keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Waihdevuodet: MULLE ÄLÄ ALA

Alkuhuomautus: on tosi ystävällistä, että vakkariblogikaverit käyvät kommentoimassa toistensa tekstejä, mutta näihin vaihdevuosi- ja painonpudotusjuttuihini en oikeasti odota kommentteja kuin heiltä, joihin aihe oikeasti kolahtaa. Kiitos aikomuksesta kuitenkin!



Nonnih, aallot katalat tuli heti takaisin!


Mitä minä sanoinkaan siitä, että jos uskaltaa ääneen riemuita niin siinä käy huonosti? Niinpä. Katajaan kapsahdin että rytinä kävi. Kuumat aallot ja oheisoireet tuli kaikki takaisin. En ala niitä nyt luettelemaan, kun olen niin moneen kertaan niistä jo kertonut. Mutta kyllä kyrsii, voitte uskoa.

Aloin miettimään, että mitenköhän se näkyy päällepäin, että ihmisellä on vaihdevuodet menossa. Siis jos jätetään sivuun itsestäänselvyydet, kuten hikipisarat otsalla ja tumma puna kaulalla. Ainahan vitsaillaan, kuinka "vihaisiksi akoiksi" naiset muuttuvat hormoonihuuruissa tai mummotaudissa tai mitä niitä halventavia ilmaisuja nyt onkaan, mutta pitääkö se paikkansa?

Kun mietin omaa tuttavapiiriä, niin ei pidä. Kukaan ei riehu kuin mielipuoli, paitsi ne, jotka ennenkin riehuivat kuin mielipuolet. Mutta se ollaan huomattu, että mitään skeidaa ei oikein kukaan enää siedä kenenkään taholta. Mikä ilmaistaan selkeästi. Tulkitaanko se vihaisuudeksi, jos sanoo asiat suoraan, vaikka ei yhtään korottaisi ääntänsä?

Jos ajattelen omaa elämääni, niin juu. Mutta se johtuu osin siitä, että asun murrosikäisen kanssa, jolloin huutamista on kaikki mitä piltti ei haluaisi kuulla.
- Tuu syömään.
- Mitäh?
- Syömään.
- Joo joo joo, mitä sä raivoot!
- Ihan rauhallisesti puhun. Mutta tuu nyt, olen käynyt jo kerran sanomassa.
- JOO JOO, ÄLÄ HUUDA SIINÄ!
5 minuutin kuluttua:
- Tule nyt, oikeesti, ruoka jäähtyy.
- Mitäh?
- Syömään.
(Ei katsekontaktia, pelaaminen jatkuu.)
- Hei nyt, vauhtia.
- Häh?
- Että syömään, tule nyt.
- JOOJOO! Älä ragee!
- En ragee, mutta tule jo. On tosi epäkohteliasta odotuttaa toista, varsinkin jos se toinen on tehnyt sen ruuan.
- Ihan kohta!!
- Eikun nyt.
- JOO JOO JOO, MITÄ SÄ HUUDAT!

Mahtaisikohan päteä muuallakin, että ihmiset ei tykkää, kun niille sanotaan asioista vaikka sanottaisiin ihan rauhallisesti? Hmm, joitain muistoja nousee mieleeni...

Monen eri kaupan jonossa, kun viereen on auennut toinen kassa:
- Anteeksi, mutta eikö olisi oikeudenmukaista päästää ensimmäiseksi meidät, jotka olemme jonottaneet tässä jo pitkään?
- Ynh. (Ei hievahdakaan.)
- Minusta on epäreilua, että rynnätään tähän etummaisiksi, vaikka muut ovat jonottaneet pitempään.
- Mä nyt tulin tähän ekana!
- Niin tulit, se juuri olikin pointtini. Tulit tähän ensimmäiseksi, vaikka kuuluisit jonon hännille.
- Voitko lopettaa!
- Lopetan heti, kun sinä lopetat etuilun. Ole ystävällinen ja siirry jonon päähän.
- EI JUMALAUTA MITÄ PASKAA! (paiskaa korinsa maahan ja rynnii tiehensä)

