Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.
Kun vanhemmat kuolevat, kuolee mukana viimeinenkin toivo saada kokea ei-ehdollistettua rakkautta. Vaikka järki sanoo, että ei sitä olisi tulvinut huomenna jos ei kerran tähänkään asti, niin silti se pieni lapsi ison aikuisen sisällä vaan on jaksanut toivoa. Tiedostamattaan, ainakin. Tämmöisen menin ja oivalsin.
Järjellä ymmärrämme, että muilta ihmisiltä on turha edes odottaa ehdotonta rakkautta. Ensihuuman jälkeen se tulee tuskallisen selväksi parisuhteissa. Mutta vanhemmilta, vanhemmilta sitä kuuluu saada! Isät ja äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta, kaikkihan sen tietävät. Jos näin ei tapahdukaan, vian on pakko olla lapsessa. Sen kaikki lapset tietävät.
Jossain vaiheessa aikuisikää sitä kuitenkin antaa itsensä ymmärtää, että asia ei ole noin yksioikoinen. Ensinnäkin, ei ole olemassa huonoa lasta. Jos vanhemmat eivät pysty lastaan rakastamaan, niin he eivät pysty, mutta syy piilee muualla kuin lapsessa. Toiseksi, on mahdollista että isät ja/tai äidit eivät yksinkertaisesti osaa näyttää, että rakastavat. Siihen he eivät ole saaneet mallia omilta vanhemmiltaan, koska nämäkään eivät osanneet. Katkeamaton ketju. Aikuiseksi kasvettuaan, ja viimeistään kun saa omia lapsia, moni havahtuu oivaltamaan, että ehkä se äidin tai isän loputon arvostelulta tuntunut neuvominen ja kyseenalaistaminen olivatkin osoitus huolehtimisesta ja välittämisestä. Pidättyväisten vanhempien vastine Pieni talo preerialla -vanhempien lämpimille halauksille.
Mutta entä minä, kun menetin isän elämästäni 5-vuotiaana, kesken lapsuuden? Ainoa todiste isänrakkaudesta oli pienikasvuisen ihmisen kokoinen kaunis flamenconukke. Elin aikuiseksi asti uskoen, ettei häntä kiinnostanut tavata. Sitten kun itsellänikin oli jo perhe, isä oli (liian harvoissa) tapaamisissamme ystävällinen ja mukava ja toi lapsille karkkia. Joimme pari kertaa yhdessä kakkukahvitkin, kun meillä oli syntymäpäivät niin lähekkäin. Isä kertoi, että olisi kyllä halunnut tavata, mutta ei saanut lupaa siihen. Sen olisi pitänyt olla lohduttavaa kuultavaa, mutta lapseksi taantuen vaadin enemmän kuin pätevän selityksen, halusin isän korvaavan kaikki menetetyt vuodet. Niin ei käynyt. Olin ja olen katkera, kun emme nähneet enää viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kyllä kai isät haluavat tavata aikuisiakin lapsiaan, jos heistä välittävät? Eikö isä sitten kuitenkaan rakastanut?
Hautajaisten jälkeisenä päivänä etsin hätäisesti, kiireessä, isän kotoa todisteita. Papereiden seasta löysin kolme itse lähettämääni joulukorttia ja 70-vuotispäiväkortin. Se oli kaunis päältä, mutta voi luoja minkä tervehdyksen se piti sisällään. Alku oli ihan ok, olin kirjoittanut: "Paljon onnea rakas ja ainoa isäni!" Mutta sitten: "Toivottavasti olet kunnossa ja kaikki on hyvin... kun ei mitään ole enää kuulunut". Kun ei mitään ole enää kuulunut. Syyllistämistä 70-v-korttiin! Voi itkujen itku. Ja saman tyyppisiä tervehdyksiä oli kaikissa joulukorteissakin. Syyllistämälläkö olin varmistanut, ettei yhteydenottoja kuulunut?
Kirjahyllyssä oli valokuvia sukulaisista ja sisarpuolistani, joita en ennen hautajaisia ollut tavannut. Minä en siellä ollut. Laatikosta löysin pinon valokuvia; siellä oli yksi studiokuva minusta 2-vuotiaana ja toinen kuva, jossa pönötin kuohkeassa kasaritukassani väkinäisesti hymyillen kotini eteisessä. Olin vähän päälle kolmikymppinen. Kuvan taakse isä oli kirjoittanut "Merviltä Isukalle". Noin isä kirjoitti kortteihinkin, jouluntoivotukset tuli aina isolla iillä Isukalta.
Ensi kesänä aion jututtaa isän sukulaisia, joita hautajaisissa tapasin. Vaikuttivat rennoilta ja kivoilta, perussavolaisilta. Senhän jo kuulinkin, että isällä ei todellakaan ollut helppo lapsuus, huh, kaikkea muuta, mutta varmaan sieltä hauskojakin tarinoita löytyy. Isän ja äidin riiuuaika kiinnostaa kovasti, samoin ensimmäiset kaksi ikävuottani ennen kuin muutimme Helsinkiin. Ja tottakai haluaisin kuulla, että olin isän silmäterä ja suuri ylpeydenaihe jota kierrettiin esittelemässä ympäri maakuntaa jollakin hienolla pikku Pobedalla. Tai ei sen esittelykierroksen niin väliä, kunhan saisin kuulla että olin tärkeä.
Tossa todisteiden keruussa on just se mitä olen viimeaikoina paljon miettinyt. Voi kun me ymmärrettäisi miten tärkeää se on, että meillä on kuvia, joissa me ollaan rakastettuja. Vaikka niin ei aina olisikaan ollu, niin ne kuvat joissa ollaan oikeasti yhdessä edes sen hetken on niitä, jotka antaa paljon pieleen mennyttä anteeksi. Niitä me voidaan katsoa sillä hetkellä, kun tuntuu, että me ei olla mitään. Ja kuinka tärkeetä on, että kaikkien kuvat on tasavertaisina esillä.
VastaaPoistaMä olin joskus innokas sisustaja, joka tykkäsin helposti, et perhekuvat krusidullikehyksissä on ihan hirveitä, mutta nykyisin olen tajunnut miten tärkeitä ne on. Et me ollaan siellä kaikki esillä ja se joka ei ole, saa siitä sieluunsa sellasen mustelman, et se ei helpolla parane.
Heti kattelen omaa hyllyäni, et hui, sieltä puuttuu pari kuvaa. Pitää kiiruusti pyytää. Ihan varmasti olit tärkeä, kun isä on kuvien taakse erikseen kirjoittanut.
Kiitti Riitta, kiitos lohdutuksesta ja oivalluksestasi, josta on varmaan hyötyä mullekin. Pitää vaan muistaa se. On raivostuttavaa, että 90% hyvistä oivalluksista unohtuu heti!
VastaaPoistaEn silti jaksa nyt alkaa kuvia etsimään :/
Oon ollut ihan jaksamaton kaiken muunkin suhteen, masentaa. Masennus on siitä pahempi kuin suru tai viha, että se vie voimat. Heti alkuun isän kuoleman jälkeen sain asioita hoidettua, ihan älyttömästi sainkin, mutta sillon olinkin vasta vain lohduton ja ahdistunut. Nyt tekee tosi tiukkaa saada yksi sähköposti kirjotettua. Harmittaa, kun ei edes tätä blogia jaksa skrivaa, ääh.