Pieniä iloja: EPÄKIRJAILIJA TAPAA LEGENDAN

Isoja iloja, pieniä suruja & totaalista feilaamista.


Olin suunnilleen yhdeksänvuotias, kun päätin ryhtyä kirjailijaksi. 25 vuotta myöhemmin olin edelleen sitä mieltä, että ryhdyn kirjailijaksi, ja aloin puhua siitä ääneen. Ei olisi kannattanut, mitään kun en ollut vielä kirjoittanut. Äkillisessä mielenhäiriössä järkeilin kuitenkin niin, että jos kuulutan aikeeni julki, niin ajan itseni nurkkaan josta en pääse pois kuin kirjoittamalla edes yhden helvetin kirjan!

Tuli kuitenkin aliarvioitua oma häpeänsietokykyni, ja tässä sitä edelleen olla jollotellaan, 20 vuoden uhoamisen jälkeen, kovalevy edelleen täynnä kamaa joka ei luultavasti koskaan tulostu kirjaksi.

Nyt se pieni ilo: koska en ole kirjailija, minulla ei ole kollegoita, joita kadehtia! Hahtuvankevyin mielin voin istuskella ihailemassa oikeita kirjailijoita, kuten tänään Märta Tikkasta Töölön kirjastossa. Märtan teemana oli mahdoton rakkaus - mikä aihe! - ja hän luki hauskasti eläytyen otteita kirjoistaan. Erityisen eläväisesti Märta esitteli uusimman teoksensa, Emma ja Uuno, joka kertoi hänen omasta isoäidistään Emmasta ja tämän todella erikoisesta aviomiehestä. Lopuksi saatiin kysellä ihan mitä haluttiin. Minä kysyin, että "miksi se Emma rakasti sitä tökeröä Uunoa, mikä sitä rakkautta niinku oikein ruokki?" Märta sanoi, ettei tiennyt.

Joka tapauksessa, jos olisin kirjailija, en olisi nähnyt Märtaa. Enkä myöskään Kalle Päätaloa, julkisia esiintymisiä karttelevaa legendaa, joka teki harvinaisen vierailun pääkaupunkiin vain vähän ennen kuolemaansa ja veti Villa Kiven lukusalin umpitäyteen kuulijoita. Vaikka en tuotantonsa ihailijoihin rehellisesti sanottuna kuulukaan, niin vaatimattoman oloisen mestarismiehen hiljainen karisma teki vaikutuksen joka ei ole unohtunut.

Viimeiseksi säästin parhaan, Tove Janssonin. Kaksi ja puoli tuntia meni siinä Suuren suomalaisen kirjakaupan sisällä kiemurtelevassa jonossa, noin 20 vuotta sitten, ilman kännyköitä ja naamakirjoja ja muita ajanvietteitä - tai no, olihan siellä kirjoja joita hipelöidä - mutta joka sekunti oli odottamisen väärti. Kun vihdoin pääsin nenäkkäin Toven kanssa, joka istui pikkuruisen pöydän ääressä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa (joka veti röökiä ketjussa, ei olisi kuulema muuten suostunut tulemaan paikalle, hahaa!), se oli ikimuistoinen hetki. En ollut tajunnut miettiä etukäteen, että pitäisi sanoakin jotain - ei kukaan edelläni ollut mitään puhunut, jono eteni hiljaa ja hitaasti kuin mausoleumissa - joten takeltelin naama punaisena suurin piirtein näin että "...olen niin kiitollinen, että sain tilaisuuden tavata Teidät, ja haluan kiittää kaikesta sydämestäni omasta puolestani ja kaikkien suomalaisten puolesta kun olette antanut meille niin paljon iloa.... " Sitten juuttuivat sanat kurkkuun, sillä Tove otti minua käsistä kiinni ja katsoi kyyneleet silmissä ja pienenä ja ujonnäköisenä, ja kuiskasi että "Kiitos sinulle kauniista sanoistasi." Vähän aikaa molemmat nieleskelimme siinä, sitten takanani joku alkoi rykimään ja sain kakisteltua suustani sen että kenelle halusin kirjat kirjat signeerattavan. Kotimatkalla eivät jalat yltäneet maanpinnalle, hyvä kun en räjähtänyt kappaleiksi siitä riemusta että olin juuri päässyt jakamaan aidon ja merkityksellisen ja ikioman hetken tuon pohjattoman lahjakkaan ja ihanan omalaatuisen, sielukkaan ihmisen kanssa!

