ei helposti saa selville.

No, näillä mennään. Enempää en päivittele, jos ei nyt jotain ihan ihmeellistä tapahdu. Hope not.





Päivitys 10.11. Lääkärintutkimus

Kipuja on ollut jo puolentoista kuukauden ajan. Vuotoa 3-4- kertaa, tosi niukkaa ja vain päivän ajan. Eilen olin naistentautien poliklinikalla. 12-vuotiaan näköinen, mutta pätevän oloinen lääkäri tutki ja otti koepalan kohdusta tai sieltä päin (sattui!). Varmuuden vuoksi, vaikka "kaikki kuitenkin näytti hyvältä". Tai ei täysin hyvältä; limakalvo kohdussa oli ohentunut, mikä kuulema tapahtuu ajan myötä jos ei käytä hormonikorvaushoitoja. (Ironista kyllä, jos niitä käyttää limakalvo saattaa paksuuntua niin, että sinne voi syntyä kasvaimia.) No se kuulema kuitenkin selitti ne pienet vuodot.

Ultralla sitten näki, että kipujen syy taas on suurella todennäköisyydellä kohdun seinämää painava kysta. Vaaraton kasvain siis. Se oli kuulema löydetty jo 2012, ja papereihin oli merkitty että seurataan sen kehittymistä. - Jaa, ei ole näköjään laitettu sulle kutsua tsekkaukseen, ihmetteli lääkäri.
Kysta oli neljä vuotta sitten ollut 4 cm läpimitaltaan. Nyt se oli 8 cm. Se pitää poistaa, kutsun leikkaukseen pitäisi kuuluman kolmen kuukauden sisällä.

Toivottavasti tästä katsauksesta oli hyötyä saman oireilun eteen joutuneelle.
(Alla alkuperäinen teksti.)

Pitäisikö huolestua?


Ärtynyt ja hermostunut olo, päätä jomottaa, alavatsaa särkee ja veri on punaista. Alkoi menkat ihan traditionaaliseen tapaan. Mutta miten se voi olla mahdollista? Sentään jo viisi vuotta viimeisistä kuukautisista! En enää edes muista mille hyllylle kaupassa suunnistaa tamponien hakuun. Tai ehkä niitä ei enää edes käytetä, ehkä tilalle on tullut joku hieno ionien kosketuksesta aktivoituva vaporisaattorikuula?

Jos kyse olisi pelkästä vuodosta, veikkaisin heti että no nyt se syöpä sitten tuli. Halleluja. Mutta tämähän on selvästi vanhaa kunnon hormonitoimintaa, oireiden perusteella. Mikä ottaa päähän. Koska niin kauan kuin hormonitoimintaa on, niin kauan vaihdevuodetkin jatkuvat. Tämä helvetinliekeissä kituminen ei näköjään ikinä, ikinä lopu.

Mikä neuvoksi? Lääkäriin en ainakaan heti lähde, mitäs se hyödyttäisi. Ainoa, mitä voisin kysyä, olisi että eihän tämä voi mitenkään liittyä rintojen pienennysleikkaukseen? Mutta se kuulostaa kyllä niin kaukaa haetulta, etten halua lähteä lekurin (todennäköistä) alentuvaa virnuilua kuuntelemaan. Tässä mielentilassa voisin purra siltä pään poikki.

Kellään samaa kokemusta?






EDIT 29.9.
Ei ne kestäneet kuin vuorokauden! Hyvä kun en alkanut kummemmin hötkyilemään.

Vähän kuitenkin googletin, ja selvisi, että yksi syy outoihin vuotoihin voi olla kohdun limakalvon paksuuntuminen. Mikä taasen voi aiheuttaa kohdunkaulan ja kohdunrungon syöpää.
Limakalvon paksuuntumista esiintyy naisilla, jotka käyttävät hormonikorvaushoitoja.
Itsehän en kyseisiä hoitoja käytä.

EDIT 6.10. No, vaikka vuoto loppui, niin kipu jatkui. Jouduin sitten kuitenkin lääkärin pakeille. Tämä määräsi labrakokeisiin ja laittoi lähetteen naistentautien poliklinikalle. "Koska postmenopausaalisten vuotojen syy tulee aina tutkia." Palaan asiaan.



Waihdevuodet MENKAT 5 VUODEN JÄLKEEN päivitys

Päivitys 10.11.

