perjantai 8. syyskuuta 2017

Kuumat aallot kuljettaa - THE END -



Hormonihoito tehosi, aallokko vaimeni, blogi päättyy.


Kuusi vuotta sitten aloin kirjoittelemaan kuumista aalloistani, viattomana kuvitellen, että ne kestäisivät vuoden tai kaksi. HAH! Monen monta joulua ja juhannusta myöhemmin jouduin katsomaan karvasta totuutta silmiin; ei niillä ollut aikomustakaan loppua. Lääkärikin sanoi, että oireet saattavat kestää lopun elämän, mikä oli masentavinta mitä olin kuullut naismuistiin.

Viimeisinkin hermosäie napsahti sitten poikki keväällä, kun aallot alkoivat vaimentumisen sijasta vain pahentua. Luomuna oli ollut tarkoitus painaa loppuun asti, mutta toisin kävi, taivuin hormonikorvaushoitoihin. Ne alkoivat tehota noin kuukauden käytön jälkeen, enkä kadu päätöstä vaikka pienessä paineessa joudunkin elämään. Jos sairastun, niin sairastun. Pääasia, että nyt saan elää ilman hirvittäviä hikoilukohtauksia ja muita oireita, joista olen auliisti tässä blogissa kertonut.

Onhan täällä ollut muitakin aiheita vuosien varrella. Erityisesti laihdutus, josta uhmakkaasti lupasin luopua pari kirjoitusta sitten. Aion edelleenkin olla laihduttamatta - siinäpä lupaus, joka tuntuu mukavalta jo pelkästään lausua - mutta meinaan kyllä jatkaa vyötärön metsästystä eli vatsan alueen rasvakerrosten keventämistä kunhan elo tässä vähän rauhoittuu.

Nyt on ollut turhan hektistä terveellisen syömisen opettelua ajatellen; erikoista matkustelua ja erityisen hankalaa moneen osoitteeseen muuttamista monta viikkoa putkeen. Ja kuten aina erikoistilanteissa, en jaksa paneutua ruuanlaittoon enkä edes terveellisiin välipaloihin, vaan vedän pizzaa ja pikkuleipiä cokiksella. Pääasia, että saa äkkiä murua rinnan alle, niin pääsee taas jatkamaan puuhailua. Palaan kyllä ruotuun, kun tämä yletön touhuaminen on ohi. Muutaman viikon kuluttua. Ruokailun kannalta, siis.

Muilta osin erityinen ajanjakso elämässä ei kuitenkaan pääty tähän. Päinvastoin, tästä se vasta alkaa!
Nyt kun ei kuumat aallot enää kuljeta, vaan elämänvirta vie, on jänskää katsoa että minne.
Kunhan tämä vanhan elämän paketoiminen (ja nuorison auttaminen oman elämänsä alkuun) pian loppuu, niin aloitan uuden blogin "Mennan kolmas elämä". Sieltä saat lukea housesitting-keikoistani ja kokeilustani Kreikassa asumisesta, ja ties mistä muusta, mitä tämmöinen 58-vuotias täti-ihminen onnistuu toteuttamaan. Voit myös seurata, kuinka vyötärön metsästys etenee - tai sitten ei.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, Kuumat aallot kuljettaa kuittaa!










maanantai 5. kesäkuuta 2017

Vyötärön metsästys: osa 2 PROJEKTI YSKÄHTELEE


Mansikan itsepoiminta on ihan parasta!

Pakko tunnustaa, vaikka nolottaa, että vähän kehnosti on projekti lähtenyt alkuun. Sinänsä hullua, koska innostus on edelleen suuri, ja motivaatio. Silti havahdun lähes joka päivä siihen, että taas tuli ostettua kaupasta sokeria & vehnää jossakin muodossa. Yleensä berliininmunkkina.

Eikä alkuvuodesta tosi hyvin alkanut terveellinen ruokavalio muutenkaan jaksa enää potkia. Vielä jokunen viikko sitten pystyin pitämään kiinni siitä, että joka aterialla oli paljon kasviksia, mutta nyt sekin on hiipunut. Hyvä kun saan tomaatin pilkottua lautaselle. Enkä tee enää kolmea fiksua ateriaa päivässä + välipaloja, ettei aterioiden välillä nälkä kasvaisi liian suureksi.

