Kuusi vuotta sitten aloin kirjoittelemaan kuumista aalloistani, viattomana kuvitellen, että ne kestäisivät vuoden tai kaksi. HAH! Monen monta joulua ja juhannusta myöhemmin jouduin katsomaan karvasta totuutta silmiin; ei niillä ollut aikomustakaan loppua. Lääkärikin sanoi, että oireet saattavat kestää lopun elämän, mikä oli masentavinta mitä olin kuullut naismuistiin.
Viimeisinkin hermosäie napsahti sitten poikki keväällä, kun aallot alkoivat vaimentumisen sijasta vain pahentua. Luomuna oli ollut tarkoitus painaa loppuun asti, mutta toisin kävi, taivuin hormonikorvaushoitoihin. Ne alkoivat tehota noin kuukauden käytön jälkeen, enkä kadu päätöstä vaikka pienessä paineessa joudunkin elämään. Jos sairastun, niin sairastun. Pääasia, että nyt saan elää ilman hirvittäviä hikoilukohtauksia ja muita oireita, joista olen auliisti tässä blogissa kertonut.
Onhan täällä ollut muitakin aiheita vuosien varrella. Erityisesti laihdutus, josta uhmakkaasti lupasin luopua pari kirjoitusta sitten. Aion edelleenkin olla laihduttamatta - siinäpä lupaus, joka tuntuu mukavalta jo pelkästään lausua - mutta meinaan kyllä jatkaa vyötärön metsästystä eli vatsan alueen rasvakerrosten keventämistä kunhan elo tässä vähän rauhoittuu.
Nyt on ollut turhan hektistä terveellisen syömisen opettelua ajatellen; erikoista matkustelua ja erityisen hankalaa moneen osoitteeseen muuttamista monta viikkoa putkeen. Ja kuten aina erikoistilanteissa, en jaksa paneutua ruuanlaittoon enkä edes terveellisiin välipaloihin, vaan vedän pizzaa ja pikkuleipiä cokiksella. Pääasia, että saa äkkiä murua rinnan alle, niin pääsee taas jatkamaan puuhailua. Palaan kyllä ruotuun, kun tämä yletön touhuaminen on ohi. Muutaman viikon kuluttua. Ruokailun kannalta, siis.
Muilta osin erityinen ajanjakso elämässä ei kuitenkaan pääty tähän. Päinvastoin, tästä se vasta alkaa!
Nyt kun ei kuumat aallot enää kuljeta, vaan elämänvirta vie, on jänskää katsoa että minne. Kunhan tämä vanhan elämän paketoiminen (ja nuorison auttaminen oman elämänsä alkuun) pian loppuu, niin aloitan uuden blogin "Mennan kolmas elämä". Sieltä saat lukea housesitting-keikoistani ja kokeilustani Kreikassa asumisesta, ja ties mistä muusta, mitä tämmöinen 58-vuotias täti-ihminen onnistuu toteuttamaan. Voit myös seurata, kuinka vyötärön metsästys etenee - tai sitten ei.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, Kuumat aallot kuljettaa kuittaa!
Haavat vähän kipuilee edelleen, mutta sen kestää. Kipulääkkeiden avulla. Yhden päivän yritin hurjastella ilman, mutta turhaa masokismia oli se. Teki liikkumisesta ihan mahdotonta, pienikin tärinä kun raastaa ja riipii rintoja - ja siis liikkumisella tarkoitan käymistä lähi-alepassa, tien toisella puolella.
Optikolla kävin kaikesta huolimatta yksi päivä, lukulaseilla kun saa heittää jo vesilintua vaikka vasta vuosi sitten hankin ne. Keskustaan pääsee meiltä ratikalla vartissa, mutta jo menomatkalla tuli huono olo, alkoi heikottaa ja oksettaa. Näin se näköjään keho reagoi, kun ikää on mittarissa jo 57 pykälää - toipuu hitaasti. Mutta siksihän sitä sairaslomaa kuukaudeksi määrättiin, että ottaisi ihan iisisti.
(Äh, huomasinjuuri, taas kerran, että ryhti on niin kumara että otsa lepää näppiksellä. Miten voi olla näin vaikeeta muistaa suoristaa selkää! - Ryhtiä pitää korjaamalla korjata, se ei tapahdu itsestään, painotti lääkäri.)
Muuten kuuluu pelkkää hyvää.
Ensimmäisellä kerralla, kun vaihdoin haavateippejä, aikaa meni tyyliin tunti; jouduin sänkyyn huilaamaan kolmesti, kun lähti jalat alta ja silmissä sumeni. Seuraavalla kerralla vaihto sujui vähän paremmin, ja sitä seuraavalla jne. Eilen sain kaikki 10 teippiä vaihdettua samalla seisomalla, jei, siitä huolimatta että haavoissa oli vielä pari aukinaista kohtaa ja vähän kudosnestettäkin tirisi. Uuh.
Olen alkanut tottua uuteen alapainotteiseen kroppaani. Mikä ihana tunne, kun ei niskassa roiku kilon punnuksia! Ja, ehkä näen harhoja, mutta ihan kuin kuin syvät urat olkapäissä olisivat madaltuneet. Siis ne rintaliivien olkaimista syntyneet. Oi ihanuutta, pääsen kohta ostelemaan sieviä rintaliivejä suloisissa kuoseissa! G-kupeille ei sellaisia ole, on vain valkoisia, mustia ja beessejä (yök). Eikä pienemmät liivit edes maksa paljon mitään, siinä kun kunnollisista isoista liiveistä joutuu pulittamaan kuusi kymppiä.
Okei, tämä ei ehkä ole riemukasta, että nyt maha pömpöttää isompana kuin kummankaan raskauteni loppuvaiheessa. Mutta siitä lääkäri etukäteen varoitti. "Vatsa näyttää sitten suuremmalta." Todellakin! Vaan koska se ei tullut yllätyksenä, pystyn elämään asian kanssa. Ja heti kun kykenen, niin alan harrastaa sellaista liikuntaa, joka polttaa erityisesti vyötärönseutua paisuttavaa ja vaarallista viskaalista rasvaa. Koska mä voin! Koska mä ihan oikeasti kohta voin!
Muistat vielä Kristiina Halkolan? Olet jo tavannut Kuoleman?
Tämän näytelmän sinä haluat nähdä.
Jos muistat Kristiina Halkolan elokuvia, olet sitä ikäluokkaa, joka on jo istunut hautajaisissa. Olet ehkä menettänyt äitisi, isäsi, iäkkään sukulaisen, puolisosi tai parhaan ystäväsi. Kehtaan sanoa näin, koska olen itse sitä ikäluokkaa. Mutta ei sinulla välttämättä tarvitse olla aikuisia lapsia, eikä kymmeniä avioliittovuosia takana, jotta tämä tarina koskettaisi. Didionin sanoin:
- Vielä se tapahtuu teillekin. Yksityiskohdat vaihtelevat, mutta kyllä se tapahtuu.
Näytelmän nimi on Maagisen ajattelun aika. Voisi se olla myös Maanisen ajattelun aika. Tarinan juju on aikajanalla kiemurtelevassa, lauseiden ja muistikuvien lankoja maanisesti sekoittavassa ajatussokkelossa, josta tyhjän päälle tipahtaneen ihmisparan pitäisi nähdä mitä todellisuudessa tapahtui, ja sitten tehdä päätöksiä, hoitaa asioita, yrittää muistaa, yrittää unohtaa, hahmottaa faktoja ja erottaa ne harhoista, siitä toivonhippusesta että jospa sitä ei tapahtunutkaan? Kaikki tämä näennäisesti tyynenä ja järkevänä, sillä niin me vaimot ja äidit toimimme. Me olemme vahvoja, ettei maailma romahda. Meidän täytyy olla, sillä kuka muu muka?
Monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika perustuu samannimiseen kirjaan, joka perustuu todellisuuteen, tapahtumiin yhden vuoden ajalta kirjailija Joan Didionin elämästä. Mutta vaikka tapahtumat rajoittuvat lyhyeen ajanjaksoon, niin itse tarina rakentuu monilta vuosikymmeniltä. Tarinan päähenkilöt ovat Didion, aviomiehensä John Dunne, myöskin kirjailija, sekä aikuinen tytär Quintana.
Didion ja Dunne ovat ihmeellinen pariskunta, he kulkevat kaikkialla yhdessä. Käyvät yhdessä lounaalla joka päivä, matkustavat yhdessä, pohdiskelevat yhdessä, tapaavat yhdessä laajaa tuttavapiiriään, lukevat toistensa puolivalmiita tekstejä - elävät symbioosissa, mikä useimpia ahdistaisi. Mutta he ovat onnellisia. Muuten kyllä samanlaisia kuin me muut.
No okei, juuri tällä hetkellä onnea vähän varjostaa se, että Quintana, heidän ainokaisensa, makaa koomassa sairaalassa. Mutta kyllähän hän paranee! Didion pitäisi siitä huolta! Sinä olet turvassa, äiti on tässä! Kaikki ok! He ovat juuri palanneet sairaalasta tytärtä katsomasta, kun Dunne saa sydänkohtauksen, kesken illallisen, ja kuolee siihen paikkaan. Siitä alkaa sydäntä lämmittävä tarina, johon Didion meidät kietaisee. Alkaa vuosi, jonka hän eli maagisen ajattelun vallassa.
Didion on yhtä kuin Kristiina Halkola. Kristiina Halkola on yhtä kuin Didion. Hurmaavan Halkolan roolisuoritus on niin uskottava, upea ja mieleenjäävä, että kun joskus näen hänet toisessa roolissa, tulen ihmettelemään, että mitä Didion tuolla tekee! Halkola-Didion saa meidät nauramaan, nielemään itkua, ihastelemaan, hämmästelemään, ymmärtämään, turhautumaan mukana ja - no niin, ajattelemaan. Ajattelin siellä, että minäkin sanoisin noin, minäkin uskoisin noin! Mutta Didion ei ole hössöttäjä eikä melodramaattinen - siinä meidän eromme - hän on älykäs nainen hirveässä tilanteessa.
Ensimmäisenä aamuna miehensä kuoleman jälkeen, Didion heräsi sängyssä yksin ja hänen olonsa oli lyijynraskas kuten aina silloin kun he olivat riidelleet. Mutta tällä kertaa Didion ei millään muistanut, mistä he olivat riidelleet. Se ärsytti, sillä kuinka he voisivat sopia jos hän ei edes muistanut mitä riita koski. Sitten hän muisti. Sama tapahtui joka aamu usean viikon ajan. Ja pari kuukautta Dunnen kuoleman jälkeen Didion päättää lahjoittaa tämän vaatteet hyväntekeväisyyteen. Jätesäkki toisensa jälkeen täyttyi ja lähti. Mutta sitten tuli stoppi. Kengät. Miten hän voisi antaa pois kengät, Dunnehan tarvitsee niitä kun tulee? Vaikka Didion tajuaa, mitä ajattelee, hän ajattelee silti niin.