Kipuja on ollut jo puolentoista kuukauden ajan. Vuotoa 3-4- kertaa, tosi niukkaa ja vain päivän ajan. Eilen olin naistentautien poliklinikalla. 12-vuotiaan näköinen, mutta pätevän oloinen lääkäri tutki ja otti koepalan kohdusta tai sieltä päin (sattui!). Varmuuden vuoksi, vaikka "kaikki kuitenkin näytti hyvältä". Tai ei täysin hyvältä; limakalvo kohdussa oli ohentunut, mikä kuulema tapahtuu ajan myötä jos ei käytä hormonikorvaushoitoja. (Ironista kyllä, jos niitä käyttää limakalvo saattaa paksuuntua niin, että sinne voi syntyä kasvaimia.) No se kuulema kuitenkin selitti ne pienet vuodot.

Ultralla sitten näki, että kipujen syy taas on suurella todennäköisyydellä kohdun seinämää painava kysta. Vaaraton kasvain siis. Se oli kuulema löydetty jo 2012, ja papereihin oli merkitty että seurataan sen kehittymistä. - Jaa, ei ole näköjään laitettu sulle kutsua tsekkaukseen, ihmetteli lääkäri.
Kysta oli neljä vuotta sitten ollut 4 cm läpimitaltaan. Nyt se oli 8 cm. Se pitää poistaa, kutsun leikkaukseen pitäisi kuuluman kolmen kuukauden sisällä.

Toivottavasti tästä katsauksesta oli hyötyä saman oireilun eteen joutuneelle.
(Alla alkuperäinen teksti.)


Pitäisikö huolestua?


Ärtynyt ja hermostunut olo, päätä jomottaa, alavatsaa särkee ja veri on punaista. Alkoi menkat ihan traditionaaliseen tapaan. Mutta miten se voi olla mahdollista? Sentään jo viisi vuotta viimeisistä kuukautisista! En enää edes muista mille hyllylle kaupassa suunnistaa tamponien hakuun. Tai ehkä niitä ei enää edes käytetä, ehkä tilalle on tullut joku hieno ionien kosketuksesta aktivoituva vaporisaattorikuula?

Jos kyse olisi pelkästä vuodosta, veikkaisin heti että no nyt se syöpä sitten tuli. Halleluja. Mutta tämähän on selvästi vanhaa kunnon hormonitoimintaa, oireiden perusteella. Mikä ottaa päähän. Koska niin kauan kuin hormonitoimintaa on, niin kauan vaihdevuodetkin jatkuvat. Tämä helvetinliekeissä kituminen ei näköjään ikinä, ikinä lopu.

Mikä neuvoksi? Lääkäriin en ainakaan heti lähde, mitäs se hyödyttäisi. Ainoa, mitä voisin kysyä, olisi että eihän tämä voi mitenkään liittyä rintojen pienennysleikkaukseen? Mutta se kuulostaa kyllä niin kaukaa haetulta, etten halua lähteä lekurin (todennäköistä) alentuvaa virnuilua kuuntelemaan. Tässä mielentilassa voisin purra siltä pään poikki.

Kellään samaa kokemusta?






EDIT 29.9.
Ei ne kestäneet kuin vuorokauden! Hyvä kun en alkanut kummemmin hötkyilemään.

Vähän kuitenkin googletin, ja selvisi, että yksi syy outoihin vuotoihin voi olla kohdun limakalvon paksuuntuminen. Mikä taasen voi aiheuttaa kohdunkaulan ja kohdunrungon syöpää.
Limakalvon paksuuntumista esiintyy naisilla, jotka käyttävät hormonikorvaushoitoja.
Itsehän en kyseisiä hoitoja käytä.

EDIT 6.10. No, vaikka vuoto loppui, niin kipu jatkui. Jouduin sitten kuitenkin lääkärin pakeille. Tämä määräsi labrakokeisiin ja laittoi lähetteen naistentautien poliklinikalle. "Koska postmenopausaalisten vuotojen syy tulee aina tutkia." Palaan asiaan.



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 4



Ei se ole kauneusleikkaus


Siinä leikataan ylimääräiset pois ja kurotaan loput ompeleilla kasaan. Mitään fyllejä ei pistetä. Kuten leikkauksesta päättänyt lääkäri etukäteen varoitti, ja vielä leikkaava lääkärikin tunti ennen leikkausta, niin rinnoista voi tulla keskenään erikokoiset ja -näköiset. Leikkauksen tavoitehan on terveydellinen, ei kosmeettinen. Kauneusleikkauksia tehdään hienoilla klinikoilla, niinkus kaikki tietääkin.