Kaiken huipuksi olen sortunut taas typerään naposteluun; vähän väliä pitää käydä jääkaapilla tai muulla kaapilla kurkistamassa, että olisko täällä jotain pientä hyvää. Ja koska en ole noudattanut fiksua linjaa kaupassa, niin onhan siellä. (Tähän raskaus huokaus.)

Jotain hyvääkin: en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon kuten kautta vuosien tässä vaiheessa olen tehnyt. Siis ihan aina. Nyt jaksan edelleen uskoa itseeni, en ole heittänyt tieten tahtoen läskiksi. Eli kyllä tästä vielä noustaan, pohjalta ei pääse kuin ylöspäin!

Onpa turha päivitys, nollainformaatiota, ehkä ajattelet. Halusin kuitenkin jakaa tämänkin, koska tiedän, että en ole ainoa polulta hairahtunut. Yhdessä kaaduttiin, mutta hei, noustaan myös yhdessä! Kohta notkuu toripöydät ihania tuoreita makeita terveellisiä herkkuja, mansikoita ja herneitä, ja heti perään mustikoita, vadelmia ja herukoita, nomnom. Torilla tavataan, ystäväni?

tiistai 30. toukokuuta 2017

Waihdevuodet NYT NIITÄ HORMONIMYRKKYJÄ TÄNNE!


- JA VÄHÄN SASSIIN!  *



Seitsemäs vuosi kamelin selän katkaisi


- Parasta myrkkyä mitä löytyy, ihan sama, kuollaan sitten siihen syöpään!
Ei siinä lääkäriparka edes yrittänyt ottaa tilannetta haltuun, vaan kirjoitti ääneti reseptin. Varmaan oli ymmärtänyt parista lauseesta, että jos ihminen on kohta seitsemän vuotta kärvistellyt helvetillisissä kuumissa aalloissa ja kokeillut jo kaikkea muuta paitsi hormonikorvaushoitoa, on turha alkaa kyselemään mitään.

Ennen apteekkia kävin sentään verikokeissa ja rintojen ultraäänitutkimuksessa. Mammografiaan yrittivät raijata väkipakolla, mutta en suostunut. Se on aina sattunut enemmän kuin kuuluisi, olen pyörtynytkin pari kertaa, ja nyt rintojen pienennyksen jälkeen jo pelkkä mielikuva prässikoneesta pisti hyperventiloimaan. Elokuisen leikkauksen jäljiltä rinnat ovat nimittäin edelleen arat ja niitä vihlookin aina välillä. Sormella jos painaa, niin sattuu. Mutta se ei haittaa, pieni hinta muutoin niin isosta ilosta.

Ultrassa selvisi syy kosketusarkuudelle: molemmissa rinnoissa on useita pieniä kystia, leikkauksessa syntyneitä. Ne voivat kuulema kasvaa ja muuttua pahalaatuisiksi, tai sitten eivät. Mutta tämän epävarmuuden tienhän valitsin jo sillä hetkellä, kun päätin aloittaa hormonikorvaushoidon. Kuusi vuotta olin siitä kieltäytynyt, validista syystä: rintasyöpäriskini on koholla, koska äitini sairastui siihen 55-vuotiaana. Rankoista hoidoista huolimatta hän menehtyi 57-vuotiaana, vuotta nuorempana kuin mitä itse olen nyt.

Tiedän, tiedän, ei saa antaa pelolle valtaa. Mutta ei se ole pelkoa, mitä nyt tunnen, se on alistumista. Kyllä se syöpä tästä puhkeaa. Näen jo itseni heräämästä leikkauksesta, jossa poistettiin toinen tai molemmat näistä herttaisenkeveistä rinnoistani. Tiedän, että viereiseen petiin sattuu joku sympaattinen, ylipirteä kolmentoista lapsen äiti, jonka reippautta kaikki ihailevat, ja joka yrittää puhkua minuunkin taisteluhenkeä. "Ei me tähän kuule kaaduta, sisko!" Mutta minä olen luuseri ja teeskentelen nukkuvaa.