Pään sisällä tapahtuu paljon, mutta se ei ole suoralinjaista ajattelua. Siellä pyörii sekaisin isoja ja pieniä asioita kuin pyykkikoneen rummussa. Konkreettiset yksityiskohdat, ne on napattava joukosta. "Sairaalasta annetussa muovikassissa oli vakosamettihousut, villapusero ja vyö, ei muuta." Niistä pystyy pitämään kiinni. "He kysyivät, halusinko papin. Sanoin haluavani. Pappi ilmestyi ja sanoi sanansa. Kiitin häntä."
Vasta neljä kuukautta myöhemmin Didion pääsee surutyön alkuun. Siihen mennessä hän on lukenut paljon suremista käsittelevää kirjallisuutta ja oivaltanut jotakin. "Toistaiseksi olin pystynyt vain suremaan surun syventymättä murheeksi. Suru oli passiivista. Se oli jotakin joka tapahtui. Murhe, surun tunteiden käsittely, vaati huomiota."
Katsojana ajattelin, että kuinka sitä edes pystyisi antamaan huomiota omalle surulle, kun eli edelleen kriisitilassa. Pysyvä huoli ja pelko tyttären kohtalosta on perusteltua, Quintana on todella huonossa kunnossa. Välillä ennuste näytti jopa hyvältä, tyttö pääsi vähäksi aikaa pois sairaalastakin. Sitten tultiin taas lujaa alas ja jäätiin horjumaan kuoleman rajamaille. Johnin kuolemasta Didion ei voinut tuoreeltaan puhua Quintanan kanssa, vaikka tämä lyhyinä hereilläolon hetkinään kyseli että missä isä on, kuinka isä voi? Lopulta Didion kertoi, mutta joutui kertomaan sen vielä kahdesti uudestaan, koska Quintana ei pystynyt pitämään mielessään mitä asiasta oli jo puhuttu. Kohtuutonta, ajattelin minä. Ihan liian paljon kärsimystä yhdellä kertaa.
Toisaalta, tyttären asioiden hoitaminen tuo Didionin arkeen konkreettista tekemistä ja vie ajatukset muualle. Täytyyhän hänen esimerkiksi ottaa selvää kaikista toimenpiteistä ja lääkityksistä, että asiat tulevat tehdyksi oikein ja että mitään ei jää huomaamatta! Minäkin samassa tilanteessa lukisin kirjat ja tutkimukset ja ramppaisin sairaalan käytäviä D-dimeerikaaviot ja Farmakologian perusteet kainalossa. Näin samoin me äidit ajatellaan.
Näytelmässä Didion poukkoilee aiheesta ja muistosta toiseen, tästä hetkestä menneisyyteen ja takaisin. Se jättää katsojalle ilon oivaltaa ja rakentaa langoista vyyhteä, ja tekee näytelmän seuraamisesta kiehtovaa. Yhtään sanaa ei saa hukata. Eikä haluakaan hukata, muistelot ovat hauskoja tai liikuttavia tai kiinnostavia, tai kaikkea yhtä aikaa. Monenlaisia tapahtumia nousee pintaan. Paljon on sellaista, mihin on helppo samaistua.
Mietin, olenko koskaan ennen nähnyt näytelmää, jonka keskiössä on yli 50-vuotias nainen ja hänen päällisin puolin tavallinen arkinen elämänsä? Ei puumajuttuja, ei vitsailua vaihdevuosista, ei väkisin väännettyä huumoria jenkkakahvoista eikä mitään "hyväntahtoista" ikäpilkkaa? En ole, mutta nyt olen - ja ajattelen, että olen onnellinen. Sillä minähän riitän, me riitämme. Olemme ihan tarpeeksi hyviä juuri tällaisina kuin me olemme.
Didion piti muuten koko hääseremoniansa ajan aurinkolaseja päässään, etteivät muut näkisi kuinka hän itki. Miksi Didion itki?
Se selviää Teatteri Jurkassa. Mikäli onnistut saamaan sinne vielä lippuja. Muun muassa Hesarissa oli niin hyvä arvostelu, että pienen huoneteatterin ovella on riittänyt tunkua. Tee itsellesi ystävänpalvelus ja käy varaamassa liput heti taikka nyt :)
Kuvat Marko Mäkinen
Tiedoksi: Jos paria tekstissä olevaa suoraa lainausta ei löydy näytelmästä, niin se johtuu siitä, että luin kirjan juuri ennen näytelmää ja nämä kaksi sekoittuvat päässäni. Mutta kyse on samasta tarinasta, ja se välittyy samanlaisena, olipa muutama kohtaus tai repliikki mukana tai ei.
Sitten me kaikki neljä asutaan samassa citykartanossa meren rannalla keskellä kaupunkia. Jokaisella on oma kahdensadan neliön siipensä, josta pääsee yhdyskäytävää pitkin Päätaloon. Sinne saa tulla hengailemaan koska vaan huvittaa, pakko ei ole. Omia yövieraita saa jokaisella olla, mutta niitä ei tuoda Päätaloon. Sukulaisia sinne saa tuoda, mutta vain arkipyhinä, määrättyinä kellonaikoina. Niiden kanssa muilla ei ole velvoitetta seurustella. Ikinä.
Omassa siivessänsä kukin eläköön omaa elämäänsä miten tahtoo, mutta sinkkuna. Kahdenkeskiseen parisuhteeseen jos alkaa kaivata, niin okei, ei muistella pahalla - mutta huoneisto on tyhjennettävä per heti. Siellä mitään loiseläjiä kaivata...
Päätalossa tehdään kaikkea hauskaa, kaksisteen ja kolmisteen ja nelisteen (no ei SITÄ).
Jokaiselle pakollisia tilaisuuksia on vain yksi viikossa. Sitä kutsutaan Ilonpäiväksi, se on aina sunnuntaisin. Nelisteen -aika alkaa 14.00 maissa, jolloin valmistetaan yhdessä tajuton 4-5 ruokalajin lounas. Pitkän ja leppoisan ruokailun aikana heitellään hajanaisia mietteitä seuraavan Ilonpäivän menusta. Perjantaisin hankitaan seuraavan Ilonpäivän tarvikkeet, ja ennen kauppaan lähtöä juodaan pläänikaffet. Ei ole pakko osallistua, mutta jos haluaa yhtään sananvaltaa sapuskan suhteen, niin kannattaa olla paikalla klo 17.00 sharp; ei ole varmaa, että kukaan enää muistaa mitä kukin ehdotteli edellisen lounaan aikana.
Ilonpäivinä otetaan aina iisisti. Lounaan jälkeen mennään mahongilla ja sametilla verhottuun vintage -tupakkahuoneeseen nauttimaan kahvit ja konjakit ja kunnon kuubalaiset sikarit. Gramofonilla kuunnellaan rahisevaa 40-luvun bluesia tai Dean Martinia tai Etta Jamesia. Paradoksaalista kyllä, tupakkahuoneessa ei saa polttaa tupakkaa, se täytyy tehdä ulkoterassilla. Haisee niin pahalle.
Myöhemmin heitetään ehkä tikkaa tai maleksitaan rantaan syöttämään sorsia tai löhötään jättisohvilla takkatulen ääressä (talviaikaan), vaihtoehtoisesti aurinkotuoleilla altaan reunalla (kesäaikaan). Illalla katsotaan aina leffa.
Leffailtoja on itse asiassa kaksi: sunnuntaina vanhat leffat (ennen 90-lukua) ja keskiviikkona uudemmat. Mennään kategoria kerrallaan (trilleri, sota, komedia, draama, indie, sci-fi + keskiviikkoisin myös ensi-illat)), ja jokainen saa vuorollansa ehdottaa kolmea eri vaihtoehtoa ko. kategoriasta. Äänestetään, ja jos tulee tasapeli, niin ehdottajan ääni ratkaisee. Mutta keskiviikon leffailtaan ei siis ole pakko osallistua. Ainoastaan sunnuntai 14.00 alkaen vietetään nelistään.
Muita vapaaehtoisia Päätalon toimintoja ovat saunominen (sisäpuusauna lämpiää joka ilta, rantasauna perjantaisin), vapaamuotoinen jutustelu & juustonaksut, totinen ja kostonhimoinen kortinpeluurupeama sekä musisointi, joka onnistuu ihan kahteen pekkaankin mutta paremmin kolmisteen. Jos yksi vetää uruilla ja toinen skeballa ja kolmas rummuilla, niin hep, kepeästi irtoaa köyhän miehen uriah hiippiä.
Joka miehellähän on tietysti omassa siivessänsä äijähuone, jonne voivat sitten kutsua toisiaan tai kavereitaan pelaamaan biljardia ja Grand Theft Auton uusinta versiota ja kaikkia muita poikain pelejä. Tai katsokoot vaikka porealtaissansa pornoa seinänkokoisilta ruuduilta, ihan sama. Kunhan pitävät mielessä, että se ei sitten käy esileikistä. Mistä päästäänkin kahdenkeskiseen aikaan.
Kukin mies saa koska tahansa soittaa ja kysyä, että haluttaisko? Ja minä saan koska tahansa sanoa että nyt justiinsa ei kyllä huvita. Ja sitten ne voi olla silleen jonkun toisen kaa. Vastaavasti minä saan esittää kutsuja buduaarini puolelle, mutta siitä ei saa kieltäytyä kuin erittäin hyvällä syyllä. Jos on vaikka matkoilla taikka kipeänä (lääkärintodistus). Oma yövieras ei kelpaa syyksi, jos ei siitä ole ilmoitettu viimeistään edelliseen iltaan klo 20.00 mennessä.
Kaikkea muutakin kivaa tehdään kaksistaan. Kaukoviisaasti olen valinnut miehikseni kolme erilaista lajityyppinsä mallikasta edustajaa. Yksi on kätsy, toinen on koomikko ja kolmas on taiteilija. Vakivuoroja on kullakin vain yksi kahdessa viikossa, kun pitäähän minulla omaakin aikaa olla!
