tiistai 30. toukokuuta 2017

Waihdevuodet NYT NIITÄ HORMONIMYRKKYJÄ TÄNNE!


- JA VÄHÄN SASSIIN!  *



Seitsemäs vuosi kamelin selän katkaisi


- Parasta myrkkyä mitä löytyy, ihan sama, kuollaan sitten siihen syöpään!
Ei siinä lääkäriparka edes yrittänyt ottaa tilannetta haltuun, vaan kirjoitti ääneti reseptin. Varmaan oli ymmärtänyt parista lauseesta, että jos ihminen on kohta seitsemän vuotta kärvistellyt helvetillisissä kuumissa aalloissa ja kokeillut jo kaikkea muuta paitsi hormonikorvaushoitoa, on turha alkaa kyselemään mitään.

Ennen apteekkia kävin sentään verikokeissa ja rintojen ultraäänitutkimuksessa. Mammografiaan yrittivät raijata väkipakolla, mutta en suostunut. Se on aina sattunut enemmän kuin kuuluisi, olen pyörtynytkin pari kertaa, ja nyt rintojen pienennyksen jälkeen jo pelkkä mielikuva prässikoneesta pisti hyperventiloimaan. Elokuisen leikkauksen jäljiltä rinnat ovat nimittäin edelleen arat ja niitä vihlookin aina välillä. Sormella jos painaa, niin sattuu. Mutta se ei haittaa, pieni hinta muutoin niin isosta ilosta.

Ultrassa selvisi syy kosketusarkuudelle: molemmissa rinnoissa on useita pieniä kystia, leikkauksessa syntyneitä. Ne voivat kuulema kasvaa ja muuttua pahalaatuisiksi, tai sitten eivät. Mutta tämän epävarmuuden tienhän valitsin jo sillä hetkellä, kun päätin aloittaa hormonikorvaushoidon. Kuusi vuotta olin siitä kieltäytynyt, validista syystä: rintasyöpäriskini on koholla, koska äitini sairastui siihen 55-vuotiaana. Rankoista hoidoista huolimatta hän menehtyi 57-vuotiaana, vuotta nuorempana kuin mitä itse olen nyt.

Tiedän, tiedän, ei saa antaa pelolle valtaa. Mutta ei se ole pelkoa, mitä nyt tunnen, se on alistumista. Kyllä se syöpä tästä puhkeaa. Näen jo itseni heräämästä leikkauksesta, jossa poistettiin toinen tai molemmat näistä herttaisenkeveistä rinnoistani. Tiedän, että viereiseen petiin sattuu joku sympaattinen, ylipirteä kolmentoista lapsen äiti, jonka reippautta kaikki ihailevat, ja joka yrittää puhkua minuunkin taisteluhenkeä. "Ei me tähän kuule kaaduta, sisko!" Mutta minä olen luuseri ja teeskentelen nukkuvaa.

Näen itseni istumassa sytostaattihoidoissa, letku käsivarressa kuten elokuvissa, ja tiedän, että tulen voimaan niin pahoin että sitä ei osaa edes kuvitella. Olen eirtyisen herkkä voimaan pahoin, sitä aina ihmetellään kun olen syystä tai toisesta sairaalahoidossa. Anestesia- ja kipulääkkeet saavat oksentamaan ja yökkimään tyhjää vielä pari vuorokautta operaatiosta. En pysty juomaan, saatika syömään, ja kotiin lähtemisestä tulee aina vääntöä ja tuskien taival. Syöpämyrkkyjen jäljiltä olo on takuulla niin kamala, että haluaisi vain äkkiä päästä koiranputkea kasvamaan.

Sitten sädehoito, siihenkin joudun. Se ei kai satu eikä okseta, mutta kun on - tietysti - jumalaton ahtaan paikan kammo niin eihän siitä tuubiin ahtautumisesta mitään tule. Saan vain hankalan potilaan maineen eikä minulle tuoda peittoa, vaikka hampaat kalisten sitä rukoilen.

Peruukki vai ei? Lähtökohtaisesti olisin sitä mieltä, että kyllä, ehdottomasti. Niitähän on tosi kauniita, aidon tukan näköisiä. Saisi kerrankin kokeilla mitä on olla sähäkkä punapää tai dramaattinen mustatukka. Pulmusten Peggy tai Kleopatra. (On tietysti mahdollista, että persoona ei muutu mukana.) Mutta jotain vikaa peruukeissa on oltava, kun niin moni ei halua niitä käyttää. Kietovat mieluummin päähänsä huivin, joka istuu liian tiukasti ja syöpä näkyy kilometrin päähän. En edes omista huiveja! Mutta ehkä käy niin, että se, miltä juuri silloin näyttää, on murheista pienin. Tinder-profiilin luominen ei ehkä käy edes mielen vieressä.

Mutta hei, ennen kuin kaikki tuo kurjuus alkaa, niin on hetken aikaa aivan mahtava olo! Ei aaltoja, ei ahdistuskohtauksia, ei unettomia öitä, ei tuskaisen hikisiä hetkiä vieraiden ihmisten parissa, on tämä vaan niin ihanaa - paitsi ettei ole! Edelleen aallot tyrskyää, ihan yhtä kuumina! Ketuttaa ihan huolella, kun on ison riskin ottanut, eikä helpotusta ala kuulua. Okei, on aallot vähän sentään harventuneet, joten katsotaan nyt vielä. Vastahan tässä kolmatta viikkoa mennään.

Eikä sentään kaikki ole syvältä. Ärtyneenkin sielu hyrähtelee, kun valo on kirkasta, ilma lämmintä, meri sininen ja vihreys henkeäsalpaavaa!  <3 KESÄ <3



Note: Blogin tekstit sisältävät mustaa huumoria & sarkasmia



* Kuvani muokkauksesta kiitokset Hannulle!