Näen itseni istumassa sytostaattihoidoissa, letku käsivarressa kuten elokuvissa, ja tiedän, että tulen voimaan niin pahoin että sitä ei osaa edes kuvitella. Olen eirtyisen herkkä voimaan pahoin, sitä aina ihmetellään kun olen syystä tai toisesta sairaalahoidossa. Anestesia- ja kipulääkkeet saavat oksentamaan ja yökkimään tyhjää vielä pari vuorokautta operaatiosta. En pysty juomaan, saatika syömään, ja kotiin lähtemisestä tulee aina vääntöä ja tuskien taival. Syöpämyrkkyjen jäljiltä olo on takuulla niin kamala, että haluaisi vain äkkiä päästä koiranputkea kasvamaan.

Sitten sädehoito, siihenkin joudun. Se ei kai satu eikä okseta, mutta kun on - tietysti - jumalaton ahtaan paikan kammo niin eihän siitä tuubiin ahtautumisesta mitään tule. Saan vain hankalan potilaan maineen eikä minulle tuoda peittoa, vaikka hampaat kalisten sitä rukoilen.

Peruukki vai ei? Lähtökohtaisesti olisin sitä mieltä, että kyllä, ehdottomasti. Niitähän on tosi kauniita, aidon tukan näköisiä. Saisi kerrankin kokeilla mitä on olla sähäkkä punapää tai dramaattinen mustatukka. Pulmusten Peggy tai Kleopatra. (On tietysti mahdollista, että persoona ei muutu mukana.) Mutta jotain vikaa peruukeissa on oltava, kun niin moni ei halua niitä käyttää. Kietovat mieluummin päähänsä huivin, joka istuu liian tiukasti ja syöpä näkyy kilometrin päähän. En edes omista huiveja! Mutta ehkä käy niin, että se, miltä juuri silloin näyttää, on murheista pienin. Tinder-profiilin luominen ei ehkä käy edes mielen vieressä.

Mutta hei, ennen kuin kaikki tuo kurjuus alkaa, niin on hetken aikaa aivan mahtava olo! Ei aaltoja, ei ahdistuskohtauksia, ei unettomia öitä, ei tuskaisen hikisiä hetkiä vieraiden ihmisten parissa, on tämä vaan niin ihanaa - paitsi ettei ole! Edelleen aallot tyrskyää, ihan yhtä kuumina! Ketuttaa ihan huolella, kun on ison riskin ottanut, eikä helpotusta ala kuulua. Okei, on aallot vähän sentään harventuneet, joten katsotaan nyt vielä. Vastahan tässä kolmatta viikkoa mennään.

Eikä sentään kaikki ole syvältä. Ärtyneenkin sielu hyrähtelee, kun valo on kirkasta, ilma lämmintä, meri sininen ja vihreys henkeäsalpaavaa!  <3 KESÄ <3



Note: Blogin tekstit sisältävät mustaa huumoria & sarkasmia



* Kuvani muokkauksesta kiitokset Hannulle!


maanantai 6. helmikuuta 2017

Vyötärön metsästys: osa1 NYT SE ALKAA



Uusi projekti: Vyötärön metsästys








Sanoin, että lopetan laihduttamisen. Niin teenkin. Ei enää vaakaa.

Mutta ryhdyin tositoimiin mahan kanssa, se on pakko saada pienemmäksi. Pakko. Uskon, että siellä on sisäelimien välissä pahaa viskaalista rasvaa, mutta ei sitä tutkittu ole. Ihan sama, pienemmäksi vatsa pitää saada. Vyötärö esiin. Kun vartalomalli on omppu, niin se on kyllä tosi vaikeata. Mutta ei se mahdotonta ole.