Sitten se suru. Olin aina ollut varma, että vielä se päivä saapuu kun pääsen  naamakkain rupattelemaan lempihumoristini kanssa. Mutta Douglas Adams otti ja kuoli törkeän ennenaikaisesti jo yli kymmenen vuotta sitten, 49-vuotiaana. Kyllä se pisti miettimään, että...

What's the Meaning of Liff?

Jos ei joku näitä viittauksia tunnista, niin The Meaning of Liff on verrattoman vitsikäs kirja englantilaisista paikannimistä, joille D. Adams jonkun toisen tyypin kanssa keksi töitä eli kunnollisia merkityksiä. Jonkunhan se oli tehtävä; elämä kun on täynnä kokemuksia ja tilanteita, joille ei ole omaa nimeä, ja vastaavasti on valtavasti sanoja, joilla ei ole muuta virkaa kuin seisoa jossain tienviitassa.

Sama idea on toteutettu suomeksi, ja kyllä sekin saa pissaa lirahtamaan pöksyihin monessa kohtaa; Elimäen tarkoitus on opus nimeltänsä. Molemmankielisiin löytyy myös jatko-osat. Suosittelen vimmatusti noita kaikkia. Nauraminen tekee hyvää.

Entä tuo "42"?
Se on vastaus. Kysymys löytyy Douglas Adamsin Linnunradan liftarin käsikirjasta.

Eloa naisen... ITKEMISEN VAIKEUDESTA

Poistin tämän tekstin osiosta "Voi elämä...", se kun käsittelee vain kuolemaa.

Olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät itkemään, ja vieläpä toisten nähden. Pystyisinpä itse edes yksin ollessani.

No itse asiassa joskus pystynkin, Titanicin kanssa menee joka kerta puoli pakettia nessuja. Pienempiä tirautuksia kirvoittavat monet muutkin elokuvat, varsinkin sellaiset, joissa joku uhrautuu toisen puolesta. Dokumentitkin liikuttavat, etenkin pienimuotoiset tavallisten ihmisten tarinat, kuten se yksi missä noin satavuotiaat sisarukset olivat ikänsä huolehtineet toisistaan ja joutuivat sitten eri hoitolaitoksiin, kun eivät enää jaksaneet hakata halkoja ja kantaa vettä kaivosta vanhaan pirttiinsä. Toisten puolesta pystyn kyllä itkemään, omia asioitani en, vaikka ne olisivat kuinka hirveitä. Ihme juttu.

Olen tietysti tätä miettinyt ja selityksiä löytänyt. Meillä päin ei vain ollut sopivaa näyttää surujaan. Tai pelkojaan ja ahdistuksiaan. Yhden ainoan kerran koko elämäni aikana olen nähnyt äitini itkevän, yhden ainoan! Itkemisen mallia ei siis ole tullut kotoa, eikä myöskään äidin puolen sukulaisilta, joiden kanssa vietin paljon aikaa lapsena. Olin mummolassa kaikki kesät 13-vuotiaaksi asti, siis 3 kuukautta joka vuosi.

Mummolassa kyllä naurettiin paljon. Ihanimmat lapsuusmuistoni ovatkin mummolan sunnuntaipäiviltä, kun viisi enoa perheineen täytti tuvan ja miehet kisasivat herjanheitossa. Savossa kun oltiin, hauskuus ei piillyt niinkään juttujen sisällössä, vaan siinä kuinka rehvakkain elein ne kerrottiin ja kuinka kekseliäitä sanamuunnoksia ja sananparsia käytettiin. Voi kun muistaisin niitä vielä! Mutta itketty ei, tapahtui mitä tahansa. Sääntö koski myös meitä lapsia.

Tietenkään ei kyse ollut siitä, etteivätkö sukulaiseni olisi tunteneet samoja tunteita kuin muutkin ihmiset. Niitä vain ei saanut näyttää. Miksi? Ehkä hienotunteisuudesta; ei haluttu tuottaa toisille tukalaa tai murheellista oloa, ei nostattaa pintaan torjuttuja suruja...