Bussissa:
- Ei mul oo antaa takasin.
- Minä kyllä haluan lipun.
- Joo mut toi on liian iso raha.
- 20 euroa liian iso?
- Joo, ei oo vaihtorahaa.
- Mutta haluan ostaa lipun. Miten aiot ongelman ratkaista?
- Käy rikkoos pienemmäks!
- Ja sinäkö odotat tässä?
- En tietenkää! Sielt tulee vartin päästä seuraava.
- Minulla ei ole aikaa odottaa seuraavaa.
- Ei oo mun ongelma!
- Itse asiassa se on nimenomaan sinun ongelmasi. Minä aion nyt mennä ja istua tuonne penkille ilman lippua, jos et pysty myymään sellaista.
- YNGHMPH!

Lounasravintolassa:
- Anteeksi, tarjoilija? Tähän annokseen kuului ruokalistan mukaan keitetyt perunat eikä muusia. Myöskin tästä puuttuvat "kauden uunikasvikset".
- Onhan tos vihanneksii. (Osoittaa sormellaan muutamaa hassua, pakastimen jäljiltä vielä puolijäistä parsakaalinnykeröä ja porkkananpalaa)
- Niin... Ne ovat puolikylmiä. Eivätkä oikein vastaa mielikuvaa kauden kasviksista, koska ovat pakastevihanneksia suoraan pussista.
- Ei kukaan muu oo valittanu!
- Ahaa... Voisitko kuitenkin kysyä keittiöstä, olisiko muunlaisia kasviksia?
- Mut ne ON tähän vuodenaikaan tommosii!
- Öh.... (nielen vastalauseeni, että kyllä lokakuussa pitäisi vielä löytyä vaikkapa lanttua) Saisinko nyt kuitenkin perunat vaihdettua. Olisi ystävällistä, jos ne saisi nopeasti, kun muu perhe syö jo.
10 minuutin kuluttua:
- OLEPPA HYVÄ! (paukauttaa lautasen pöytään)

Miten näissä esimerkeissä nyt sitten näkyivät vaihdevuodet? No siten, että itse en aikaisemmin olisi vastaavissa tilanteissa sanonut mitään, olisin vain puhissut sisäänpäin. Olisin välttänyt avointa konfliktia, vaikka kuinka olisin ollut oikeassa ja toinen väärässä. Olisin ajatellut, että ei saa nipottaa, vaikka se olisikin ollut jo viidessadas kerta kun saan kylmiä vihanneksia. Että ei saa vaatia, eihän nyt minun takiani tarvitse. Niin, olisin ollut se kiltti tyttö, jonka yli saa kävellä kun ei se uskalla avata suutansa, ettei sille itselle tule paha mieli. Mutta ei enää, nyt pidän kiinni jokanaisen oikeudestani "huutaa", vaikka se ei yhtään miellyttäisi kuulijaa.

Näinkö ne vaihdevuodet siis näkyvät ulospäin? Jos näkyvät, niin ei se ainakaan hormoneista johdu. Muiden puolesta en voi puhua, mutta omalta kohdaltani tiedän, että ajan kulumisesta se johtuu. Kun vuodet ja vuosikymmenet vilisee ohi hirveätä vauhtia ja niin paljon asioita haluaisi vielä tehdä, niin ei tässä kertakaikkiaan enää viitsi tuhlata aikaansa muiden edessä matelemiseen tai takana jonottamiseen. Minun aikani on nykyään niin arvokasta, että ihan itse päätän mihin sitä käytän - ja jos ei se muita miellytä, niin voi voi, syyttäkööt minun puolestani hormoneja tai vaikka mormooneja ja katsokoot nakkaanko kakkaakaan.


Photo: slate.com






torstai 14. maaliskuuta 2013

Kahvit kaupungilla PIAN PÄÄSI SANOO POKS


Miten vaikeaa voi olla kirjoittaa joistakin asioista ilman naureskelua ja sarkasmia?