Otin mäkilähdön projektiin liittymällä 8 viikon pituiselle verkkokurssille, jossa läskejä karistetaan syömällä. Ei siis pussikeittoja tai paastoamista (niin hyvä kuin 5:2-pätkäpaasto onkin). Tässä ohjelmassa syödään paljon, viisi ateriaa päivässä. Kaksi niistä on ruokaisia välipaloja, muut kolme kunnon aterioita. Aamiainen, lounas, päivällinen. Täyttäviä annoksia, joissa kaikissa tarpeeksi proteiinia ja rasvaa ja hyviä hiilihydraatteja. Siis lihaa, kalaa, raejuustoa ja kananmunia tms, rasvaa öljyistä, voista, pähkinöistä ja kasviksia ja palkokasveja ja juureksia puoli kiloa päivässä.

Aivan valtava muutos meikäläiselle, jonka aamiainen on ollut lähinnä muroja ja lounas leipää, pullaa ja pannullinen kahvia. Eikä mitään välipalaa, päivällinen vasta 18-20 maissa. Ja sitten mitä myöhempään olen valvonut, sitä enemmän olen ennen nukkumaan menoa mussuttanut. Yleensä kaikkea epäterveellistä, sokeriahan pitää saada että pysyy hereillä. Koska onhan se elintärkeää saada vielä yksi jakso katsottua jostakin Netflix-sarjasta! (Olen idiootti, tiedän, niin typerä etten tajua miten voin ylipäänsä olla enää hengissä.)

Tästä ohjelmasta (verkkokurssista) vielä, että tarkoituskaan ei ole yrittää päästä vyötäröläskeistä 8 viikossa. Duh! Ei, tavoite on päästä ihan oikeasti kiinni terveellisemmistä elämäntavoista. Oppia syömään oikeata ruokaa pari kertaa päivässä, niin ei pääse nälkä yllättämään. Koska nälkäisenä sitä tosi helposti sortuu berliininmunkkeihin tai mihinkä vaan, minkä nopeasti ja ennen kaikkea helposti saa nenänsä eteen. Eli jotain mässyä jolla pärjää siihen asti, että jaksaa tehdä ruokaa.

Tiedän, tiedän. Onhan näitä oppeja lueskeltu lehdistä jo vuosikausia. Mutta asiasta lukeminen ja asian tekeminen ovat kaksi eri juttua, enkä itse olisi päässyt haikailua pitemmälle ilman tämmöistä valmiiksi laadittua ohjelmaa. On ihanaa, kun joku kertoo jokaiselle päivälle mitä tehdä, ei tarvitse kuin totella!

Aloitin juuri neljännen viikon ja alan jo muistaa ulkoa, mitä ruoka-aineksia ateriaan tulisi kuulua. Esimerkkinä vaikka tämänpäiväinen aamiaiseni: kahden munan munakas, jossa paprikan paloja joukossa, lisäksi raejuustoa puoli purkkia, minitomaatteja, porkkanaraastetta, kurkkuviipaleita, muutama hasselpähkinä ja pari mukillista kahvia. Ihan helppoa!

Okei, kurssin ohjelmaan kuuluu myös jokaiselle päivälle suunniteltu liikuntajuttu. Joku ihan simppeli, jonka voi tehdä kotona, kuten vatsarutistukset tai lankutus ja mitä niitä on. Sitä ennen lämmittelyksi vaikka kuntopyöräilyä.

Noh, oma versioni liikuntaohjelmasta on se pelkkä pyöräily. (Eikä sitäkään joka päivä.) Mutta on minulla siihen hyvä perustelukin: tarkoitushan oli opetella fiksumpaa arkielämää, eikö, jonka voi ottaa tavaksi? Ihan suorilta voin sanoa, etten takuulla tulisi vastaisuudessa kotioloissa kyykkäilemään. Mutta siihen kuntopyöräilyyn voisin koukuttua. Kun se on niin helppoakin, koska pyörä löytyy kotoa.

Ja sitten (rummunpärinää) tulos 3 viikon jälkeen: -2cm pois vyötäröltä. Ihan hiton hyvä alku minusta. Enää 13 senttiä ja tavoite on saavutettu!