Isovanhempani ja heidän lapsensa, kaksi kertaa evakkoon joutuneet ja lopulta talonsa, tilansa, karjansa ja muun omaisuutensa rajan toiselle puolelle menettäneet, joutuivat pakon edessä patoamaan tunteensa, eihän ihmisen mieli olisi niitä hajoamatta kestänyt. Siihen päälle vielä pelko papan puolesta, joka taisteli rintamalla. Luoditkaan eivät onneksi pystyneet yhdeksän lapsen isää hautaan asti kaatamaan, mutta syvät henkiset haavat sodan kauheus jätti; ei silti, että pappa olisi koskaan niistä puhunut. Pystypäin hoiti laajat pellot ja metsät, halonhakkuut, heinäpaalit ja hevoskärryt, verkot veteen ynnä muut maatilan hommat luoti selkärangassaan eikä ikinä valittanut. 

Kuten ei mummokaan, joka viideltä nousi ensimmäiselle lypsylle, juotti vasikat, syötti sonnin ja porsaat, kärräsi isot tonkat maitolaiturille, pyykkäsi 11 hengen liinavaatteet kiehuvassa lipeässä, keräsi sienet ja marjat metsistä ja juuriit maasta, keitti mehut ja hillot talven varalle, leipoi leivät ja piirakat, erotteli lihat luista paisteihin, ompeli sukat ja parsi palttoot, tietysti isommat lapset jo auttoivat. Ja yritti olla muistelematta kotitilaa Karjalassa ja hajalleen levinnyttä sukua ja ystäviä. Että vahva piti olla, koko perheen, kautta vuosien, etenkin vaikeina pulavuosina. Mutta, kuten mummo alati muisti kertoa, aina oli lapsilla puhtaat ja ehjät vaatteet, tarpeelliset koulutarvikkeet ja kelkat ja sukset, ja lopulta maailmalle lähtivät kunniallisina ja hyvätapaisina ihmisinä.

Tunteiden patoamisen tai ainakin piilottamisen tapa on siirtynyt meillä siis sukupolvelta toiselle. Järkyttävää on, että en itsekään pysty mallia rikkomaan. Molemmille lapsilleni olen kuitenkin selittänyt ja perustellut, miten tärkeää itkeminen ja tunteiden näyttäminen on. Ilokseni olen seurannut, kuinka erilaisia nuo onneksi ovat kuin äitinsä - siitäkin huolimatta, että yleensä lapset oppivat eniten esimerkin kautta.

Itse istun kuitenkin tässä taas silmät kirvellen, möhkäle kurkussa. Eikä ole ensimmäinen kerta. Tosi pahoja juttuja on aikanaan tapahtunut, ja vielä pahempiakin kuin pahoja, mutta vapaaehtoisesti en niistä ole puhunut. Nyt aikuisena, ihan viime vuosina, on ollut pakko vähän raottaa painekattilan kantta ettei se ole räjähtänyt. Mutta se itku, hitto kun se on vaan edelleen tiukassa. Olisi niin hyvä, kun siihen pystyisi, vapautuisi energiaa ja näkisi pitemmälle!

Muuten, ihan sama on oksentamisen kanssa. Saa olla vaikka kuinka karsea vatsatauti, niin älyttömyksiin asti pitää pidätellä. Oksentaminen on todella, todella vastenmielistä. Viime sekunneilla sitten rymistelen vessaan ovenkarmit selässä ja toivon, että edes osa lastista osuisi pönttöön. Voisiko näillä kahdella asialla olla jokin yhteys, ihan oikeasti? Molemmissahan on kyse sisustensa tyhjentämisestä. Niinkuin tässä purkauksessakin, itse asiassa. Miten ihmeessä tämä näin helposti sujuu?

LISÄYS: Kaikki tässä kertomani on tietenkin vain oma näkökulmani, joka perustuu muistikuviin ja joskus kuulemiini tarinoihin, jotka saattavat hyvinkin sekoittua ihan muiden ihmisten tarinoihin. Jos kaikki nämä muistelut blogissani olisivat elokuvaa, lukisi alkuteksteissä että "perustuu tositapahtumiin".

Eloa naisen... Hei, uudet tulijat!