Kätsy on ihana perusjamppa, luontaisasti lihaksikas (ennemmin kuolisi kuin menisi salille peilin eteen kyykkimään), matalalta puhuva (silloin harvoin kun puhuu) ja osaa tehdä kaiken mihin tarvitaan työkaluja. Olenko se vain minä, mutta jotain lähes eroottista siinä on, kun mies vääntää keskittyneesti kesärenkaiden niitä pultteja auki tai vetää venettä talviteloille paljain käsin pakkasella tai ronkkii auki kylpyhuoneen lavuaarin tukkeunutta putkea värähtämättäkään inhosta. Tai kun se huomaa tienposkeen hyytyneen nissanin konepelti pystyssä, se menee ja korjaa jäähdyttimen ja kaasuttimen tai jotkut hihnat, napsauttaa sitten konepellin vähäeleisesti kiinni ja nyökkää, että eipä kestä. Ja minä pakahdun ylpeydestä siinä vieressä, minun mieheni, minun miehekäs osaava mieheni, muiskis!
Koomikossa rakastan eniten sen viiltävää älyä ja verbaliikkaa. Miten se huomaa asioista aina sen erilaisen puolen, kuinka se osaa asetella sanansa nerokkaammin kuin itse ikinä. Sen kanssa on mahtavaa pyöriä kaupungilla tarkkailemassa ihmisiä ja muuta elämää, kun se löytää kaikesta jotain yllättävää tai hervotonta tai kun se heittelee huimia sarkastisia huomautuksia tyypeille jotka sen ansaitsevat (ei muille, koska se ei ole ilkeä). Tottakai siinä on rutkasti stand-up koomikon vikaa, ja mitä isompi yleisö, sitä parempaa läppää. Joka toinen lauantai vietetään ensin päivä kaksistaan, mutta illalla on aina rutkasti mainetta niittäneet iltamat - ei siis ördebileet - ja jossain sopivassa vaiheessa oma hurmurini ottaa sanan ja tilanteen haltuun, eikä lopeta ennen kuin kaikilla on pissit housuissa. Mun ikioma rickygervais!
Taiteilija on sielukas ja syvällinen, maanis-depressiivinen narsisti. Sen luovuus hulluutta tai hulluus luovuutta, vaikea sanoa, mutta ei se ainakaan kylmäksi jätä. Sen ego on isompi kuin kellään, paitsi silloin, kun se tuntee itsensä lahjattomaksi pelleksi. Isoeleisesti se silloin repii ja tuhoaa kaiken, mitä on saanut aikaiseksi, ja antaa projektilleen kuolemantuomion. Se on traagista, ja me itketään yhdessä. Sukelletaan syviin vesiin ja parutaan kuinka me ollaan omahyväisiä mitättömiä itsekeskeisiä paskiaisia eikä ansaita edes elää, ja sitten ahdistutaan globaaleista asioista; ilmastonmuutoksesta, joukkotuhoaseista, kolmansien maiden köyhyydestä, valaiden itsemurharantautumisista... Tärisyttää olla niin melodramaattisia yhdessä, päätetään repiä ranteet rikki ja luovuttaa - paitsi ettei nyt heti kuitenkaan, ku oliks siel jääkaapissa viel sitä sunnuntaista marenkikakkua? Mä meen avaa punkun, ja hei, je t'aime cherie, olet unelmieni kohtalokas nainen!
Kaikilla kolmella miehellä yhteistä on se, että ovat jokainen perineet jättiomaisuuden (että ne kartanon kulut hoituu). Rahahuolia ei siis ole eikä tule. Eikä muitakaan huolia, kun jokainen saa olla kuin ellun kana omissa oloissaan paitsi välillä, kun itse jo haluaakin olla yhdessä. Joko kaksisteen yhdessä (siis minun kanssa, mieheni ovat heteroita) tai että hengaillaan kolmin tai neljin yhdessä, vaikka lehtiä haravoiden tai fudista katsellen. Miesten ei tarvitse kuunnella minun naistenjuttujani, sitä varten minulla on ystävät, eikä kenenkään kanssa ikinä tarvitse pohtia että missä me oikein mennään meidän suhteessa? Ei ahdista, kun ei ole pakko aina olla samaan aikaan samassa tilassa sen saman kanssa. Eikä riitoja tule jonninjoutavista arkiasioista niin kuin että ajetaanko Kouvolan vai Lahden kautta tai miksi sä toit hylakermaa kun varta vasten pyysin laktoositonta ja se on muuten todellakin sun vuoro käyttää koira, oon mäkin sikaväsynyt.
Ja minä saan nauttia suunnattomasti, kun en joudu sietämään synkkyyttä ja pahantuulisuutta - miten miehet onkin niin usein pahalla tuulella eikä kerro syytä kun ei usko että puhuminen auttaa? - enkä joudu siivoamaan kenenkään toisen jälkiä enkä hoivaamaan aikuista ihmistä enkä olemaan tilivelvollinen kenellekään. Kaikki me oltaisiin yhtä vapaita. Omasta tahdosta yhdessä kerran tai kaksi viikossa. Voisiko parempaa ollakaan?
Ainoaksi käytännön ongelmaksi näin alkuun saattaisi muodostua se, etten löydä kolmea perinyttä miestä, jotka haluavat neljän kimppaan keski-iän ylittäneen ja naturellisti ikääntyneen naisen kanssa. Voisiko niin huonosti käydä? Vaikka - kuten tarkkaavaiset huomasivatkin - en edes asettanut minkäänlaisia vaatimuksia iän, hiusten määrän tai kansalaisuuden suhteen? Ei maar, on tämän pakko olla sen verta houkutteleva tarjous, että vaivaiset kolme miestä löytyy jostakin maailman kolkasta.
Pää meinasi räjähtää aamulla kun kuulin, että iltapäivälehdessä oli ollut artikkeli jossa joku "Anneli" oli kertonut vaihdevuosioireistaan, oikein kuvan kanssa - paitsi että kuva oli, tunnistamisen estämiseksi, otettu takaapäin!
"Annelin" takaraivoa aikansa tuijoteltuaan oli näyttelijä, kirjailija Kaarina Hazard ottanut ja referoinut juttua blogissaan (näin kuulin). En voi muuta kuin yhtyä Hazardin ihmettelyyn, että onko naisen ikääntyminen niin häpeällinen asia että se rinnastetaan jo rikokseen ja vaihdevuosi-ikäinen nainen rikollisiin, koska naiset ei uskaltaudu kuvattavaksi kuin selkäpuolelta, murhaajien ja raiskaajien tapaan? Eivätkä tohdi edes nimeään paljastaa!
Masentavinta on, että iltapäivälehti edes julkaisi jutun tuollaisena. Vai onko siellä tehty mainosdiili jonkun suuren kosmetiikkafirman kanssa ja sitä varten tieten tahtoen esitetty naisen vanheneminen niin vastenmielisenä asiana? Sitä tarina ei kerro. Joka tapauksessa tuonkin artikkelin ansiosta muutama uusi ryppyvoide sujahtaa tavaratalon hyllyltä ulkonäköään häpeävän kauppakassiin.
Okei, olen rähjännyt tästä asiasta jo monta kertaa. Mutta silti! Kuinka on mitenkään mahdollista, että muutama sata langanlaihaa mallityttöstä tai tv-julkkista tai leffatähtöstä voi toimia esikuvana miljoonille, miljoonille, miljoonille naisille ympäri maailmaa? Siten, että ne samat julkkikset pyörivät lehtikuvissa ja juorujulkaisuissa ja mainoksissa niin Alavudella kuin Atlantassakin. Muutaman vuoden pommituksen jälkeen nainen on tahtomattaan(kin) aivopesty uskomaan, että hän a) haluaa näyttää samanlaiselta ja b) hän pystyy näyttämään samanlaiselta kuin nuo photoshopattujen kuvien ikinuoret törröhuulet.
Mitäs pahaa siinä sitten on? Paljon. Ensinnäkin tietysti koko ulkonäkökeskeisyys; kuka enää opettaa lapsille, että hyvä elämä syntyy hyvistä teoista, toisten ihmisten kunnioittamisesta ja auttamisesta, henkisestä kehityksestä aineellisen sijaan? Ei kukaan, päinvastoin, jo lastenohjelmissa kilpaillaan siitä kuka on paras - mikseivät voisi vain esiintyä, silkasta ilosta? - ja loppupeleissä parhaus selviää stailaamisen kautta. Viesti on, että vaikka olisit kuinka hyvä tanssimaan tai laulamaan, niin se ei vielä riitä, pitää olla myös hyvännäköinen - ja mielellään aikuismaisesti, seksikkäästi. Pedofiileillä sen kun tallennukset pyörii.
Huono juttu on tietysti myös se, että ulkonäköpaineilla tehdään miljardibisnestä. Megayritykset tahkoavat rahaa myymällä turhia lupauksia, kauneusklinikat leikkelevät naisia muotopuoliksi suurista summista ja korjaavat sitten mokiaan yhtä suurista summista. Se on laillista kiristystä, sanan molemmissa merkityksissä.
Pahaa tekee, kun kuulee kahden naisen arvostelevan kolmatta tämän selän takana. Kuinka tämä on "päästänyt itsensä rupsahtamaan", eikä tajua että "ulkonäkönsä eteen pitää tehdä töitä". Tehdä töitä? Eikö yksi vanhenemisen iloista pitäisi olla juuri se, että ei tarvitse tehdä enää niin paljon töitä kuin nuorempana, kun on lapset jo muuttaneet kotoa, kesämökki saatu rempattua ja vanha äireekin saateltu hautaan? Että saisi ottaa rennosti, levätä laakereillaan, katsella pilviä ja lauleskella?
Kuntoliikunnan kyllä ymmärrän, tottakai, sen puoli tuntia päivässä nyt kävelee tai marjastaa mielikseen. Mutta että pitäisi hölkätä kymmenen kilometrin lenkkejä otsalampun valossa illalla ja raahautua aamuspinningiin kukonlaulun aikaan vain näyttääkseen supertimmiltä muiden silmiin, se on säälittävää. (Eri juttu jos tykkää noista lajeista, tietysti.) Sitäpaitsi, vaikka meitä iäkkäämpiäkin ihmisiä kalastellaan saleille - koska hei, kuntosalitkin on bisneksiä - niin ei niissä meistä tykätä.
"Mul meinaa laatta lentää joka kerta ku joudun pilatekses jonku keski-ikäsen löllöperseen taakse" oli kommentti, joka aika hyvin kiteytti nuorempien ihmisten ajatuksia asiasta taannoin iltapäivälehden keskustelupalstalla. Alkuperäinen artikkeli kertoi jostakin never-heard-missukasta, joka oli salaa kuvannut salilla keski-ikäisen näköistä miestä ja ladannut kuvan FB-sivulleen, ja irvaili siellä kuinka ällöttävältä mies näytti vääränlaisissa vaatteissaan. Vaikka jutussa kerrottiin, että monet olivat naisen tempusta närkästyneet, niin kommenteissa yllättävän moni asettui kyllä naisen puolelle. Jos he saisivat päättää, niin kuntosaleille ei päästettäisi yli 30-vuotiaita, yli 55-kiloisia eikä alle 300 euron treenikuteisiin pukeutuneita.