P.S. Ei tässä kaikki ollut, alkua vasta. Jatkossa tulen selvittämään, kuinka suolistoremppa tehdään ja miten se vaikuttaa, etsin täsmäliikkeet keskivartalon muokkaamiseen ja paljon muuta!

maanantai 9. tammikuuta 2017

KIITOKSET SINULLE, RAKAS LUKIJANI






Eilen käväisin blogissa, jonka kirjoittaja tuskaili että mahtaakohan kukaan hänen tekstejänsä lukea. Laitoin tietysti rohkaisevaa palautetta, ja samalla tajusin, miten ihanaa on kun tietää että teitä lukijoita oikeasti on! Vakkareita sekä satunnaisia. Ettei ihan turhaan kirjoittele. Kun tekstien eteen joutuu usein näkemään jonniin verran vaivaakin, kaivamaan tietoa ja semmoista. Minkä teen kyllä mielelläni, siksihän tätä blogia pidänkin että voisin jakaa vinkkejä ja jopa vähän faktaakin.

Vaikka kirjoittelen vain harvakseen, on blogissani tähän mennessä vieraillut noin 148 000 kävijää/lukijaa. Olet yksi heistä, senkin höpönassukka siellä!  :)

Sydämelliset kiitokset sinulle ja ihanaa, valoisaa, rakkaudella kuorrutettua vuotta 2017!


Edit 19.8.2019: Lopetin blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten mutta sen jälkeenkin on lukijoita käynyt yli 30 000, mikä aiheuttaa olon että pitäisikö jatkaa. Mutta pääaihe eli vaihdevuodet on hormonihoidoilla hallussa, ja toinen pääaihe eli painonpudotus... no, se polkee paikoillaan. Tai oikeastaan jojoilee, mikä on vielä pahempi juttu. Ei kannusta ketään, jos näkee etten vuosien yrittämisen jälkeen ole päässyt lähtöruutua pitemmälle. Kaikkein vähiten itseäni.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

UUDENVUODENLUPAUS: LOPETAN LAIHDUTTAMISEN




                                                15 vuotta, aivan suotta






Näin on näreet. Kokonaiset 15 vuotta epäonnistumisia ja syyllisyyttä, joukossa vain pari valoisampaa vaihetta. (En sano, että jojottelua, koska inhoan sitä sanaa.) Kyllä tuosta jo tyhmempikin oppii, että sama kaava ei johda kuin samanlaiseen lopputulokseen. Ei enää painon kanssa painia siis!

Uudenlaisen, armeliaamman elämän kaava on vähän hakusessa vielä. Mutta mitä siihen ei kuulu, on laihduttaminen siinä toivossa, että paino putoaisi samoihin lukemiin joissa se oli vielä 37-vuotiaana. Iän osaan sanoa noin tarkasti, koska 38-vuotiaana synnytin kuopukseni, iltatähteni, ja raskausaikana kertyneet kilot eivät lähteneetkään itsestään pois kuten esikoisen kanssa kävi. Päälle taisi pinoutua jokunen kilo lisääkin, ennen kuin huomasin mitään outoa. Aluksi en huolestunut, nauroin vaan; olihan se nyt hullunhauska näky kun maha pömpötti ja reisissä oli läskiä, olkavarsissakin löllyi jotain - minulla! Otatin miehelläni jopa "ennen" -valokuvan, jota voisin kauhistella pian tulevan "jälkeen" -kuvani rinnalla. 

Tilanne oli mielestäni hupaisa siksi, että olin koko elämäni ollut hoikka tekemättä asian eteen yhtään mitään. Kuvittelin, tottakai, että jollain minimaalisella korjausliikkeellä palautuisin ennalleni. Lakkaisin vaikka syömästä liikaa jäätelöä, tai juustonaksuja. Hiljalleen lakkasi naurattamasta, kun meni vuosi ja toinenkin enkä laihtunut ollenkaan. En silti vieläkään tosissani huolestunut, enhän tiennyt vielä jojoilusta muuta kuin että siitä oli tullut muotisana laihduttajien keskuudessa. Mutta minähän en kuulunut siihen joukkoon.