Ihanaa, kiitos teille sukulaissielut Kiki ja Lady of the Mess (tirsk!) kun tulitte tänne meikäläisen sekavavalle sivustolle! Nähdään - teillä tai meillä :)

Painonpudotus; Puhdistus-smuhdistus...ÖRPH!

Eihän mulle tietysti sopinutkaan se huippuhieno elimistöä puhdistava kuuri, jonka selvittelyyn käytin kaksi päivää - kaksi arvokasta päivää lujaa kutistuvasta elämästäni - sillä...

EI VATSA KESTÄ!

Olisi se kai pitänyt etukäteen tajuta, kerta on ärtyvä paksusuoli ja ärsyyntyvä vatsapuoli (refluksitaudin tapaista oireilua). Ei millään kestä pelkkää kasvista ja hedelmää.


Niin hirveä närästys iski maanantai-iltana - siis maanantaina kun kuurin aloitin - että tuli rintakipukohtaus joka tuntuu sellaiselta, miltä kuvittelee sydänkohtauksen tuntuvan. Kipu on kouristava ja tosi kova, hengitys menee haukkomiseksi eikä pysty liikkumaan, ja se tuntuu kaulassa ja leukaperissä asti ja jopa hampaita alkaa särkemään, ihan oikeasti. Asia on mulle jo tuttu, ja tiedän, että se menee ohi kun juo kylmää vettä; jos ei vettä jostain syystä löydy, niin sitten kohtauksia tulee muutaman minuutin välein tunninkin ajan ennen kuin loppuvat - ja sen jälkeen olo on kuin mankelin läpi veivatulla.

Ei se närästys siihen loppunut, yökötti ja ruokatorvessa poltteli koko loppuillan. Oli pakko tunkea patjan alle pari peittoa, että sain sängyn päädyn mahdollisimman korkealle. Muuten olisin joutunut nukkumaan istualteen.

Eilen sitten palasin normiruokailuun: kahvia, leipää, voita, juustoa, maitoa, jugurttia, kalakeittoa... mitään noista ei olisi puhdistuskuurilla saanut syödä.

Hohhoijaa, taas ollaan lähtöruudussa. Tuskin tässä jaksaa enää mitään uutta yrittää kun kohta on joulukin. Että niin klisee kuin se onkin, niin ensi vuonna sitten alkaa uusi elämä - heti loppiaisherkkujen jälkeen :)

Eloa naisen... PYYDÄN ANTEEKSI - NOT!

Haahaa, alkaa meikäläiseltäkin löytyä asennetta. 

Jouduin päivemmällä lähi-K-kaupan kassalla tilanteeseen, jossa olisin normaalisti kuollut noloudesta: tilillä ei ollut katetta! Puoli kärryllistä tavaraa makasi tiskillä, mutta ei ollut massia maksaa niitä. Kaivoin kaikki käteiset taskuista ja laukun pohjalta, mutta ei riittänyt. Takana jono kasvoi. Sivusilmällä näin, kuinka sieltä jotkut koppelot jo kärsimättöminä kuikuili, ja vieressäni seisova juoksupukuäijä huokaili. Sen sijaan, että olisin anteeksipyytävästi elehtinyt kaikille - kuten kiltti-tyttö-syndroomaisena yleensä tuossa tilanteessa tekisin - niin toimitin asiaani täysin tyynenä. Vannon, että pulssi ei noussut yhtään, hyvä kun en haukotellut.

Mistä ihmeestä tuo zen oikein laskeutui? Tuli niin onnellinen olo että ei hitto, tältäkö se tuntuu kun ottaa oman tilansa ja oikeutensa eikä pyytele anteeksi että on sellainen kuin on - keski-ikäinen nainen jolla on välillä konsepti hukassa ja rahat lopussa?

Kassatyttö sen sijaan parahti tuskasta, kun sanoin, että jätän tavarat paikalleen ja käyn tarkistamassa tilin saldon automaatilla (ulko-oven vieressä).
- Ei niitä siihen voi jättää!
Rauhallisesti totesin, että kyllä ne nyt jäävät, en aio niitä takaisin hyllyillekään viedä.
- Mutta ei hätää, tulen kyllä takaisin.
Kassajono sihahti kiukkuisesti kuin kepillä tökkäisty käärme kun lähdin kävelemään. Kheh heh!

