Ei ole juhlapäivä tänään.
Ei se tänään tietenkään onnistu.
Huomenna voin taas hengähtää ja jatkaa surutyötä asiaan kuuluvalla vauhdilla - mikä se sitten onkin. Suomalaiseen malliin sen olisi pitänyt olla ohi jo 6,5 kuukautta sitten. Ympäristöä alkaa ahdistaa, jos joku ei pääse "asian yli" nopeasti - ainakaan sitä ei saa mainita. Leikitään, että kukaan ei kuollutkaan niin ei kellään ole paha mieli.
Äsken, kun olin oikein syvällä itsesäälimontussa, mieleeni alkoi nousta kuvia ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä, tuttisuisista tenavista, lettipäisistä eskarilaisista, laahustavista teineistä... nuorista miehistä, jotka viettävät tänään ensimmäistä isänpäiväänsä vauvaa keinutellen, miettien pala kurkussa että olisipa oma isä tämän näkemässä... heitä kaikkia, jotka saivat pitää isänsä vain vuoden, kaksi tai kaksikymmentä.
Sitten mietin, että kumpi on pahempi: se, että ihan ensimmäiset elinvuodet isä on siinä vieressä, kotona, samassa pöydässä, mutta sitten joutuu lähtemään ja jää etäiseksi kymmeniksi vuosiksi, kunnes lopulta kuolee - kuten itselleni kävi? Vaiko se, että isä ei ole koskaan asunutkaan samassa kodissa, mutta on säännöllisesti tavannut lastansa kymmenet vuodet, ja sitten kuolee? Varmasti se on tuo jälkimmäinen - olkoonkin, että molemmilla vanhemmilla olisi ollut uudet siipat ja uusia lapsiakin.
Mutta kaikkein eniten surettavat ne isättömät, joiden isä on terve ja elossa ja asuu ehkä jopa samassa kaupungissa, mutta ei vain kertakaikkiaan halua tavata lastansa. Itku pääsee niitten pikkuisten puolesta, jotka eilenkin posket jännityksestä punaisina pakkasivat iskälle askarrellun kortin angry birds -reppuunsa muiden yökylätavaroiden kanssa, ja odottivat nenä ikkunassa että isän auto ajaisi pihaan - eikä sitä autoa tullut.
Tiedän tällaisen tapauksen männä vuosilta; muutaman kerran vuodessa isä soitti ja sopii kaikkea kivaa, Lintsiä sun muuta, ja joka kerta lapsi odotti yhtä innoissaan - vaikka äiti yrittikin varoen ennakoida, että "toivotaan nyt ettei isille vaan olisi tullut ylitöitä". Sitten kerran tai kaksi isä oikeasti tulikin, mutta vaikka oli sovittu koko viikonlopusta, toikin lapsen takaisin jo seuraavana päivänä kun "tuli menoa". Musertavinta oli, että vaikka tätä jatkui vuosia, niin aina vain lapsi jaksoi innostua ja uskoa että isä tulee - kunnes sitten jossain vaiheessa isä lakkasi soittamastakin. Vanhemmuus ei kuulema vain ollut "hänen juttunsa".
Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja odottanut, että tuleeko tähän jorinaan joku pointtikin, niin pahoittelut - pelkkää pahaa oloani tässä vain vuodatan. Mutta tiedänhän minä, että hyviäkin isiä on, valtavan paljon, Suomi pullollaan; ihania isiä, jotka ensin puoli aamua sängyssä kärsivällisesti odoteltuaan jaksavat vilpittömästi ihastella liimatahraisia korttejaan ja kehua nonparelleilla koristeltuja maksamakkaraleipiä ja kylmää kahvia ja pusutella onnesta soikeat pikkuisensa pyörryksiin.
Hyvää isänpäivää kaikille kultaisille isille!
Määkin olen aina isäinpäivänä itsesäälimontussa; viime vuosina on ollut helpompaa, kun ihan rehellisesti tunnustin itselleni ärsyyntyväni siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan semmoinen isä, jolle haluaa toivottaa hyvää isäinpäivää. Omani olen viimeksi tavannut joskus 80-luvulla ja puhunut puhelimessa kahdesti 90-luvulla. (Ja niitäkin tapaamisia edelsi monen monituista kertaa tienposkessa odottamassa isää, joka ei koskaan tullut) Mää olen pahoillani sun menetyksen takia mutta olen hirveen tyytyväinen, että sää kirjoitit tämmöisen ei isyys aina näyttäydy samassa muodossa kun Anttilan postimyyntikuvaston "Onnea Isälle" kuvissa tyylisen kirjoituksen. Mää koin tämän postauksen kauhean voimaannuttavana kun tämä aihe on vähän semmoinen tabu. Kiitos.
VastaaPoistaVoi Kiki, niin surullista että sä oot joutunut kokemaan tuon odottamisen ja pettymisen kierteeseen ;( ja sitten vielä senkin, ettei isäs pidä enää ollenkaan yhteyttä. (Mä muuten kirjotin tuostakin noissa ihan ekoissa "Voi elämä..."-teksteissä). Mutta kiitos tosi paljon että laitoit kommenttia, ja niin kauniisti sanoit että voimaannutti sua, oon siitä tosi onnellinen. Kiitos itselles siis.
VastaaPoistaSe on vähän ristiriitasta tämä blogin pitämien, ainakin vakavista aiheista kirjoittaminen; toisaalta ajattelen, että jos kerran kirjotan, niin täytyy kertoa rehellisesti mitä ajattelen ja tunnen, muuten se on ihan turhaa sanahelinää. Toisaalta sitä sitten jää tosi haavoittuvaiseksi, ja siksi olen tolkuttoman onnellinen, jos joku kommentoi ja kertoo, että on saanut tekstistä jotain. No, itse asiassa olen jo siitäkin onnellinen, jos kukaan ylipäänsä kommentoi - mähän en koskaan voi edes aavistaa, mitä lukijat ajattelee, tai että lukeeko edes ensimmäistä riviä pitemmälle. Mutta kukaanhan ei mua pakota tätä tekemään!
Toivotaan Kiki, että ensi isäinpäivänä ollaan askel pidemmällä eli vähemmän riippuvaisia siitä, miten isät on meitä kohdelleet. Mukavaa ensi viikkoa sulle!