Meinasin olla juuri sellainen kuin mitä olen valittanut vanhempieni ja sukulaisteni olleen: tunteensa piilottaja henkeen ja vereen. Olin jättämässä poikani (14) pois isäni hautajaisista. Kyselijöille perustelin asiaa sillä, että siellä olisi niin surullista ja tukahduttavan kamalaa. Hautajaisissa, kuinka yllättävää!
Onneksi tajusin minkä virheen olin tekemässä. Nyt vain pojalle siistit kuteet jostakin, kuluneet farkut ja huppari on vähän liian casual hautajaisvaatetus jopa nykyaikana, ja autoon ja menoksi. Meidän poikapa saa nähdä, että äiti itkee ja on ihan lohduton, tarttuu ehkä käsivarteen ottamaan tukea, vapisee kukkavihkoa laskiessaan... Eikä taivas tipukaan niskaan. Että kuolema ja hautajaiset ovat elämää ja kuuluvat asiaan ja niitä surraan yhdessä kun niiden aika on. Ja sitten niistä toivutaan, yhdessä. Ja elämä jatkuu.
Hautajaiset ovat perjantaina. Päässä pyörii pelottava mielikuva, että pyörryn ja kaadun arkun päälle hautaan. Olen mustan huumorin ystävä, mutta en usko että se naurattaisi ketään muuta. Eikä ehkä itseäkään heti siinä paikan päällä. Täytyy muistaa hengitellä oikein: lyhyesti sisään ja hitaasti ulos.
Vielä on vaikea uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu.
Kunpa aurinko ei perjantaina paistaisi.
