Voi elämää -kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa...
Eilen tuli vuosi täyteen isän kuolemasta
En ollut ajatellut surra sitä. Olin päättänyt ohittaa päivän kuin minkä tahansa tavallisen perjantain. Siitä tuli kuitenkin mustaakin mustempi päivä, ja ilta, ja yö; samat syyllisyydet, samat jossittelut, raskas ikävä, totaalinen yksinäisyys, lakanatkin nihkeät. Eikä tänään yhtään helpompaa.
Joskus elämä on vaan yhtä helvettiä, depressiota depression perään. Siitä pitäisi sitten repiä.
Sinulle, jonka vanhemmat ovat vielä elossa: älä jätä mitään tuonnemmaksi, et saa toista tilaisuutta! Kysy nyt, heti huomenna, mitä haluat tietää, sano se, mikä on niin tärkeää että kadut lopun elämääsi jos jätit sanomatta. Lopullisuuden lopullisuutta on mahdoton tajuta etukäteen, mutta voisit uskoa minua, koska minä tiedän mistä puhun. Et voi katua, mitä teit, voit vain katua mitä jätit tekemättä.
Ei tarvitse jättää kommentteja, kiitos ystävällisestä ajatuksesta kuitenkin. En jaksaisi vastata niihin ja tuntisin itseni huonoksi ihmiseksi. Kirjoitin kai vain itseni takia tämän, tai jatkumoksi aikaisempiin teksteihin. Tai vaikka vinkiksi muille.