Meinasin olla juuri sellainen kuin mitä olen valittanut vanhempieni ja sukulaisteni olleen: tunteensa piilottaja henkeen ja vereen. Olin jättämässä poikani (14) pois isäni hautajaisista. Kyselijöille perustelin asiaa sillä, että siellä olisi niin surullista ja tukahduttavan kamalaa. Hautajaisissa, kuinka yllättävää!
Onneksi tajusin minkä virheen olin tekemässä. Nyt vain pojalle siistit kuteet jostakin, kuluneet farkut ja huppari on vähän liian casual hautajaisvaatetus jopa nykyaikana, ja autoon ja menoksi. Meidän poikapa saa nähdä, että äiti itkee ja on ihan lohduton, tarttuu ehkä käsivarteen ottamaan tukea, vapisee kukkavihkoa laskiessaan... Eikä taivas tipukaan niskaan. Että kuolema ja hautajaiset ovat elämää ja kuuluvat asiaan ja niitä surraan yhdessä kun niiden aika on. Ja sitten niistä toivutaan, yhdessä. Ja elämä jatkuu.
Hautajaiset ovat perjantaina. Päässä pyörii pelottava mielikuva, että pyörryn ja kaadun arkun päälle hautaan. Olen mustan huumorin ystävä, mutta en usko että se naurattaisi ketään muuta. Eikä ehkä itseäkään heti siinä paikan päällä. Täytyy muistaa hengitellä oikein: lyhyesti sisään ja hitaasti ulos.
Vielä on vaikea uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu.
Kunpa aurinko ei perjantaina paistaisi.
Hei Menna,
VastaaPoistahyvä, että otat pojan mukaan. Minut jätettiin pienenä, tosin olin pienempi kuin poikasi, sukulaisten hautajaisten ajaksi muualla, etten "turhaan" näkisi itkeviä ja surullisia sukulaisia. Siitä kai on tullut se sama, että itken vasta äärihädässä, jos silloinkaan, koska haluan säilyttää toimintakykyni. Pelkään tietysti, että jos aloitan itkemisen, niin sitten en muuta teekään pitkään aikaan. Ihan samoja veivaamisia.
Mutta - olen tutustunut .... voimauttavaan valokuvaan. Ilskon jostain syystä sanaa voimautuminen, kun se nykyään tungetaan joka paikkaan, mutta yritän sopeutua siihen. Tässä linkki omaan blogiini, kun kävin yhden työpajan.
http://habitusmiserabilis.blogspot.com/2012/03/valokuva-kuolema-ja-sydanaanet.html
Nyt olen sen myötä mukaa isommassa voimauttavan valokuvan projektissa ja kahlasin juuri läpi ison nipun artikkeleita aiheesta. Löysin tällaisen, jossa käsitellään isä-teemaa ja tulit heti mieleeni. Itse aion vielä ajan kanssa käydä läpi omia tuntojani kuvien avulla. Varsinkin teema isä tuntuu olevan vähän käsitelty. Meidän sukupolvemme lapsuudessa ei otettu paljon kuvia isistä ja lapsista, ne ovat tulleet vasta nyt enemmän esiin. Työpajassa, jossa olin käytiin koskettavasti läpi sotasukupolven isien kuvastoa. Jäin miettimään sitä.
Tässä on linkki näihin isä juttuihin:
http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/isan_jalki
http://www.ts.fi/kulttuuri/77474/Valokuvat+antavat+voimaa
Kestävyyttä Menna, et sinä hautaan kupsahda. Minun isäni ei osannut itkeä ikinä. Kun hän ei osannut olla, hän hymyili. Meillä on valokuva yksistä hautajaisista, jossa mustiin pukeutunut saattoväki seisoo hartaina ja vakavina lumisohjoisella hautausmaalla avonaisen haudan ääressä hatut kädessä ja minun isäni seisoo kuvan reunassa ja hymyilee. Ainoana koko porukasta. Vasta nyt olen alkanut tajuta miten eksyksissä hän siinä onkaan, melkein tähän asti minua hävetti nähdä se kuva.
Olen jonkun aikaa seurannutjo blogiasi. Se on mielenkiintoinen. Tarina isästä kosketti. Itselläni tarina on lähes vastaava ja saatoimme sisarusteni kanssa hänet hautaan tammikuussa. Oma poikani, aikuinen nyt, ei voinut olla mukana, koska opiskelee Etelä-Koreassa parhaillaan. On hautajaisissa ollut silti ja uskon, että se on nuorelle äärimmäisen tärkeä kokemus. Suremisessa ja sen näyttämisessä, kun ei ole mitään hävettävää. Ja vaikka itselläni oli hyvin vähän tekemistä isäni kanssa, hänen tahdostaan, hänen poismenoansa piti silti surra ja nyt olen itse ehjempi. Kävin aikanaan pitkän tien ja surin, että hän jätti lapsensa, mutta senkin kanssa oppii elämään. Toivon sinulle voimia sekä hautajaisiin, että vaihdevuosi rumbaan, jossa itsekin juuri olen.
VastaaPoistaRiitta, ihan älyttömän mielenkiintoisia juttuja nuo isät ja voimaannuttavat kuvat (joista jotain jo tiesinkin). Tutkin niitä tarkemmin kun jaksan, nyt vielä toipuilen tässä.
VastaaPoistaTuo juuri on se itkemisen tukahduttamisen syy: itsekin pelkään, että jos sen aloitan, en lopeta koskaan ja putoan kuiluun josta en pääse ylös. Siksi en kuitenkaan itkenyt hautajaisissa, vaikka niin oli tarkoitus näyttää pojalle!
Voi meitä...
Pirjo, kiitos kun jaoit kokemuksesi ja kipusi isästäsi. Antaa uskoa, että kyllä tämä tästä helpottaa.
VastaaPoistaYritän kovasti antaa anteeksi ja lähetän mielessäni isälle rakkautta; erityisesti sille pikkupojalle isän sisällä, joka joutui huolehtimaan sisaruksistaan jo alle kymmenvuotiaana kun hänen äitinsä kuoli eikä hänen isästään ollut lapsia kasvattamaan. Kuka huolehti pikku-Paavosta? Ei kukaan. Hän sen sijaan kantoi valtavan vastuun, aivan kohtuuttoman ikäänsä nähden. Kuka rakasti pikku-Paavoa kun äiti lähti? Ei kukaan.
Kuten aiemmin arvelinkin, paljon kipua täytyi olla isän sisällä. Hautajaisväeltä sain kuulla näitä hippusia menneistä, toivon kuulevani vielä paljon lisää nyt kun sain ensikontaktin isän sukulaisiin...
Olet oikeassa siinä, että hautajaiset olivat varmasti tärkeä kokemus nuorelle miehenalulleni. Siitäkin huolimatta, että en pystynyt näyttämään suruani kunnolla. Haluan kertoa asiasta myöhemmin lisää, josko siitä olisi hyötyä muille. Nyt on vielä niin paha olla, että olen jotenkin tukossa vaikka olisi paljon asiaa.