Eksyinköhän jo asiasta...
Ahh joo, nyt tulee se pointti, josta aina vedän herneen nenään: koska niin moni on jo lähtenyt epätoivoiseen ja kalliiseen nuoruudenmetsästysleikkiin mukaan, niin meidän muiden, jotka näytämme luonnottomasti oman ikäisiltämme (siis vanhoilta), pitäisi mennä mukamas nurkkaan häpeämään! Kuinka helvetissä tässä näin pääsi käymään? Missä vaiheessa maailmankirjat näin sekaisin menivät? Ehkä siinä samassa vaiheessa kun oli juuri selvitetty, mitä ihmisen ei todellakaan pitäisi syödä, mutta päätetty, että tottahan sitä pitää saada rauhassa mainostaa ja myydä? Sillä niinhän se menee.
Yhteiskunnan päättävät elimet, terveydenhuoltolaitokset etunenässä, heristelevät nyrkkejään että "syökää ihmiset terveellisesti, hylätkää hyi-hyi jauhot ja sokerit ja lisäaineet, ei meillä ole varaa maksaa teidän diabetestenne ja sydäntautienne hoitoja" mutta samaan aikaan antavat autuaasti joka tuutista tursuta mainoksia, joissa tyrkytetään juuri sitä keinovärjättyä, sokerista ja/tai valkoisista jauhoista tehtyä, lisäainekyllästettyä paskaa. No mutta, mutta, eihän mainoksia voi kieltää, ne sanovat, ja minä kysyn, että miksi ei? Miksi ihmeessä ei? Onko se kiveen hakattuna jossakin Mooseksen kirjassa, että suuryrityksillä on oikeus valmistaa, myydä ja mainostaa mitä epäterveellisempää moskaa koska ne tienaa sillä ihan siasti? No eipä lue. Asioista päättävät ovat ihan itse niin päättäneet. "Ostakaa, ostakaa, mutta kun sairastutte, me tullaan sanomaan että mehän sanottiin ettei niitä saa syödä!"
Ei ole helppoa ihmisen lapsella.
En koskaan osta naistenlehtiä, kun en jaksa niitä mainoksia, enkä sankaritarinoita joissa ennen niin ruma ja lihava ja onneton "otti itseään niskasta kiinni" ja on nyt niin laiha ja kaunis ja onnellinen. Naimisiinkin pääsi. Mutta kävin äsken dyykkaamassa meidän talon lehtiroskiksesta ne aikakauslehdet jotka siellä sattui olemaan, kun jäi mietityttämään tuo mainontajuttu. Täytyyhän sen olla niin, että koska terveellisestä ravinnosta ja luonnollisista elintavoista meuhkataan niin paljon, niin se näkyy myös lehtimainoksissa. Eihän oikeasti voi olla, että lehdissä myytäisiin vain "nuorentavia" ja "kaunistavia" kemikaaleja ja kuteita ja lihottavia herkkuja, ei oikeesti.
Lehdet olivat Anna, Me Naiset (2 kpl), Kodin kuvalehti, Sara sekä Gloria. Näin mainokset jakautuivat:
Bonuksena Gloriassa oli vielä kolmen sivun artikkeli, jossa esiteltiin uusia keinoja "vanhenemisen vastustamiseksi". Jutun mukaan "Ihonhoidossa slogan '60 on uusi 40' pitää varmasti pian paikkansa". Jutussa haastateltu kansainvälisen kosmetiikkayrityksen edustaja kerskuukin, että "Anti-age-tuotteiden osuus kosmetiikkamarkkinoista on 40 prosenttia. Yliopistoissa koulutetaan anti-ageen erikoistuvia lääkäreitä, ja maailmalla järjestetään anti-age-kongresseja." Olen anti-puhekykyinen...
Vielä kauniiksi lopuksi, heh, 40+ julkkisnainen kujertaa meikkien keskeltä: "Mieheni sanoo, että kauneuteen laittamani rahat ovat hänelle!". Voi perse, olisivat edes itselles.
LISÄYS 31.10. Eivät edes ne kuvien mallitytöt ole luonnostaan mallitytön näköisiä ;) (minuutin video photoshoppauksen taikavoimista)
Eikä tarvitse olla mikään kaunotar, ne katselee joka tapauksessa. Suorittaa ainakin pikaisen skannauksen. Tietysti mitä nätimpi nainen, sitä pitemmiksi katseet venyy. Näin se vaan menee, turha minua on siitä syyttää. Luonnonlaki numero 1.
Luonnonlaki nro 2. näyttää olevan, että kun naisen ikä ylittää viidenkympin, niin miehet lakkaa katselemasta. Tai tarkemmin sanottuna ne viipyilevät silmäykset loppuu, jos nainen näyttää tavalliselta yli 50-vuotiaalta, oman ikäiseltään siis.
(Ja nyt turha hermostua siellä, että ei pidä paikkaansa, ei ainakaan minun kohdallani, kylläpäs vielä katsovat! Hyvä juttu sinulle.)
Että yhtäkkiä sitä vaan muuttuu näkymättömäksi. Se on erikoinen tunne. Minulta ainakin vei useamman vuoden, ennen kuin totuin siihen. Tämä asia tuli puheeksi taas hiljattain, kun ystävä vuosien takaa kävi kahvittelemassa ja päästiin outoa juttua yhdessä päivittelemään.
Miksi asia sitten niin häiritsee? No, koska se on iso muutos, valtava suorastaan. Elämästä häviää yksi näkyvä ja tuntuva elementti. Oma rooli maailmankulussa muuttuu etkä itse mahda mitään. Onhan muutos usein hyväkin asia, mutta silloinkin se tarkoittaa, että entisen on ensin kuoltava. Ja tuttujen asioiden kuolemaa joutuu suremaan, olipa se asia ollut hyvä tai huono tai muuttuipa tilanne parempaan tai huonompaan. Ja kyllähän tässä tilanne muuttuu huonompaan, tottakai, jos on tykännyt niistä katseista (kaikki eivät suinkaan tykkää). Vaikka yksi kolmevitonen nainen taannoin sanoikin, että hän oikein odottaa aikaa kun tulee (noin) vanhaksi, niin ei tarvitse enää välittää miltä näyttää! Lapsiparka.
Kun miehet lakkaavat katselemasta, niin kyllä se aiheuttaa hämmennystä. Kun minähän on edelleen minä, mitä hittoa! Vielä oudommalta sen täytyy tuntua luomusti vanhentuneista misseistä ja muista kaunottarista. Mitä korkeammalta tippuu, sitä kovemmin sattuu, sanotaan.
Muistan lukeneeni jonkun lehtijutun, jossa rohkaistiin lukijoita että "Tavallisen näköiset naiset, malttia, kun pääsette keski-ikään niin puntit tasoittuu!". Tuo voi hyvinkin pitää paikkaansa. Tunnen ainakin yhden "tavallisen näköisen", joka avoimesti riemuitsi minulle asiasta. Mutta mainitussa artikkelissa puhuttiin nelikymppisistä, juuri ruuhkavuotensa päättäneistä. Vähänpä se heitäkään lohduttaa jos kummankaan ikäluokan perään ei enää katsota. Jos siis on kokenut sen positiiviseksi eikä negatiiviseksi asiaksi noin alunperin.
Mitä muuta haittaa kuin harmitus siitä voi olla, että muuttuu näkymättömäksi? Ihan käytännön juttuja. Turhaan saat seisoskella tien varressa konepelti pystyssä, ritarit kaahaavat ohi että kurat lentää. Kadunkulmassa saat yksinäsi pyöriä kartta kädessä, ei herrat eikä hidalgot tarjoudu oppaaksi. Ja raahaa vaan ihan itse ne kolme tonnin painoista laukkuasi portaita ylös, vetreät miekkoset hilpasee tukka liehuen ohitse. Eikä ovetkaan enää aukene meille, jos ei itse niitä avata. (Yleistystä, yleistystä, ei tarvitse pillastua tästäkään.)
Mutta voiko näkymättömyydestä olla mitään iloa kautta hyötyä? No ainakin se, että roolit ovat vaihtuneet. Kun ennen joutui välttelemään katsomista miestä silmiin - paitsi jos oli oikeasti kiinnostunut siitä - niin enää ei tarvitse vältellä, ei todellakaan. Voit vaikka hyppiä päälläsi tamburiinit nilkoissa, etkä siltikään tule huomatuksi. Joten, tadaa, nyt sinä voit istuskella hilpein mielin katukahvilassa ja tiirailla vuorostasi mieskauneutta. Tulkoon kesä ja hihattomissaan kuljeksivat kollit!
EDIT 7.3. Lukuisien vastalauseiden vuoksi tässä myös vaihtoehtoinen suhtautumistapa omaan muuttuvaan ulkomuotoon (omalla kohdallani runsastuvaan sellaiseen):
"Se niin turhauttaa, kun ei ihmiset anna auttaa itseään.
Kuuklaavat tietoa internetistä, vaikka minulta saisi hyviä neuvoja kun vaan hetken jaksaisi istua ja kuunnella. Ei sellaista aihetta olekaan, mistä minä en tietäisi. Tai jos olisi, niin voisin mielellään kertoa siitäkin etten tiedä, mistä johtuisikin sitten mieleeni joku mukava anekdootti elämäni varrelta. Tai ystäväni tai tämän ystävän elämän varrelta tai vaikka sen loviisalaisen rouvan, joka oli sairaalassa samalla osastolla kun minulta leikattiin suonikohjut vapun alla, siinä oli vasta ihana ihminen vaikka mitä kaikkea hällekin on elämänsä aikana sattunut voi hyvä jumala... No mutta joka tapauksessa tarina olisi varmasti hyödyllinen ja aina hippusen huumorillakin höystetty ja siinä olisi mukana useita eri henkilöitä joista voisi ottaa esimerkkiä ja jotka tietysti jollakin tavalla liittyisivät toisiinsa tai ainakin siihen asiaan niinkuin sekin nuori mies joka oli sen opettajan vanhin poika joka oli kotosin sieltä... no mikä se nyt oli, se oli niin hassu nimi, sille aina naurettiin... alko ässällä, salmi jotain -eiku Lerssihän se oli, ai kauhee, "Lerssi" hih hih...!