No se on tosi vaikeaa. Kun meillä useimmilla on tarve turvata selusta, ettei vaan joku luule että minä uskoin näitä juttuja joita kerrottiin Kosmisilla Parapäivillä viime sunnuntaina. Jo sitäkin on tarve selittää, että miksi ylipäänsä kävin siellä (ilmainen lippu, tapahtumapaikka 200 metrin päässä kotoa).

Parapäivien mainitseminen arveluttaa myös siksi, että jotkut tietävät, että olen aina ollut kiinnostunut selittämättömistä ilmiöistä ja salaiseksi luokitelluista asioista. Salaliittoteoriat vaan on niin siistejä. Mutta uskokaa kun sanon - mitä enemmän ottaa asioista itse selvää, sitä vähemmän huuhaajuttuihin uskoo. Pystyy erottamaan, mikä on edes teoriassa mahdollista eikä nakkaa sitä tutkimatta suoraan sisäiseen silppuriin. Pystyy siis myös suoralta kädeltä tunnistamaan mikä on silkkaa hourailua.

Mutta nyt, ilman sarkasmia ja hampaita, sensuroimattomia valittuja paloja puheista joita Parapäivillä pidettiin. Kuulkaa ja vaviskaa:

"Joukkomurhaaja Brejvik on robotisoitu. Robotisointi on tehty valtion toimesta, osana eliminointistrategiaa."

"911 eli World Trade Centerin kaksoistornien tuho oli lavastus. Uutiskuvat torneihin syöksyvistä lentokoneista ovat vuodelta 1975. Kukaan paikalla olleista ei oikeasti nähnyt lentokoneita."

"Men in Black eli miehet mustissa ovat todellisuutta, ja tulleet tänne madonreikien kautta toisilta planeetoilta. Ne valvovat, etteivät Maassa vierailevat extraterrestriaalit olennot käyttäytymisellään paljasta itseään."

"Maailman valtiot ovat yhdessä päättäneet, että 85% planeettamme ihmisistä eliminoidaan pian.
Operaatio suoritetaan asentamalla ihmisten päihin mikrosirut, jotka saadaan satelliitien välityksellä aktivoitumaan. Niiden avulla ohjaillaan ihmisten ajatuksia ja saadaan nämä käyttäytymään itsetuhoisesti."

"Nykyajan mikrosiruja ei pystytä poistamaan, koska ne ovat mikroskooppisen pieniä - toisin kuin vanhan ajan implantit, kynnenpuolikkaan kokoiset, joita on suomalaisiltakin leikattu pois korvan takaa. Hammaslääkäriasemalla voi kuitenkin käydä kuvauttamassa kallonsa, niin ainakin tietää, onko siru jo päässä vai ei."

"Salaiset agentit käyvät kaappaamassa papereita ja muita tavaroita Rauni-Leena Luukasen pöydältä."


P.S. Kahvi oli Parapäivillä kehnoa ja maksoi liikaa. Eikä ollut edes pullaa.


Kuva: kulfoto.com

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Eloa naisen... INVISIBLE WOMAN

Miehet nyt vaan katselee naisia, eikö?


Eikä tarvitse olla mikään kaunotar, ne katselee joka tapauksessa. Suorittaa ainakin pikaisen skannauksen. Tietysti mitä nätimpi nainen, sitä pitemmiksi katseet venyy. Näin se vaan menee, turha minua on siitä syyttää. Luonnonlaki numero 1.

Luonnonlaki nro 2. näyttää olevan, että kun naisen ikä ylittää viidenkympin, niin miehet lakkaa katselemasta. Tai tarkemmin sanottuna ne viipyilevät silmäykset loppuu, jos nainen näyttää tavalliselta yli 50-vuotiaalta, oman ikäiseltään siis.

(Ja nyt turha hermostua siellä, että ei pidä paikkaansa, ei ainakaan minun kohdallani, kylläpäs vielä katsovat! Hyvä juttu sinulle.)