Parin minuutin päästä palasin kassalle, hymyilin mulkoileville jonottajille, ja kerroin tytölle että tilillä oli vain 21 euroa. Että jotain pitäisi jättää pois. Hmm... mitähän se olisi...? En tajua, miten en vieläkään alkanut hosumaan enkä pyytelemään anteeksi, vaan mittailin ihan tyynesti tavarat läpi ja valkkasin sieltä sitten pakastemansikat poistoon. Yhtään hätäilemättä ojensin taas kerran ne samat käteiset, vinkautin korttilaitteesta plussat talteen ja naputtelin pinkoodin rupatellen rennosti koko ajan. Tässä vaiheessa oma rauhallisuuteni oli tarttunut kassatyttöön, joka hymyili ja jutteli ilosesti vaikka koko jono huojui ja tuhisi.

Kaiken huipuksi - aah hah hah mun kanssani - sanoin tytölle, että voin kyllä viedä nuo mansikat takasin altaaseen ettei ne sula. Ai jumalauta niitä jonottajien ilmeitä! Sitten ne yritti sanattomalla sopimuksella  kostaa ja seisoa kaikki niin leveästi, etten pääsisi ohi, mutta minä kylmähermo kävelin pahki tyynesti kuin Mooses meren halki ja muut väistivät. Helkkari mikä endorfiinipaukku!

Hymyilin kuin idiootti koko matkan himaan :D

Eloa naisen... KIITOS IHANAT!

Harmittaa, kun en ole älynnyt sanoa tätä jo aikaa sitten:

Sydämelliset kiitokset Anu I, Elina, Outsa, Anne kristiina, Riitta, Sanjaana, Kirsti, Vanilja, Kiki ja kiria 

kun olette kirjautuneet lukijoikseni! Lämmittää tosi paljon, kun tietää, että täällä vierailee ystäviä ja  hengenheimolaisia. Mitäs mieltä tässä kirjoittelussa muuten olisikaan :)

Kiitos paljon myös kaikille muille lukijoille, joita tiedän kyllä olevan! Ja kiitos kommenttien, näyttää siltä että aina välillä jokin juttu kolahtaa, ja on mahtavaa, että myös vinkkejä ja kokemuksia jaetaan tätä kautta muillekin. Ollaan me naiset vaan niin ihania!

Ei mul muuta, halusin vain kertoa, että olette tärkeitä ja saan teistä voimaa :)

Painonpudotus: KEHON PUHDISTUSKUURI & PÖRINÄÄ

TAAS PUOLI KILOA LISÄÄ! 

Eli keväällä alkanut painonpudotus on lopulta johtanut painonnousuun.
82kg > 78kg > 86kg! WTF?

Sentään pari viikkoa olen nyt pysynyt ruodussa - ei pullaa, ei suklaata - niin miten se painonnousu voi edelleen jatkua? Googlaamalla arvoitukset selviävät, niin tämäkin (kai). Luultavasti ilmiö selittyy sillä, että meikäläisen aineenvaihdunta on päässyt tosi surkeaksi. Niinpä, yllätys yllätys, taas olisi uudenlaisen kuurin vuoro. Jei.

Projekti nro 875:
KEHON PUHDISTUSKUURI

Kolme viikkoa detoksaamista eli kidutusta:
ei viljaa, ei sokeria, ei lihaa, ei pastaa, ei valmisruokia, ei maitotuotteita, ei edes maidon korvaavia soijatuotteita. Eikä pähkinöitä ja siemeniä, joita juuri olen varta vasten opetellut syömään.
Sen sijaan yli 50% ravinnosta tuoreita kasviksia. Ja syödä pitää 3-4 tunnin välein. Lisäksi ryypiskellä monenlaista yrttiteetä ja sirotella jotain ihme viherjauhoa kaiken päälle. Niin ja kiskoa jotakin detox-valmistetta. Juu ja vielä aamuvoimistelua (ikinä en oo harrastanu) ennen aamiaista, joka sekin saa koostua vaan marjoista ja hedelmistä. Ja vettä pitää juoda paljon, eikä siinä mitään, mutta kun aterioilla ei saa juoda yhtään! Mitähän tästäkin taas tulee...