Riippuu varmaan leikkaavasta lääkäristä, ja siitä millä tuulella tämä sattuu olemaan, että minkälaista jälkeä tulee. Minulle sattui ihana kirurgi, Susanna Kauhanen, jota oli lainattu Jorvin sairaalasta jonoja purkamaan. Samalla kun Susanna piirteli ihooni tussilla leikkausviivoja, hän kyseli aidosti kiinnostuneena mistä syystä minut veitsen alle ohjattiin. Ja naurahteli, kun (hermostuneena ja) tohkeissani hehkutin, mitä kaikkea ihanaa pystyisinkään leikkauksen jälkeen tekemään; erityisesti intoilin tietysti siitä, että pääsisin kunnolla liikkumaan, ja sitä myötä saisin hiljalleen vatsasta vaarallisen viskaalisen rasvan pois. Lääkärit on yleensä niin virallisia, että nousi vähän pala kurkkuun, kun Susanna ystävällisesti hymyillen ja lempeällä äänellä sitten sanoi, että on kuule ilo tehdä leikkaus näin motivoituneelle potilaalle. Kuka lääkäri on noin sydämellinen, ei kukaan! En olisi voinut olla kiitollisempi! 

Lopputulos? Sitä on vähän vaikea vielä sanoa, lopulliseen muotoonsa rinnat ovat kuulema asettuneet vasta vuoden kuluttua. Nyt, 2,5 viikkoa leikkauksen jälkeen, ne on vähän niin kuin maitotölkin pohjat. Jos leikattaisiin saksilla kahdesta tölkistä pohjaosat irti noin 13 cm:n korkeudelta ja täytettäisiin ne pullataikinalla, ja sitten tökättäisiin rintakehään kiinni, niin semmoset ne nyt on. Ilman lehmien kuvia. Mutta tämä ei siis jää pysyväksi olotilaksi. - Pitäisi pyöristyä melko luonnollisen näköisiksi, Susanna lupasi. Ja mä luotan Susannaan!

Joka tapauksessa, on mahtavaa että lääkärit katsoivat allekirjoittaneen sen verran lupaavaksi tapaukseksi, että pääsin leikkaukseen. Sehän ei siis ole itsestäänselvyys, siinä punnitaan tietysti riskit ja hyödyt. Täytyy esimerkiksi olla aika hyvässä fyysisessä kunnossa, että leikkaukseen voidaan laittaa, on siten pienempi mahdollisuus että potilas kupsahtaa käsiin. Ylipainoakaan ei saisi pahemmin olla. Mullahan oli virallisen painoindeksin mukaan lievää ylipainoa, mutta koska olin saanut puolentoista vuoden aikana 14 kiloa pois niin se riitti lääkärille.

Jos kaiken muun hyvän päälle tisseistä muotoutuisi vielä luonnollisen näköiset, niin olisihan se kirsikka kakun päällä. Ja tullut yllättäen ja pyytämättä kuten salafaxit Annelille.
Kiitokset siitä mahtavalle kirurgille jo etukäteen!











maanantai 12. syyskuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 3



2 viikkoa leikkauksesta - miltäs nyt tuntuu?



No helkkarin paljon paremmalta, kiitos kysymästä! 

Haavat vähän kipuilee edelleen, mutta sen kestää. Kipulääkkeiden avulla. Yhden päivän yritin hurjastella ilman, mutta turhaa masokismia oli se. Teki liikkumisesta ihan mahdotonta, pienikin tärinä kun raastaa ja riipii rintoja -  ja siis liikkumisella tarkoitan käymistä lähi-alepassa, tien toisella puolella. 

Optikolla kävin kaikesta huolimatta yksi päivä, lukulaseilla kun saa heittää jo vesilintua vaikka vasta vuosi sitten hankin ne. Keskustaan pääsee meiltä ratikalla vartissa, mutta jo menomatkalla tuli huono olo, alkoi heikottaa ja oksettaa. Näin se näköjään keho reagoi, kun ikää on mittarissa jo 57 pykälää - toipuu hitaasti. Mutta siksihän sitä sairaslomaa kuukaudeksi määrättiin, että ottaisi ihan iisisti.

(Äh, huomasin juuri, taas kerran, että ryhti on niin kumara että otsa lepää näppiksellä. Miten voi olla näin vaikeeta muistaa suoristaa selkää! - Ryhtiä pitää korjaamalla korjata, se ei tapahdu itsestään, painotti lääkäri.)

Muuten kuuluu pelkkää hyvää. 