Mutta siis sitä vaan että hyvää hyvyyttäänihän minä ihmisiä auttaisin (vaikka ei itsellä aina asiat olekaan niin hyvin, polvileikkaukseen ensi viikolla menossa ja muutakin kremppaa on ollut vaan mitäs minusta) mutta ei kun niin kiire on nykyihmisillä että eivät kerkiä kuuntel.... Hei mihis te nyt menette, eikös se teidän juna lähtenyt vasta kymmentä yli? Justiin olisin kertonut mitä kautta sinne asemalle pääsee!"
Tuon ylläolevan kirjoitin johdannoksi tälle mainiolle rukoukselle, jonka kohtalo eteeni johdatti - eikä varmaan turhan päiten:
KESKI-IKÄISEN NAISEN RUKOUS Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa. Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka. Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin. Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä. Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä. Aamen. - tuntematon Kuva: Courtesy of Patricia Lowery and Marvette Hillis
Ihan ekaksi, kiitos kun asetuitte taloksi uudet lukijat Peppone, Rantakasvi, Eiccu ja anne.jehkonen. Pus teille!
Velvollisuudentunto se pistää äitejä tikulla silmään
Jo viisi ja puoli tuntia olen vääntänyt silmämunan mallisia suklaatryffeleitä. Sulatellut, ripotellut, sekoitellut, pyöritellyt ja antanut jähmettyä. Sitten sulatellut toisenväristä suklaata, pyöritellyt ja kiroillut tahmeita sormia joihin kaikki tarttuu kiinni, rutannut kymmeniä pikku vuokia/muotteja vai mitä ne nyt on yrittäessäni tunkea niihin epämääräisen mallisia, reunojen yli pursuvia töhnämöykkyjä.
Kunhan nuo tuosta uudestaan jähmettyvät, niin pääsen aloittamaan pakkaamissulkeiset, ja sehän vasta lystiä onkin. Ne pirulaiset kun kuitenkin tarttuvat kiinni toisiinsa - kuten syksyiset kuorrutetut kuppikakut -ja niiden iirikset lentelevät pitkin permantoa kissojen iloksi, eikä sen tarkkaan mitatun sellofaanipalasen reunat taaskaan tule ylettymään keon ympäri. Eikä siinä vielä kaikki: joka perkeleen pakettiin pitää kiinnittää kaunis jahoukuttelevan näköinen tuoteselostekortti, johon on koukeroisella kaunolla lueteteltava jokaikinen ainesosa. Sen jälkeen pitää vielä keksiä, millä helvetin konstilla hellävaraista käsittelyä edellyttävät pakkaukset saa kuljetettua koululle. Tämä niin ei ole mun juttu!
Masokistisen manööverin syynä on lapsen koulun joulumyyjäiset. Hilpeä tapahtuma, joka seuraa aina syysmyyjäisiä. Ja ihan kohta ryhdyn taas väsäämään jotain herkullista luokan joulujuhlaan. Väliin pari kuukautta huilia, ja sitten pääsenkinkin jo leipomaan Aurinkotansseihin! Saisi noihin häppeninkeihin jotain luovaa ja taiteellista askarrellakin, tai neuloa, mutta siihen hommaan nämä nakit taipuvat vielä huonommin.Tätä se on Steinerkoululaisen lapsen vanhempien elämä.
Okei, kyllähän nuo velvollisuudet kaikille kerrottiin jo siinä vaiheessa kun käytiin tutustumassa kouluun - joka on muuten älyttömän hyvä, ei pienintäkään moitteen sanaa siitä - mutta saa kai sitä silti vähän valittaa? Eikähän se ole koulun syy, että raatamaan joudutaan. Kunta kun ei tue tätä oppilaitosta samalla 100%:lla kuten muita kouluja, vaan vain 80%:lla, eli se loppu 20% joudutaan hankkimaan itse. Myyjäisillä, näytelmillä, tanssiaisilla... täydet 12 vuotta.
Ei ole mitään järjellistä syytä, miksi Steinerkouluja syrjitään kunnan taholta. Kaikki samat asiat siellä opetetaan ja suoritetaan ylioppilaskirjoituksissa kuin muissakin kouluissa. Ihan yhtä paljon steinerilaisille maksavat tarvikkeet ja toiminnan ylläpito henkilöstön palkkoineen ja rakennuksen ylläpitoineen päivineen - tai oikeastaan koulutarvikkeet maksavat enemmän, hankinnoissa kun pyritään panostamaan laatuun = pitkäikäisyyteen (kierrätyksen edellytys) ja ostamaan vain ekologisesti kestäviä materiaaleja = ympäristöä säästäviä hankintoja. Peruste syrjinnälle lienee koulun tausta, se kun oli aikoinaan kallis yksityiskoulu, herrasväen ja diplomaattien penskojen opinahjo. Mutta herätys Helsinki, siitä on jo 20 vuotta, nyt siellä penkkejä kuluttavat ihan tavisten mukulat!
- No mikäs pakko sinne on lapsensa laittaa, singahtaa välittömästi lähes jokaisen suusta, jos erehtyy ääneen asiaa narisemaan. Ei mikään, tietenkään. Paitsi rakkaus, josta seuraa terve velvollisuudentunto. Sitä haluaa tarjota lapselleen parasta mahdollista tasapäistämisen vastaista oppimisympäristöä, mitä - täysin subjektiivisesti tietysti - uskoo olemassa olevan. Enkä nyt tarkoita, etteivätkö muut vanhemmat haluaisi yhtä lailla lapsilleen parasta, tämä vain tuntuu sopivan meidän piltille erityisen hyvin.
Njotta oma valinta, jos silmämunia hieron vielä aamuyölläkin :)
64 kpl odottaa pakkaamista. Ai miksi juuri öögia? Pitäis varmaan kysyä terapeutilta :)
Isoja iloja, pieniä suruja & totaalista feilaamista.
Olin suunnilleen yhdeksänvuotias, kun päätin ryhtyä kirjailijaksi. 25 vuotta myöhemmin olin edelleen sitä mieltä, että ryhdyn kirjailijaksi, ja aloin puhua siitä ääneen. Ei olisi kannattanut, mitään kun en ollut vielä kirjoittanut. Äkillisessä mielenhäiriössä järkeilin kuitenkin niin, että jos kuulutan aikeeni julki, niin ajan itseni nurkkaan josta en pääse pois kuin kirjoittamalla edes yhden helvetin kirjan!
Tuli kuitenkin aliarvioitua oma häpeänsietokykyni, ja tässä sitä edelleen olla jollotellaan, 20 vuoden uhoamisen jälkeen, kovalevy edelleen täynnä kamaa joka ei luultavasti koskaan tulostu kirjaksi.
Nyt se pieni ilo: koska en ole kirjailija, minulla ei ole kollegoita, joita kadehtia! Hahtuvankevyin mielin voin istuskella ihailemassa oikeita kirjailijoita, kuten tänään Märta Tikkasta Töölön kirjastossa. Märtan teemana oli mahdoton rakkaus - mikä aihe! - ja hän luki hauskasti eläytyen otteita kirjoistaan. Erityisen eläväisesti Märta esitteli uusimman teoksensa, Emma ja Uuno, joka kertoi hänen omasta isoäidistään Emmasta ja tämän todella erikoisesta aviomiehestä. Lopuksi saatiin kysellä ihan mitä haluttiin. Minä kysyin, että "miksi se Emma rakasti sitä tökeröä Uunoa, mikä sitä rakkautta niinku oikein ruokki?" Märta sanoi, ettei tiennyt.
Joka tapauksessa, jos olisin kirjailija, en olisi nähnyt Märtaa. Enkä myöskään Kalle Päätaloa, julkisia esiintymisiä karttelevaa legendaa, joka teki harvinaisen vierailun pääkaupunkiin vain vähän ennen kuolemaansa ja veti Villa Kiven lukusalin umpitäyteen kuulijoita. Vaikka en tuotantonsa ihailijoihin rehellisesti sanottuna kuulukaan, niin vaatimattoman oloisen mestarismiehen hiljainen karisma teki vaikutuksen joka ei ole unohtunut.
Viimeiseksi säästin parhaan, Tove Janssonin. Kaksi ja puoli tuntia meni siinä Suuren suomalaisen kirjakaupan sisällä kiemurtelevassa jonossa, noin 20 vuotta sitten, ilman kännyköitä ja naamakirjoja ja muita ajanvietteitä - tai no, olihan siellä kirjoja joita hipelöidä - mutta joka sekunti oli odottamisen väärti. Kun vihdoin pääsin nenäkkäin Toven kanssa, joka istui pikkuruisen pöydän ääressä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa (joka veti röökiä ketjussa, ei olisi kuulema muuten suostunut tulemaan paikalle, hahaa!), se oli ikimuistoinen hetki. En ollut tajunnut miettiä etukäteen, että pitäisi sanoakin jotain - ei kukaan edelläni ollut mitään puhunut, jono eteni hiljaa ja hitaasti kuin mausoleumissa - joten takeltelin naama punaisena suurin piirtein näin että "...olen niin kiitollinen, että sain tilaisuuden tavata Teidät, ja haluan kiittää kaikesta sydämestäni omasta puolestani ja kaikkien suomalaisten puolesta kun olette antanut meille niin paljon iloa.... " Sitten juuttuivat sanat kurkkuun, sillä Tove otti minua käsistä kiinni ja katsoi kyyneleet silmissä ja pienenä ja ujonnäköisenä, ja kuiskasi että "Kiitos sinulle kauniista sanoistasi." Vähän aikaa molemmat nieleskelimme siinä, sitten takanani joku alkoi rykimään ja sain kakisteltua suustani sen että kenelle halusin kirjat kirjat signeerattavan. Kotimatkalla eivät jalat yltäneet maanpinnalle, hyvä kun en räjähtänyt kappaleiksi siitä riemusta että olin juuri päässyt jakamaan aidon ja merkityksellisen ja ikioman hetken tuon pohjattoman lahjakkaan ja ihanan omalaatuisen, sielukkaan ihmisen kanssa! Sitten se suru.Olin aina ollut varma, että vielä se päivä saapuu kun pääsen naamakkain rupattelemaan lempihumoristini kanssa. Mutta Douglas Adams otti ja kuoli törkeän ennenaikaisesti jo yli kymmenen vuotta sitten, 49-vuotiaana. Kyllä se pisti miettimään, että...
What's the Meaning of Liff?
Jos ei joku näitä viittauksia tunnista, niin The Meaning of Liff on verrattoman vitsikäs kirja englantilaisista paikannimistä, joille D. Adams jonkun toisen tyypin kanssa keksi töitä eli kunnollisia merkityksiä. Jonkunhan se oli tehtävä; elämä kun on täynnä kokemuksia ja tilanteita, joille ei ole omaa nimeä, ja vastaavasti on valtavasti sanoja, joilla ei ole muuta virkaa kuin seisoa jossain tienviitassa.