Saakeli ku ei pysty keskittyyn ku jumalattoman kovaääninen helikopteri pörrää tässä talon päällä koko ajan, Venäjän pääministeri ajamassa kohta ohi. Sinänsä tässä Meilahden sairaalan lähellä asuessa kopterin ääneen on jo tottunut, Medi-heli kun kuskaa porukkaa sinne, mutta tää hullu mikä lie sotilaskone on jylissy paikallaan nyt jo ainakin vartin... Aloin jo pelätä, että pörinä kuuluukin vain oman pääni sisällä, mutta tuntuvat sitä onneksi muutkin ihmettelevän - niska kenossa tuolla kadulla taivaalle kuikuilevat.

Oikeesti en edes ymmärrä, että mitä hyötyä helikopterista olisi jos joku vinksahtanut yrittäisi jotain hyökkäystä? Eihän se kone mahtuisi edes laskeutumaan talojen väliin. Vai olisiko sieltä tarkoitus yrittää ampua? Eikös sitä varten ole kaikki ne kymmenet poliisit ja henkivartijat siinä pitkässä autoletkassa? Sitä paitsi oon melko varma, että ei se korkea-arvoinen päähenkilö itse koskaan edes ole siinä letkassa, vaan se kuskataan ovelasti pikkukatuja pitkin jollain kolhuisella siivousfirman pakulla  :D

Voi elämä... Isättömien päivä

Ei ole juhlapäivä tänään.

Saattelin isän hautaan tasan 7 kuukautta sitten. Menee jo kokonaisia päiviä, etten ajattele asiaa.
Ei se tänään tietenkään onnistu.

Huomenna voin taas hengähtää ja jatkaa surutyötä asiaan kuuluvalla vauhdilla - mikä se sitten onkin. Suomalaiseen malliin sen olisi pitänyt olla ohi jo 6,5 kuukautta sitten. Ympäristöä alkaa ahdistaa, jos joku ei pääse "asian yli" nopeasti - ainakaan sitä ei saa mainita. Leikitään, että kukaan ei kuollutkaan niin ei kellään ole paha mieli.

Äsken, kun olin oikein syvällä itsesäälimontussa, mieleeni alkoi nousta kuvia ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä, tuttisuisista tenavista, lettipäisistä eskarilaisista, laahustavista teineistä... nuorista miehistä, jotka viettävät tänään ensimmäistä isänpäiväänsä vauvaa keinutellen, miettien pala kurkussa että olisipa oma isä tämän näkemässä... heitä kaikkia, jotka saivat pitää isänsä vain vuoden, kaksi tai kaksikymmentä.

Sitten mietin, että kumpi on pahempi: se, että ihan ensimmäiset elinvuodet isä on siinä vieressä, kotona, samassa pöydässä, mutta sitten joutuu lähtemään ja jää etäiseksi kymmeniksi vuosiksi, kunnes lopulta kuolee - kuten itselleni kävi? Vaiko se, että isä ei ole koskaan asunutkaan samassa kodissa, mutta on säännöllisesti tavannut lastansa kymmenet vuodet, ja sitten kuolee? Varmasti se on tuo jälkimmäinen - olkoonkin, että molemmilla vanhemmilla olisi ollut uudet siipat ja uusia lapsiakin.

Mutta kaikkein eniten surettavat ne isättömät, joiden isä on terve ja elossa ja asuu ehkä jopa samassa kaupungissa, mutta ei vain kertakaikkiaan halua tavata lastansa. Itku pääsee niitten pikkuisten puolesta, jotka eilenkin posket jännityksestä punaisina pakkasivat iskälle askarrellun kortin angry birds -reppuunsa muiden yökylätavaroiden kanssa, ja odottivat nenä ikkunassa että isän auto ajaisi pihaan - eikä sitä autoa tullut.

Tiedän tällaisen tapauksen männä vuosilta; muutaman kerran vuodessa isä soitti ja sopii kaikkea kivaa, Lintsiä sun muuta, ja joka kerta lapsi odotti yhtä innoissaan - vaikka äiti yrittikin varoen ennakoida, että "toivotaan nyt ettei isille vaan olisi tullut ylitöitä". Sitten kerran tai kaksi isä oikeasti tulikin, mutta vaikka oli sovittu koko viikonlopusta, toikin lapsen takaisin jo seuraavana päivänä kun "tuli menoa". Musertavinta oli, että vaikka tätä jatkui vuosia, niin aina vain lapsi jaksoi innostua ja uskoa että isä tulee - kunnes sitten jossain vaiheessa isä lakkasi soittamastakin. Vanhemmuus ei kuulema vain ollut "hänen juttunsa".

Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja odottanut, että tuleeko tähän jorinaan joku pointtikin, niin pahoittelut - pelkkää pahaa oloani tässä vain vuodatan. Mutta tiedänhän minä, että hyviäkin isiä on, valtavan paljon, Suomi pullollaan; ihania isiä, jotka ensin puoli aamua sängyssä kärsivällisesti odoteltuaan jaksavat vilpittömästi ihastella liimatahraisia korttejaan ja kehua nonparelleilla koristeltuja maksamakkaraleipiä ja kylmää kahvia ja pusutella onnesta soikeat pikkuisensa pyörryksiin.

Hyvää isänpäivää kaikille kultaisille isille!

Eloa naisen... PITÄISI KUN PITÄISI

Pitäisi juoda vihreää teetä.
Pitäisi roudata kesäromppeet vintille, erityisesti hiekkalelusäkki eteisen nurkassa ketuttaa.
Pitäisi joogata, kun on matto ja DVD-opas hankittu.
Pitäisi keksiä, mistä saisi lisäduunia, kun Siwan kassoiksi palkataan vain pimuja.
Pitäisi lopettaa (mumps) pullansyöminen (mumps).
Pitäisi lahjoittaa Punaiselle ristille ja Kirkon ulkomaanavulle, tai kieltää niiltä kerjuukirjeiden lähettäminen.
Pitäisi laitattaa kenkiin uudet korkolaput.
Pitäisi viedä noin 50 kpl kirjoja kierrätykseen, kun en niitä kuitenkaan saa luettua loppuun.
Pitäisi saada se Puhdistus luettua loppuun.
Pitäisi opetella pesemään kissojen hampaat.
Pitäisi tehdä ihokuorinta kasvoille ja vartalolle, sekä hemmotteleva jalkakylpy.
Pitäisi testata palovaroittimen paristo.
Pitäisi ilmoittautua Vapepaan etsimään maastossa harhailevia dementikkoja.
Pitäisi opetella espanjaa oppikirjan kolmatta lukua pitemmälle (joka jäi kesken syksyllä 2009).
Pitäisi kilpailuttaa sähkösopimus.
Pitäisi alkaa valmistautua jouluun, koska ei siitä tänäkään vuonna tule tulemaan simppeliä, kiireetöntä yhdessäoloa ilman lahjapaketteja aikuisille.

Pitäisi säästää pahan päivän varalle.
Pitäisi järjestää kutsuja ja olla muutenkin sosiaalinen.
Pitäisi siivota sähköpostilaatikko.
Pitäisi kannustaa teiniä.
Pitäisi kokeilla itujen kasvattamista.
Pitäisi pestä rintsikat käsin.
Pitäisi laittaa lompakkoon se lappu, jossa lukee pölypussin tunnistekoodi.

Pitäisi syödä kalaa ainakin kerran viikossa.
Pitäisi pienentää hiilijalanjälkeä.
Pitäisi liikkua pieneen hikeen joka päivä.
Pitäisi silittää.
Pitäisi päättää oma kantani romanikerjäläisiin.
Pitäisi jaksaa katsoa edes yksi mielenkiintoinen dokumentti digitallentimelta, joka on menossa tukkoon mielenkiintoisista dokumenteista.
Pitäisi värjätä tahraantunut valkoinen lempipusero mustaksi.
Pitäisi opetella yksi vaativa etninen ruokaresepti.
Pitäisi pitää päiväkirjaa.
Pitäisi käyttää päivittäin nenähuuhtelukannua, etten joutuisi punkteerattavaksi kroonisen poskiontelotulehdukseni vuoksi.
Pitäisi olla seksikäs isopuuma sekä pullantuoksuinen isoäiti.
Pitäisi opetella säilömään, kuivattamaan ja höyryttämään.
Pitäisi selvittää, mikä ero on Euroopan unionilla, Euroopan komissiolla ja Eurooppa-neuvostolla.
Niin ja se kirjakin pitäisi kirjoittaa.

Mitähän sieltä tulee tänään telkkarista?