Olin 42, kun tajusin, että ei jumankauta, joutuisin aloittamaan laihduttamisen, oikean laihduttamisen! Muutaman kuukauden pyöriskelin huuli pyöreänä enkä keksinyt, mistä aloittaa. Sitten kirjauduin Painonvartijoihin, ja se systeemi sopi minulle. Ynnättiin päivittäin pisteitä, jotka löytyivät suoraan kirjasta, ei tarvinnut itse laskeskella kaloreita. Se oli helppoa, koska motivaatio oli suuri. 10 kuukaudessa pääsin tavoitteeseeni, laihduin 15 kiloa. Muistan kuin eilisen sen viimeisen ryhmätapaamisen Oulunkylän asukastalolla, jossa itkin ilosta ja hehkutin, että en ikinä enää päästäisi itseäni lihomaan! Ikinä! Oma vertaistukiryhmäni, jonka merkitys projektissa oli muuten valtava, taputti ja iloitsi mukana. Ainakin useimmat ihan vilpittömästi.

Muistan elävästi, kuinka ilma oli raikas ja linnut lauloivat, kun käytin Nelliä lenkeillä jalat tukevasti ilmassa - jos itselläni olisi ollut häntä, olisi se vispannut yhtä lujaa kuin pöhköllä lapinkoirallamme. Ja voi miten hyvilläni otinkaan vastaan ihmisten kehuja ja onnitteluja. Mutta sitä en muista, kuinka pitkään. Vuoden? Kaksi? Missä vaiheessa painoa alkoi taas salakavalasti kertyä?

Onneksi aloin kirjoittamaan tätä blogia... (täytyy käydä tarkistamassa milloin, hetkinen)... heinäkuussa 2011, viisi ja puoli vuotta sitten. Täältä löytyy näköjään paljon dataa painonpudotustaipaleeltani, noloja "oivalluksia" ja yrityksiä ja pettymyksiä, mutta onnistumisiakin. Merkityksellisin kirjoitus osuu Michael Mooreen ja 5:2-pätkäpaastoon. 

Aloitin viisi-kakkosen heinäkuussa 2013. Puolen vuoden päästä oli lähtenyt 7 kiloa, vuoden kuluttua 9 kiloa (vain kaksi kiloa lisää). Sitten tulikin takapakkia ja rutkasti: tammikuussa 2015 painoa oli 10 kiloa yli lähtöpainon! Jojoilua jatkui vielä kaksi vuotta. Ja nyt ollaan tilanteessa, että painan prikulleen saman kuin 15 vuotta sitten! Että eiköhän tämä ollut tässä. Ei enää puntareita, ei dieettejä, ei edes toimivaa 5:2:sta, koska en kykene saavutetussa painossa pysymään.

No mitä nyt, aionko vaan lihoa satakiloiseksi?

En sentään. Ryhdyn nyt tosissani toimiin jotta saisin muumimahani pienemmäksi, mutta vain koska sen sisällä lymyää kilokaupalla vaarallista viskaalista rasvaa. Sehän on sitä huonoa rasvaa, jota kertyy maksojen ja munuaisten ja haimojen ja mitä niitä sisäelimiä onkaan väleihin, ja aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, jopa syöpää ja muuta vakavaa. Aion tehdä ainoastaan täsmätoimenpiteitä, joilla maha kutistuu, muualta saa sitten vastaavasti pullistua jos niikseen tulee. Koska ihan sama.

Kyse on siis terveydestä, ei ulkonäöstä ollenkaan. Sillä jos jotakin vihaan, niin tätä nykyajan ihan kaikenikäisiin kohdistuvaa fitness- ja kauneusvaatimusta! Aion uhallanikin kelvata juuri sellaisena kuin olen, lällätellen oikein. Olen sentään 57-vuotias. Ottaa päähän, että olen tuhlannut niin monia vuosia päästäkseni johonkin typerään painotavoitteeseen. 


Mitä sitten, jos saisinkin itseni yhtä hoikaksi kuin mitä olin kolmevitosena? Missä maailmankaikkeudessa se tekisi elämästäni yhtään onnellisempaa? Tärkeimmät asiat elämässäni ovat lapseni ja lapsenlapseni, jotka eivät rakastaisi minua takaisin yhtään vähempää vaikka painaisin jopa sen sata kiloa. Mun kultamuruseni! <3