Sama idea on toteutettu suomeksi, ja kyllä sekin saa pissaa lirahtamaan pöksyihin monessa kohtaa; Elimäen tarkoitus on opus nimeltänsä. Molemmankielisiin löytyy myös jatko-osat. Suosittelen vimmatusti noita kaikkia. Nauraminen tekee hyvää.
Entä tuo "42"?
Se on vastaus. Kysymys löytyy Douglas Adamsin Linnunradan liftarin käsikirjasta.
Poistin tämän tekstin osiosta "Voi elämä...", se kun käsittelee vain kuolemaa.
Olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät itkemään, ja vieläpä toisten nähden. Pystyisinpä itse edes yksin ollessani.
No itse asiassa joskus pystynkin, Titanicin kanssa menee joka kerta puoli pakettia nessuja. Pienempiä tirautuksia kirvoittavat monet muutkin elokuvat, varsinkin sellaiset, joissa joku uhrautuu toisen puolesta. Dokumentitkin liikuttavat, etenkin pienimuotoiset tavallisten ihmisten tarinat, kuten se yksi missä noin satavuotiaat sisarukset olivat ikänsä huolehtineet toisistaan ja joutuivat sitten eri hoitolaitoksiin, kun eivät enää jaksaneet hakata halkoja ja kantaa vettä kaivosta vanhaan pirttiinsä. Toisten puolesta pystyn kyllä itkemään, omia asioitani en, vaikka ne olisivat kuinka hirveitä. Ihme juttu.
Olen tietysti tätä miettinyt ja selityksiä löytänyt. Meillä päin ei vain ollut sopivaa näyttää surujaan. Tai pelkojaan ja ahdistuksiaan. Yhden ainoan kerran koko elämäni aikana olen nähnyt äitini itkevän, yhden ainoan! Itkemisen mallia ei siis ole tullut kotoa, eikä myöskään äidin puolen sukulaisilta, joiden kanssa vietin paljon aikaa lapsena. Olin mummolassa kaikki kesät 13-vuotiaaksi asti, siis 3 kuukautta joka vuosi.
Mummolassa kyllä naurettiin paljon. Ihanimmat lapsuusmuistoni ovatkin mummolan sunnuntaipäiviltä, kun viisi enoa perheineen täytti tuvan ja miehet kisasivat herjanheitossa. Savossa kun oltiin, hauskuus ei piillyt niinkään juttujen sisällössä, vaan siinä kuinka rehvakkain elein ne kerrottiin ja kuinka kekseliäitä sanamuunnoksia ja sananparsia käytettiin. Voi kun muistaisin niitä vielä! Mutta itketty ei, tapahtui mitä tahansa. Sääntö koski myös meitä lapsia.
Tietenkään ei kyse ollut siitä, etteivätkö sukulaiseni olisi tunteneet samoja tunteita kuin muutkin ihmiset. Niitä vain ei saanut näyttää. Miksi? Ehkä hienotunteisuudesta; ei haluttu tuottaa toisille tukalaa tai murheellista oloa, ei nostattaa pintaan torjuttuja suruja...
Isovanhempani ja heidän lapsensa, kaksi kertaa evakkoon joutuneet ja lopulta talonsa, tilansa, karjansa ja muun omaisuutensa rajan toiselle puolelle menettäneet, joutuivat pakon edessä patoamaan tunteensa, eihän ihmisen mieli olisi niitä hajoamatta kestänyt. Siihen päälle vielä pelko papan puolesta, joka taisteli rintamalla. Luoditkaan eivät onneksi pystyneet yhdeksän lapsen isää hautaan asti kaatamaan, mutta syvät henkiset haavat sodan kauheus jätti; ei silti, että pappa olisi koskaan niistä puhunut. Pystypäin hoiti laajat pellot ja metsät, halonhakkuut, heinäpaalit ja hevoskärryt, verkot veteen ynnä muut maatilan hommat luoti selkärangassaan eikä ikinä valittanut.
Kuten ei mummokaan, joka viideltä nousi ensimmäiselle lypsylle, juotti vasikat, syötti sonnin ja porsaat, kärräsi isot tonkat maitolaiturille, pyykkäsi 11 hengen liinavaatteet kiehuvassa lipeässä, keräsi sienet ja marjat metsistä ja juuriit maasta, keitti mehut ja hillot talven varalle, leipoi leivät ja piirakat, erotteli lihat luista paisteihin, ompeli sukat ja parsi palttoot, tietysti isommat lapset jo auttoivat. Ja yritti olla muistelematta kotitilaa Karjalassa ja hajalleen levinnyttä sukua ja ystäviä. Että vahva piti olla, koko perheen, kautta vuosien, etenkin vaikeina pulavuosina. Mutta, kuten mummo alati muisti kertoa, aina oli lapsilla puhtaat ja ehjät vaatteet, tarpeelliset koulutarvikkeet ja kelkat ja sukset, ja lopulta maailmalle lähtivät kunniallisina ja hyvätapaisina ihmisinä.
Tunteiden patoamisen tai ainakin piilottamisen tapa on siirtynyt meillä siis sukupolvelta toiselle. Järkyttävää on, että en itsekään pysty mallia rikkomaan. Molemmille lapsilleni olen kuitenkin selittänyt ja perustellut, miten tärkeää itkeminen ja tunteiden näyttäminen on. Ilokseni olen seurannut, kuinka erilaisia nuo onneksi ovat kuin äitinsä - siitäkin huolimatta, että yleensä lapset oppivat eniten esimerkin kautta.
Itse istun kuitenkin tässä taas silmät kirvellen, möhkäle kurkussa. Eikä ole ensimmäinen kerta. Tosi pahoja juttuja on aikanaan tapahtunut, ja vielä pahempiakin kuin pahoja, mutta vapaaehtoisesti en niistä ole puhunut. Nyt aikuisena, ihan viime vuosina, on ollut pakko vähän raottaa painekattilan kantta ettei se ole räjähtänyt. Mutta se itku, hitto kun se on vaan edelleen tiukassa. Olisi niin hyvä, kun siihen pystyisi, vapautuisi energiaa ja näkisi pitemmälle!
Muuten, ihan sama on oksentamisen kanssa. Saa olla vaikka kuinka karsea vatsatauti, niin älyttömyksiin asti pitää pidätellä. Oksentaminen on todella, todella vastenmielistä. Viime sekunneilla sitten rymistelen vessaan ovenkarmit selässä ja toivon, että edes osa lastista osuisi pönttöön. Voisiko näillä kahdella asialla olla jokin yhteys, ihan oikeasti? Molemmissahan on kyse sisustensa tyhjentämisestä. Niinkuin tässä purkauksessakin, itse asiassa. Miten ihmeessä tämä näin helposti sujuu?
LISÄYS: Kaikki tässä kertomani on tietenkin vain oma näkökulmani, joka perustuu muistikuviin ja joskus kuulemiini tarinoihin, jotka saattavat hyvinkin sekoittua ihan muiden ihmisten tarinoihin. Jos kaikki nämä muistelut blogissani olisivat elokuvaa, lukisi alkuteksteissä että "perustuu tositapahtumiin".
Ihanaa, kiitos teille sukulaissielut Kiki ja Lady of the Mess (tirsk!) kun tulitte tänne meikäläisen sekavavalle sivustolle! Nähdään - teillä tai meillä :)
Jouduin päivemmällä lähi-K-kaupan kassalla tilanteeseen, jossa olisin normaalisti kuollut noloudesta: tilillä ei ollut katetta! Puoli kärryllistä tavaraa makasi tiskillä, mutta ei ollut massia maksaa niitä. Kaivoin kaikki käteiset taskuista ja laukun pohjalta, mutta ei riittänyt. Takana jono kasvoi. Sivusilmällä näin, kuinka sieltä jotkut koppelot jo kärsimättöminä kuikuili, ja vieressäni seisova juoksupukuäijä huokaili. Sen sijaan, että olisin anteeksipyytävästi elehtinyt kaikille - kuten kiltti-tyttö-syndroomaisena yleensä tuossa tilanteessa tekisin - niin toimitin asiaani täysin tyynenä. Vannon, että pulssi ei noussut yhtään, hyvä kun en haukotellut.
Mistä ihmeestä tuo zen oikein laskeutui? Tuli niin onnellinen olo että ei hitto, tältäkö se tuntuu kun ottaa oman tilansa ja oikeutensa eikä pyytele anteeksi että on sellainen kuin on - keski-ikäinen nainen jolla on välillä konsepti hukassa ja rahat lopussa?
Kassatyttö sen sijaan parahti tuskasta, kun sanoin, että jätän tavarat paikalleen ja käyn tarkistamassa tilin saldon automaatilla (ulko-oven vieressä).
- Ei niitä siihen voi jättää!
Rauhallisesti totesin, että kyllä ne nyt jäävät, en aio niitä takaisin hyllyillekään viedä.
- Mutta ei hätää, tulen kyllä takaisin.
Kassajono sihahti kiukkuisesti kuin kepillä tökkäisty käärme kun lähdin kävelemään. Kheh heh!
Parin minuutin päästä palasin kassalle, hymyilin mulkoileville jonottajille, ja kerroin tytölle että tilillä oli vain 21 euroa. Että jotain pitäisi jättää pois. Hmm... mitähän se olisi...? En tajua, miten en vieläkään alkanut hosumaan enkä pyytelemään anteeksi, vaan mittailin ihan tyynesti tavarat läpi ja valkkasin sieltä sitten pakastemansikat poistoon. Yhtään hätäilemättä ojensin taas kerran ne samat käteiset, vinkautin korttilaitteesta plussat talteen ja naputtelin pinkoodin rupatellen rennosti koko ajan. Tässä vaiheessa oma rauhallisuuteni oli tarttunut kassatyttöön, joka hymyili ja jutteli ilosesti vaikka koko jono huojui ja tuhisi.
Kaiken huipuksi - aah hah hah mun kanssani - sanoin tytölle, että voin kyllä viedä nuo mansikat takasin altaaseen ettei ne sula. Ai jumalauta niitä jonottajien ilmeitä! Sitten ne yritti sanattomalla sopimuksella kostaa ja seisoa kaikki niin leveästi, etten pääsisi ohi, mutta minä kylmähermo kävelin pahki tyynesti kuin Mooses meren halki ja muut väistivät. Helkkari mikä endorfiinipaukku!
