keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Voi elämä... Surua ja oivallus


Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.










Kun vanhemmat kuolevat, kuolee mukana viimeinenkin toivo saada kokea ei-ehdollistettua rakkautta. Vaikka järki sanoo, että ei sitä olisi tulvinut huomenna jos ei kerran tähänkään asti, niin silti se pieni lapsi ison aikuisen sisällä vaan on jaksanut toivoa. Tiedostamattaan, ainakin. Tämmöisen menin ja oivalsin.

Järjellä ymmärrämme, että muilta ihmisiltä on turha edes odottaa ehdotonta rakkautta. Ensihuuman jälkeen se tulee tuskallisen selväksi parisuhteissa. Mutta vanhemmilta, vanhemmilta sitä kuuluu saada! Isät ja äidit  rakastavat lapsiaan ehdoitta, kaikkihan sen tietävät. Jos näin ei tapahdukaan, vian on pakko olla lapsessa. Sen kaikki lapset tietävät.

Jossain vaiheessa aikuisikää sitä kuitenkin antaa itsensä ymmärtää, että asia ei ole noin yksioikoinen. Ensinnäkin, ei ole olemassa huonoa lasta. Jos vanhemmat eivät pysty lastaan rakastamaan, niin he eivät pysty, mutta syy piilee muualla kuin lapsessa. Toiseksi, on mahdollista että isät ja/tai äidit eivät yksinkertaisesti osaa näyttää, että rakastavat. Siihen he eivät ole saaneet mallia omilta vanhemmiltaan, koska nämäkään eivät osanneet. Katkeamaton ketju. Aikuiseksi kasvettuaan, ja viimeistään kun saa omia lapsia, moni havahtuu oivaltamaan, että ehkä se äidin tai isän loputon arvostelulta tuntunut neuvominen ja kyseenalaistaminen olivatkin osoitus huolehtimisesta ja välittämisestä. Pidättyväisten vanhempien vastine Pieni talo preerialla -vanhempien lämpimille halauksille.

Mutta entä minä, kun menetin isän elämästäni 5-vuotiaana, kesken lapsuuden? Ainoa todiste isänrakkaudesta oli pienikasvuisen ihmisen kokoinen kaunis flamenconukke. Elin aikuiseksi asti uskoen, ettei häntä kiinnostanut tavata. Sitten kun itsellänikin oli jo perhe, isä oli (liian harvoissa) tapaamisissamme ystävällinen ja mukava ja toi lapsille karkkia. Joimme pari kertaa yhdessä kakkukahvitkin, kun meillä oli syntymäpäivät niin lähekkäin. Isä kertoi, että olisi kyllä halunnut tavata, mutta ei saanut lupaa siihen. Sen olisi pitänyt olla lohduttavaa kuultavaa, mutta lapseksi taantuen vaadin enemmän kuin pätevän selityksen, halusin isän korvaavan kaikki menetetyt vuodet. Niin ei käynyt. Olin ja olen katkera, kun emme nähneet enää viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kyllä kai isät haluavat tavata aikuisiakin lapsiaan, jos heistä välittävät? Eikö isä sitten kuitenkaan rakastanut?

Hautajaisten jälkeisenä päivänä etsin hätäisesti, kiireessä, isän kotoa todisteita. Papereiden seasta löysin kolme itse lähettämääni joulukorttia ja 70-vuotispäiväkortin. Se oli kaunis päältä, mutta voi luoja minkä tervehdyksen se piti sisällään. Alku oli ihan ok, olin kirjoittanut: "Paljon onnea rakas ja ainoa isäni!" Mutta sitten: "Toivottavasti olet kunnossa ja kaikki on hyvin... kun ei mitään ole enää kuulunut". Kun ei mitään ole enää kuulunut. Syyllistämistä 70-v-korttiin! Voi itkujen itku. Ja saman tyyppisiä tervehdyksiä oli kaikissa joulukorteissakin. Syyllistämälläkö olin varmistanut, ettei yhteydenottoja kuulunut?

Kirjahyllyssä oli valokuvia sukulaisista ja sisarpuolistani, joita en ennen hautajaisia ollut tavannut. Minä en siellä ollut. Laatikosta löysin pinon valokuvia; siellä oli yksi studiokuva minusta 2-vuotiaana ja toinen kuva, jossa pönötin kuohkeassa kasaritukassani väkinäisesti hymyillen kotini eteisessä. Olin vähän päälle kolmikymppinen. Kuvan taakse isä oli kirjoittanut "Merviltä Isukalle". Noin isä kirjoitti kortteihinkin, jouluntoivotukset tuli aina isolla iillä Isukalta.

Ensi kesänä aion jututtaa isän sukulaisia, joita hautajaisissa tapasin. Vaikuttivat rennoilta ja kivoilta, perussavolaisilta. Senhän jo kuulinkin, että isällä ei todellakaan ollut helppo lapsuus, huh, kaikkea muuta, mutta varmaan sieltä hauskojakin tarinoita löytyy. Isän ja äidin riiuuaika kiinnostaa kovasti, samoin ensimmäiset kaksi ikävuottani ennen kuin muutimme Helsinkiin. Ja tottakai haluaisin kuulla, että olin isän silmäterä ja suuri ylpeydenaihe jota kierrettiin esittelemässä ympäri maakuntaa jollakin hienolla pikku Pobedalla. Tai ei sen esittelykierroksen niin väliä, kunhan saisin kuulla että olin tärkeä.




torstai 3. toukokuuta 2012

Voi elämä... Hautajaisiin mars!

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.

Meinasin olla juuri sellainen kuin mitä olen valittanut vanhempieni ja sukulaisteni olleen: tunteensa piilottaja henkeen ja vereen. Olin jättämässä poikani (14) pois isäni hautajaisista. Kyselijöille perustelin asiaa sillä, että siellä olisi niin surullista ja tukahduttavan kamalaa. Hautajaisissa, kuinka yllättävää!

Onneksi tajusin minkä virheen olin tekemässä. Nyt vain pojalle siistit kuteet jostakin, kuluneet farkut ja huppari on vähän liian casual hautajaisvaatetus jopa nykyaikana, ja autoon ja menoksi. Meidän poikapa saa nähdä, että äiti itkee ja on ihan lohduton, tarttuu ehkä käsivarteen ottamaan tukea, vapisee kukkavihkoa laskiessaan... Eikä taivas tipukaan niskaan. Että kuolema ja hautajaiset ovat elämää ja kuuluvat asiaan ja niitä surraan yhdessä kun niiden aika on. Ja sitten niistä toivutaan, yhdessä. Ja elämä jatkuu.

Hautajaiset ovat perjantaina. Päässä pyörii pelottava mielikuva, että pyörryn ja kaadun arkun päälle hautaan. Olen mustan huumorin ystävä, mutta en usko että se naurattaisi ketään muuta. Eikä ehkä itseäkään heti siinä paikan päällä. Täytyy muistaa hengitellä oikein: lyhyesti sisään ja hitaasti ulos.

Vielä on vaikea uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu.
Kunpa aurinko ei perjantaina paistaisi.