Ensimmäisellä kerralla, kun vaihdoin haavateippejä, aikaa meni tyyliin tunti; jouduin sänkyyn huilaamaan kolmesti, kun lähti jalat alta ja silmissä sumeni. Seuraavalla kerralla vaihto sujui vähän paremmin, ja sitä seuraavalla jne. Eilen sain kaikki 10 teippiä vaihdettua samalla seisomalla, jei, siitä huolimatta että haavoissa oli vielä pari aukinaista kohtaa ja vähän kudosnestettäkin tirisi. Uuh.

Olen alkanut tottua uuteen alapainotteiseen kroppaani. Mikä ihana tunne, kun ei niskassa roiku kilon punnuksia! Ja, ehkä näen harhoja, mutta ihan kuin kuin syvät urat olkapäissä olisivat madaltuneet. Siis ne rintaliivien olkaimista syntyneet. Oi ihanuutta, pääsen kohta ostelemaan sieviä rintaliivejä suloisissa kuoseissa! G-kupeille ei sellaisia ole, on vain valkoisia, mustia ja beessejä (yök). Eikä pienemmät liivit edes maksa paljon mitään, siinä kun kunnollisista isoista liiveistä joutuu pulittamaan kuusi kymppiä. 

Okei, tämä ei ehkä ole riemukasta, että nyt maha pömpöttää isompana kuin kummankaan raskauteni loppuvaiheessa. Mutta siitä lääkäri etukäteen varoitti. "Vatsa näyttää sitten suuremmalta." Todellakin! Vaan koska se ei tullut yllätyksenä, pystyn elämään asian kanssa. Ja heti kun kykenen, niin alan harrastaa sellaista liikuntaa, joka polttaa erityisesti vyötärönseutua paisuttavaa ja vaarallista viskaalista rasvaa. Koska mä voin! Koska mä ihan oikeasti kohta voin!






maanantai 5. syyskuuta 2016

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 2



Miksi leikkaukseen?

Tuossa aiemmin avasinkin jo vähän syitä leikkaukseen. Ykkönen oli kipu, jota oli kestänyt jo niin kauan etten edes osaa sanoa kuinka kauan. Ehkä 10, ehkä 15 vuotta. Niskat ja hartiat oli aina jumissa ja pieni särky päällä (myös päänsärky, jota paha jumitus aiheuttaa). Vuosien myötä koko yläselän alue alkoi kipuilla, lapaluiden alareunasta takaraivoon asti. Lapaluut ja selkärangan yläosa olivat kosketusarkoja nekin. Rinnat olivat tietysti kipeät myös, mutta niissä ei yleensä ollut nk. seisovaa särkyä, kipua tuntui liikkuessa. Hiljalleen alkoi tuntua  kuin koko yläkroppa olisi mustelmilla, pienikin painallus, mihin kohtaan tahansa, sattui enemmän tai vähemmän. Ja kamalat kourut syntyi olkapäihin rintaliivien olkaimista!

Asia tietysti paheni vuosien ja painonnousun myötä. Tietsikan äärellä röhnöttäminen siihen päälle vielä. Aikaisemmin niin hieno ryhti, jota aikoinaan rakennettiin koulun voimisteluopen toimesta - sitä puolapuilla ja renkailla roikkumisen määrää! - muuttui vähitellen kaameaksi kestokumaraksi. Siitä leuka pöydässä -asennosta yritän nyt muistaa opetella pois, se kun ei korjaannu automaattisesti sanoivat lääkäri ja hoitajat. Käskivät harjoitella peilin edessä. (Hahaha, pientä rajaa.)

Vuosien mittaan tulivat tutuiksi kaikki maailman niska-hartia-venytykset. Itämainen tanssi, jota olen hehkuttanut monista syistä, teki myös tosi hyvää. Mutta se jäi jokunen vuosi sitten, kun ryntäistä oli tullut niin painavat että kaikki reipas liikkuminen sattui. Siis vatsatanssi sinänsähän on rauhallista, enempi venyttelynomaista ihan kuin vaikka pilates tai jooga, mutta se piti aina aloittaa hengästyttävällä vartin aerobikkauksella (ettei lihakset menisi jumiin) eikä sitä tietenkään pysty tekemään jos joutuu kannattelemaan rintoja käsillään. Eikä niin tukevia urheiluliivejä ole keksittykään että hunajamelonin kokoisia rintoja tukisivat.