Harmittaa, kun en ole älynnyt sanoa tätä jo aikaa sitten:
Sydämelliset kiitokset Anu I, Elina, Outsa, Anne kristiina, Riitta, Sanjaana, Kirsti, Vanilja, Kiki ja kiria
kun olette kirjautuneet lukijoikseni! Lämmittää tosi paljon, kun tietää, että täällä vierailee ystäviä ja hengenheimolaisia. Mitäs mieltä tässä kirjoittelussa muuten olisikaan :) Kiitos paljon myös kaikille muille lukijoille, joita tiedän kyllä olevan! Ja kiitos kommenttien, näyttää siltä että aina välillä jokin juttu kolahtaa, ja on mahtavaa, että myös vinkkejä ja kokemuksia jaetaan tätä kautta muillekin. Ollaan me naiset vaan niin ihania!
Ei mul muuta, halusin vain kertoa, että olette tärkeitä ja saan teistä voimaa :)
Pitäisi juoda vihreää teetä.
Pitäisi roudata kesäromppeet vintille, erityisesti hiekkalelusäkki eteisen nurkassa ketuttaa.
Pitäisi joogata, kun on matto ja DVD-opas hankittu.
Pitäisi keksiä, mistä saisi lisäduunia, kun Siwan kassoiksi palkataan vain pimuja.
Pitäisi lopettaa (mumps) pullansyöminen (mumps).
Pitäisi lahjoittaa Punaiselle ristille ja Kirkon ulkomaanavulle, tai kieltää niiltä kerjuukirjeiden lähettäminen.
Pitäisi laitattaa kenkiin uudet korkolaput.
Pitäisi viedä noin 50 kpl kirjoja kierrätykseen, kun en niitä kuitenkaan saa luettua loppuun.
Pitäisi saada se Puhdistus luettua loppuun.
Pitäisi opetella pesemään kissojen hampaat.
Pitäisi tehdä ihokuorinta kasvoille ja vartalolle, sekä hemmotteleva jalkakylpy.
Pitäisi testata palovaroittimen paristo.
Pitäisi ilmoittautua Vapepaan etsimään maastossa harhailevia dementikkoja.
Pitäisi opetella espanjaa oppikirjan kolmatta lukua pitemmälle (joka jäi kesken syksyllä 2009).
Pitäisi kilpailuttaa sähkösopimus.
Pitäisi alkaa valmistautua jouluun, koska ei siitä tänäkään vuonna tule tulemaan simppeliä, kiireetöntä yhdessäoloa ilman lahjapaketteja aikuisille.
Pitäisi säästää pahan päivän varalle. Pitäisi järjestää kutsuja ja olla muutenkin sosiaalinen.
Pitäisi siivota sähköpostilaatikko.
Pitäisi kannustaa teiniä.
Pitäisi kokeilla itujen kasvattamista.
Pitäisi pestä rintsikat käsin.
Pitäisi laittaa lompakkoon se lappu, jossa lukee pölypussin tunnistekoodi.
Pitäisi syödä kalaa ainakin kerran viikossa.
Pitäisi pienentää hiilijalanjälkeä.
Pitäisi liikkua pieneen hikeen joka päivä.
Pitäisi silittää.
Pitäisi päättää oma kantani romanikerjäläisiin.
Pitäisi jaksaa katsoa edes yksi mielenkiintoinen dokumentti digitallentimelta, joka on menossa tukkoon mielenkiintoisista dokumenteista.
Pitäisi värjätä tahraantunut valkoinen lempipusero mustaksi.
Pitäisi opetella yksi vaativa etninen ruokaresepti.
Pitäisi pitää päiväkirjaa.
Pitäisi käyttää päivittäin nenähuuhtelukannua, etten joutuisi punkteerattavaksi kroonisen poskiontelotulehdukseni vuoksi.
Pitäisi olla seksikäs isopuuma sekä pullantuoksuinen isoäiti.
Pitäisi opetella säilömään, kuivattamaan ja höyryttämään.
Pitäisi selvittää, mikä ero on Euroopan unionilla, Euroopan komissiolla ja Eurooppa-neuvostolla.
Niin ja se kirjakin pitäisi kirjoittaa.
Näkyykö se oikeasti naamasta, jos lakkaa saamasta?
Vakkarikommentoijani otti tuossa taannoin puheeksi asiallisen ongelman. Mitä tehdä, jos asuu sinkkuna - tahtoen tai tahtomattaan - mutta halut hyrräävät luonnollisesti kuten muillakin? Outsa oli työnsä puitteissa kuullut ruiskeesta, jolla sukupuolivietti saataisiin kokonaan katoamaan, muttaniin radikaaliin toimenpiteeseen tuskin monikaan lähtisi. Aatelkaas, jos tuo aine tulisi apteekin hyllyille - siinä sitten nököttäisivät viagrat ja haluntappajat vieri vieressä :D
Noh, itse jouduin työni puolesta perehtymään aiheeseen muutama vuosi sitten. Ei tosin pelkästään sinkun näkökulmasta, mutta ilman seksiä elämisestä ylipäänsä. Hyvä Terveys -lehti tilasi minulta aiheesta artikkelin, jota varten tein paljon taustatyötä ja useita haastatteluja. Artikkeli löytyy lehden nettisivuilta, mutta valitettavasti lyhennettynä (avoimet henkilöhaastattelut jätetty pois). En tiedä, saako sitä laillisesti kopioida, joten tässä linkki:
Heh, itseäni hymyilytti äskettäin nasakka repliikki tv-sarjassa Bored to Death. Siinä eronnut nainen valaisee eroamisensa näennäistä helppoutta: - Ainoa syy pysyä yhdessä olisi seksi. Vaan niin kovasti en sitä tarvitse. Siis onhan se ihan ok kun sitä parhaillaan tekee, mutta muuten - what's the point? *
Tarkkailijana ja kypsäntuntuisesti asiaa taas puntaroi Venla Hiidensalo kirjassaan Mediahuora. Vaikka roolihenkilö Maria onkin tässä meitä nuorempi, niin naisille veistetyssä veneessä kuitenkin - joskin loivemmilla aalloilla:
"Maria oli Matin katoamisen jälkeen irtisanoutunut vapaaehtoisesti sukupuolisuhteista. Se oli hänen vapautensa hinta, eräs niistä, sillä vapauden laskua maksettiin kuten veroja, moneen kertaan ja kaikilla sektoreilla. Hän oli ripustanut sukupuolensa kaappiin ja vaelsi nyt halujen puutarhassa kuin hyönteistutkija. Hän tarkasteli siellä rehottavia eri lajeja kliinisesti mikroskoopillaan. Halu oli hallitsematon voima, ja siksi se piti ripeästi lassota ja köyttää tunteilla. Lilliputit ahersivat uupumatta naulatakseen jätin lattiaan. Yhteiskunnan karvakolmiossa oli ensin halu, sitten tunne ja lopulta valistunut tahto. Järjestelmän koko paino lepäsi tämän perustuksen varassa. Halu kuljetti tarinaa eteenpäin ja ylläpiti järjestystä.
Sukupuolisuhteiden verkon yläpuolella Maria oli vapaa. Kukaan ei vaatinut eikä odottanut häneltä mitään, kiinnittänyt vikuroivaa hirviötä hänen aisoihinsa. Marian ei tarvitsisi esittää naaraan alistumiseleitä. Hän omisti ruumiinsa vedenalaisen kuumaiseman ihan itse."
Tuon lauseen olen kirjannut Facebookiin lempisitaatikseni, vaan HAH! Ei todellakaan pidä paikkaansa. I DO care.
Uskallan väittää, että jos joku naisihminen oikeasti tuohon asenteeseen nykymaailmassa kykenee, niin hän majailee joko suljetulla osastolla tai Antarktiksella akku tyhjänä ja laturi paskana. Molemmat vaihtoehtoja, joita olen itsekin harkinnut :) Kolmas vaihtoehto on pysytellä mahdollisimman paljon omassa kyökissä, mikä kokeilu onkin tässä parhaillaan menossa.
Aina ei ole meillä naisilla ollut näin. Ei ole tarvinnut välittää mitä muut sinusta ajattelevat ulkonäkösi takia, sillä muillakin piirteilläsi on ollut merkitystä. Tottahan nuoruutta on ennenkin jumaloitu, mutta ei hysteerisesti. Tokihan näteistä tytöistä ovat miehet tykänneet, mutta se nätteyskin on ollut makuasia isolla asteikolla. Jokaiselle on löytynyt ottajansa. Ja kun ne tyttöset (kuten pojatkin) ovat vanhenneet ja ulkonäöltään hiljalleen muuttuneet, niin sitä on pidetty yhtä normaalina asiana kuin että vesi jäätyy pakkasella. (Heh, funtsatkaa, ihanku luonnolla olis joku oma kiertokulku tai jotai muuta kreisii!)
Nyt luonnotonta on se, että vanhenee. Ei, oikeastaan se menee niin, että on luonnotonta jos ei yritä peitellä sitä että vanhenee. Siis jos on nainen. Lisäksi se on tahditonta muita kohtaan, vähän kuin niistäisi nenää hihaansa. Ei se nyt suoranaisesti kiellettyä ole, mutta ei sitä todellakaan ole kiva katsella! Tätä mieltä tuntuvat olevan miesten lisäksi myös yllättävän monet kanssasisaret.
Vielä 90-luvulla sekä lähiö- että seurapiiripissikset laitattivat silikonit ja hiustenpidennykset ja verhoutuivat vyölaukun pituisiin hameisiin "ihan itseään varten". Nykyään myönnetään suoraan, että muita varten. Mutta kuitenkin oikeastaan itseä varten, koska "kosmeettinen kirurgia parantaa naisen elämänlaatua". Mitä se ei kyllä tekisi, jos nainen asuisi metsämökissä yksiksensä. Joten toisten ihailusta se "parempi elämänlaatu"siis kuitenkin lähtee.
Onhan tätä asiaa puitu vähän väliä, muka, erityisesti naistenlehdissä. Että hyi, hyi, on väärin tämä. Ja studioon on roudattu joku täydellisellä kasvoluustolla ja bambinsilmillä siunattu hohtavahampainen elämäntapaintiaani kertomaan meikitön selviytymistarinansa. - Shamaanileirillä murhasin isävihani ja synnyin uudestaan!
Heti seuraavalle aukeamalle lehti onkin sitten ladannut uuvuttavan listan asioista, joita sinun pitää ostaa, nostaa, rullata, strechata, bauntsata, syväkuoria, tehohautoa ja age-synchronoida, sillä haluathan olla "Blondi, jonka ympärillä miehet matelevat" (oikea otsikko 40+-naisten lehdestä). Vai oletko sittenkin Viehkeä viettelijä, Seksikäs syöjätär tai Rohkea rokkimimmi? Tietysti syksyn muotiväreissä!