Että yhtäkkiä sitä vaan muuttuu näkymättömäksi. Se on erikoinen tunne. Minulta ainakin vei useamman vuoden, ennen kuin totuin siihen. Tämä asia tuli puheeksi taas hiljattain, kun ystävä vuosien takaa kävi kahvittelemassa ja päästiin outoa juttua yhdessä päivittelemään.

Miksi asia sitten niin häiritsee? No, koska se on iso muutos, valtava suorastaan. Elämästä häviää yksi näkyvä ja tuntuva elementti. Oma rooli maailmankulussa muuttuu etkä itse mahda mitään. Onhan muutos usein hyväkin asia, mutta silloinkin se tarkoittaa, että entisen on ensin kuoltava.  Ja tuttujen asioiden kuolemaa joutuu suremaan, olipa se asia ollut hyvä tai huono tai muuttuipa tilanne parempaan tai huonompaan. Ja kyllähän tässä tilanne muuttuu huonompaan, tottakai, jos on tykännyt niistä katseista (kaikki eivät suinkaan tykkää). Vaikka yksi kolmevitonen nainen taannoin sanoikin, että hän oikein odottaa aikaa kun tulee (noin) vanhaksi, niin ei tarvitse enää välittää miltä näyttää! Lapsiparka.

Kun miehet lakkaavat katselemasta, niin kyllä se aiheuttaa hämmennystä. Kun minähän on edelleen minä, mitä hittoa! Vielä oudommalta sen täytyy tuntua luomusti vanhentuneista misseistä ja muista kaunottarista. Mitä korkeammalta tippuu, sitä kovemmin sattuu, sanotaan.

Muistan lukeneeni jonkun lehtijutun, jossa rohkaistiin lukijoita että "Tavallisen näköiset naiset, malttia, kun pääsette keski-ikään niin puntit tasoittuu!". Tuo voi hyvinkin pitää paikkaansa. Tunnen ainakin yhden "tavallisen näköisen", joka avoimesti riemuitsi minulle asiasta. Mutta mainitussa artikkelissa puhuttiin nelikymppisistä, juuri ruuhkavuotensa päättäneistä. Vähänpä se heitäkään lohduttaa jos kummankaan ikäluokan perään ei enää katsota. Jos siis on kokenut sen positiiviseksi eikä negatiiviseksi asiaksi noin alunperin.

Mitä muuta haittaa kuin harmitus siitä voi olla, että muuttuu näkymättömäksi? Ihan käytännön juttuja. Turhaan saat seisoskella tien varressa konepelti pystyssä, ritarit kaahaavat ohi että kurat lentää. Kadunkulmassa saat yksinäsi pyöriä kartta kädessä, ei herrat eikä hidalgot tarjoudu oppaaksi. Ja raahaa vaan ihan itse ne kolme tonnin painoista laukkuasi portaita ylös, vetreät miekkoset hilpasee tukka liehuen ohitse. Eikä ovetkaan enää aukene meille, jos ei itse niitä avata. (Yleistystä, yleistystä, ei tarvitse pillastua tästäkään.)

Mutta voiko näkymättömyydestä olla mitään iloa kautta hyötyä? No ainakin se, että roolit ovat vaihtuneet. Kun ennen joutui välttelemään katsomista miestä silmiin - paitsi jos oli oikeasti kiinnostunut siitä - niin enää ei tarvitse vältellä, ei todellakaan. Voit vaikka hyppiä päälläsi tamburiinit nilkoissa, etkä siltikään tule huomatuksi. Joten, tadaa, nyt sinä voit istuskella hilpein mielin katukahvilassa ja tiirailla vuorostasi mieskauneutta. Tulkoon kesä ja hihattomissaan kuljeksivat kollit!

EDIT 7.3. Lukuisien vastalauseiden vuoksi tässä myös vaihtoehtoinen suhtautumistapa omaan muuttuvaan ulkomuotoon (omalla kohdallani runsastuvaan sellaiseen):