Samasta syystä en enää voinut osallistua mihinkään muuhunkaan ryhmäliikuntajuttuun.
Ja tämäkin: edes reippailla kävelylenkeillä ei voinut enää käydä, kun ei sietänyt pienintäkään ylös-alas-liikettä! Kävelemisestä tulikin tasamaahiihtelyä ilman sauvoja.


Kuka käski?

Onnekkaasti olen saanut pitää saman terveyskeskuslääkärin jo kaksitoista vuotta. Raimo-lääkärini tiesi ja muisti jo valmiiksi näitä kroonisia vaivojani, ja kun muissa yhteyksissä tuli puheeksi että liikunnan harrastaminen on käynyt mahdottomaksi, hän päätti että nyt kyllä pitää asialle tehdä jotain. Kuntohan romahtaa muuten täysin. Ja kun olin päässyt niin hyvään alkuun laihduttamisenkin kanssa, että olin täynnä motivaatiota ja hinkua liikkumiseen. Raimo kysyi, mitä mieltä olisin rintojen pienennysleikkauksesta? Että radikaali toimenpidehän se on, mutta vaihtoehdot olivat rajallisia? Vaikka äkkiseltään ajatus pyörrytti, niin sanoin heti, että kyllä kiitos!

Raimo laittoi sitten lähetteen menemään, ja kuukauden päästä tuli kutsu HYKSin plastiikkakirurgin vastaanotolle Töölön sairaalaan. Vastaanottoaulassa istuessani aloin tuntea syyllisyyttä. Eikö tämmöiset kunnalliset palvelut kuuluisi vain palovammapotilaille ja muille onnettomuuksien ja vakavien sairauksien uhreille? Miten sitä kehtaisi mennä tuhansien eurojen hintaiseen leikkaukseen, kun ei ollut henki vaarassa tai mitään?

Hävetti, kun istuin hetken päästä kirurgin edessä enkä meinannut muistaa rintsikoiden kuppikokoa (G vai H?)! Että jos en sitä edes tiennyt, niin kuinka tärkeä se leikkaus muka oli. Tuntui, kuin kirurgi olisi ajatellut samaa, ja aloin jo ottaa takapakkia "kun onhan teillä tärkeämpääkin tekemistä". Mies naurahti, ja sanoi, että hän on se joka päättää onko leikkaus tarpeellinen vai ei. Ja hän on sitä mieltä, että kyllä se on. "Vahva fysiatrinen indikaatio reduktioplastiaan." Ja jos yhteiskunnan varoista olen huolissani, niin voisin vaikka miettiä, että tämä toimenpide säästää kustannuksia joita muuten tulisi tulevaisuudessa. Nousi pala kurkkuun helpotuksesta ja siitä, kuinka ystävällisesti kirurgi jaksoi suhtautua vaikka huokaisikin ensin ja melko varmasti vähän pyöritteli silmiään hoitajalle. No ei oikeasti, heh.

Suurin piirtein tasan puolen vuoden kuluttua tuli sitten kutsu leikkaukseen - Tammisaaren sairaalaan! Soitin heti, että nyt on tapahtunut virhe, kas kun helsinkiläisiä ollaan oltu jo viiskytäviis vuotta. Mutta ei ollut virhe, vaan systeemi on kuulema mennyt semmoiseksi, että leikkauksia jaetaan Uudenmaan alueella ympäriinsä eri sairaaloille. Ääh! En todellakaan halunnut lähteä mihinkään jumalan selän taakse, entäs jos saisin vaikka vakavia komplikaatioita, sittenkö haettaisiin ambulanssilla kuitenkin Töölöön? Joten vaikka taas hävetti, nyt oma kiittämättömyys, niin en ottanut tarjousta vastaan. Tai siis kysyin, että eihän ole pakko tulla, eihän, enkö voi odottaa että omasta sairaalasta löytyy aika, sairaala kun sijaitsee vain kävelymatkan päässä kotoa? Seurasi soittelua sinne tänne, mutta kyllä se lopulta järjestyi.

Kun leikkaus siis tehtiin kunnallisesti, tulossa ei ole suurta laskua. Ymmärtääkseni joudun maksamaan vain sairaalapäivistä (2), esikäynneistä (2), ehkä tikkien poistosta (tehdään huomenna haavapoliklinikalla) sekä jälkitarkastuksesta. Ennen leikkausta jouduin käymään mammografiassa ja laboratoriokokeissa, en tiedä tuleeko niistä laskua. Mutta tuskin monista satasista puhutaan. Vielä ei ole postilaatikko kolahtanut.