Kunpa en tietäisi näistä jutuista mitään, mutta (ihan lapsellisesta askarteluviritteisestä syystä) olen alkanut kantaa kotiin noita kauneusraamattuja lehtiroskiksesta - ja nyt pysyn väkisinkin vähän jyvällä ikuisen nuoruuden arkkitehtuurista. Tiedän, että kaivan omaa hautaani. Baz Luhrman kirjoittaa hienosti yhdessä biisissään: "Don't read beauty magazines. They will only make you feel ugly." Mutta Baz onkin mies; ei miehen tarvitse pysyä nuorena ja koreana ollakseen haluttava, päinvastoin, sex appeal se vaan kasvaa iän myötä. Siinä kun Jennifer satsaa (pelkästään) hiuksiinsa kymmeniä tuhansia, antaa Gere kuontalonsa vapaasti harmaantua - ja nousukierre Hottest Man Alive -listalla sen kun jatkuu. Just a gigolo, eh?
Mitään helpotusta naisen paineisiin ei toden totta tule iän myötä. (Ryppyvoiteista en edes jaksa aloittaa, kuka hitto niitä sadan euron purkkeja oikeasti ostaa?) Ihan pahimmilta ilmiöiltä ollaan Suomessa vältytty: vielä ei odoteta kasikymppisten köpöttelevän otsa-silmäluomi-poskipää-leuka-huuli-kaula-rinnat-allit-kyynärpäät-vatsa-pakara-vagina-polviheltta-korjaamoihin - heitäkin jo on - mutta seiskakymppiseksi asti olisi tavistenkin pysyteltävä kuolemattomuuskuosissa. Ikäihmisten lehdessä iso-iso-äideille liimataan tekoripset, vedetään metallia luomeen, töpsytellään rypyt piiloon, sipaistaan kirsikkaa huuliin, "häivytetään masulinja" trendimekolla, ja ei kun "korkkarit jalkaan ja sambaamaan!" Hyvinkäällä Pirkko huokaa; on näytettävä hyvältä kahveja kaataessa Väinön Lions-klubin talkoissa, ja kun Väinöstä aika jättää, joutuu kisaamaan harvalukuisista miehistä palvelutalon päivätansseissa. Lehdistä on nähty, miten laitettuja naisia siellä käy. Parhailla on kuulema koko ajan vientiä, harmaavarpuset joutuu valssaamaan keskenään.
Okei mut joo, mikäs skenaario tässä nyt sitten niinku siintäis? Mitä voisin tehdä toisin, jotta pääsisin siihen tilaan, että vähät vieraitten ihmisten mielipiteistä välitän? Ei harmainta hajua! Jos löytyy hyviä ehdotuksia, niin tänne vaan, kiitos! Mutta pliis EI sitä kulunutta "Älä VÄLITÄ mitä muut ajattelee!" kun sehän tässä vähän oli niinku pointtina että on vaikea olla välittämättä :)
P.S. Tapanani on esittää asioita vähän kärjistetysti, toisin sanoen en ole tässä nyt itsaria suunnittelemassa, ei mitään hätää!
P.S.2 Eivät useimmat miehet moukkia ole. Esimerkiksi exäni ei koko 15-vuotisen yhdessäolomme aikana kertaakaan edes ilmeellään vihjannut, että vuosi vuodelta runsastuvampi ja valahtavampi ulkonäköni olisi alkanut häiritsemään. Vaikka varmaan on silmää naiskauneudelle siinä missä muillakin. Siitä propsit hälle.
Muistan hetken pilkuntarkasti. Se oli helmikuun 12. päivä vuonna 2008. Alkuilta, pientä pakkasta. Kävelytin koiraa alas jäistä ulkoilutietä kohti Ratsaspuistoa. Napsautin päälle edellisenä iltana lahjaksi saamani ruusunpunaisen iPodin, josta olin ollut aivan haltioissani. Sitten korviini kajahti James Bluntin kauniin biisin ensimmäinen säe. "My life is brilliant." Kurkkuun nousi pala; tuo ei ole totta.
Biisi jatkui, tuli kertosäe. "You're beautiful, you're beautiful, you're beautiful it's true". Äkkiarvaamatta parahdin itkuun ja nykäisin paniikissa koiraparan sivupolulle. Mitä kauemmas katuvaloista pääsin, sitä lujempaa haukoin henkeä, kompastelin eteenpäin naama märkänä ja ulisin. Julma, raaka fakta oli salamana taivaalta iskenyt aivoihin (tai alitajunnasta, luultavimmin): en ikinä enää kuulisi noita sanoja! Ei koskaan enää "olet kaunis", ei kenenkään suusta, ei tässä elämässä!
Sitä seurasi vielä rujompi, yhtä selvänäköisen kirkas oivallus: en koskaan enää kuulisi "rakastan sinua". En ainakaan vilpittömästi lausuttuna. Itkin itseni tyhjäksi, palasin naama pilkullisena sisälle enkä edes yrittänyt selitellä miksi viivyimme ulkona niin pitkään. Ei sitä kyllä kysyttykään. Puoli vuotta myöhemmin jätimme mieheni kanssa yhdessä avioerohakemuksen, ilman dramatiikkaa.
Noista lohduttomista oivalluksista on nyt kulunut neljä ja puoli vuotta, eikä mitään ole muuttunut. Suren asiaa yhä, ikävöin kuulla noita sanoja yhä. Jotta voisin ne joskus vielä kuulla, pitäisi rakastua, mutta en edes leikittele ajatuksella. En haluaisi sitä. Enkä usko että se olisi mahdollista. Aina joskus kun tahtomattani näen ryhdittömän kuvajaiseni Siwan ikkunasta tai otsanahasta alkaen lattiaa kohti valahtaneen naamani jossa suupielet kaartuvat alaspäin, niin olen vilpittömän tyytyväinen etten edes haikaile uutta miestä. Kauheata sanoa, mutta tämä on totta: en varmaan huolisi sellaista joka huolisi minut!
Yritän välillä miettiä, että mitä tilalle, mitä rakkaussuhteiden tilalle? Maailman upeimmat lapset ja syötävän suloiset lapsenlapset ja poutapilvet ja perhoset ja hyvät kirjat jada-jada-plaa-plaa tuo tietysti mielettömästi sisältöä elämään, mutta haluan vielä muutakin. Jotakin muuta kuin mitä jo on, jotain samalla lailla omaa ja sykähdyttävää kuin romantiikka. Mitä ihmettä se voisi olla, että se olisi sellaista, että sen voisi myös saada? Jään miettimään... ja miettimään...
Ainakin kannattaisi jättää romanttiset elokuvat väliin, sen tajuan, niin ei tulisi näin noloja blogituksia. Aion silti julkaista tämän, sillä toivon, että se lohduttaisi jotakuta toista, joka luulee ettei kukaan muu tunne ja ajattele näin säälittävästi. Juna meni jo, mutta tarvotaan me radanvartta, ties vaikka sulle kuitenkin tulis komea konnari tai muu kiva ylläri vastaan... :)
"OTETAAN NYT MAMMOGRAFIA VARMUUDEN VUOKSI" Rinnassa ei tuntunut kyhmyä, oli vain kipeä ja aristava alue. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä sitä lääkärille, joka varmuuden vuoksi laittoi lähetteen mammografiaan. Se oli viime viikolla. Tänään piti lääkärin soittaa tuloksista. Kuitenkin jo maanantaina Naistenklinikalta soitettiin ja kutsuttiin ultraäänitutkimukseen. Yritin selittää soittajalle, että eihän, nyt on tapahtunut joku erehdys, lääkärikin soittaa vasta torstaina. Mutta kuulema se oli heidän lääkärinsä, joka määräsi lisätutkimuksen ultrassa. Ensi viikon tiistaina. Yritin kysellä, että mitä tämä tarkoittaa, miksi näin pian, mitä mitä, mutta soittaja totesi olevansa vain sihteeri eikä tiedä asiasta enempää. - Ei se välttämättä mitään huonoa tarkoita, ja parempihan se on, että sitten tietää.
FUCK, sanoin (hiljaa itsekseni, koska olin ulkona pikkulapsen kanssa). Fuck fuck fuck fuck fuck. Tänään lääkäri soitti ja kertoi, että mammografian löydös oli jokin plaplaa-tihentymä tai -tiivistymä tai jotain. Olin niin järkyttynyt siitä, että sieltä oli ihan oikeasti löytynyt jotain, etten saanut painettua outoa sanaa mieleeni. "Imusolmuke" tarttui kuitenkin, samoin "ohutneulanäyte". Kysyin, että kuinka huolissani minun pitäisi olla? - Ei mielestäni kauhean huolestunut plaaplaaplaa... hyvälaatuinen tai pahalaatuinen...plaaplaaplaa. Ei "KAUHEAN huolestunut"? Väärin vastattu. Pitäisi sanoa että "Ei tarvitse yhtään huolestua"! Eli tässä sitä nyt ollaan. Numerona tilastoissa. Joka neljäs sairastuu jonkinlaiseen syöpään. Naisten yleisin syöpä on rintasyöpä. Noin puolet sairastuneista on omaa ikäluokkaani. Okei, tiedän että menen asioiden edelle. Ja tajuan, että tämä voi olla väärä hälytys. Mutta näköjään on mahdoton nähdä mielessään iloisia mielikuvia, kuinka kaikki menee hyvin; sen sijaan pääkopan syövereissä häilyy pitkiä piikkejä, tippaletkuja, kipuja ja oksennusta, rahahuolia sairaalalaskuista, hiusten lähtöä... "vain puoli vuotta elinaikaa"... Olisi varmasti helpompaa suhtautua optimistisesti, jos ei äiti olisi sairastunut rintasyöpään tarkalleen samanikäisenä, ja kuollut siihen kaksi ja puoli vuotta sairastettuaan.
Ylipainoa, kohonneita kolesteroliarvoja, avieroja, kremppaa kaikennäköistä, vanhempien kuolemaa - jopa ystävien ja luokkakavereiden - sekä pelkoa omasta kuolemasta. Tätä on siis elo aikuisen naisen. Toki kauniita ja ihania asioita kanssa. Niitä odotellessa...
LOPPUKANEETTI: Ultraäänitutkimuksessa ei löytynyt mitään hälyttävää. Mammografiassa näkynyt tihentymä tms olikin ilmeisesti pelkkä viaton luomi rinnan ulkosyrjässä! Käskettiin "jatkossa tarkkailemaan huolellisesti" itseäni, mutta niinhän tämänikäisiä naisia kai muutenkin käsketään tekemään. Eli:
Hallelujah, ei mitään hätää, viikatemies ei vielä odottele ihan verhon takana!
Näköjään myös hyvä tietää, että lääkärit voivat olla typeriä töksäyttelijöitä, jotka eivät yhtään mieti millaisia kauhukuvia saattavat sanomisillaan aiheuttaa.
