perjantai 29. kesäkuuta 2012

Painonpudotus: ARGH, PEILI PETTI






Valkoiset leveät pellavahousut ja valkoista toppia kolmessa kerroksessa. Päällimmäisenä ihana pumpulinpehmeä pitsimäinen neuletakki, jonka helma poimuttuu tosi nätisti. En nyt sentään hoikalta näyttänyt, mutta ihan hyvältä - makkarin kokopeilissä.

Totuus kaikessa karmeudessaan paljastui kuitenkin ensimmäistä näyteikkunaa ohittaessa: maha kuin rantapallo, hyllyvä rintamus eikä neule peittänytkään takapuolta niin kuin piti. Teki mieli kääntyä takaisin ja keittää mökötyskahvit, mutta löntystelin sitten kuitenkin ratikkaan ja köröttelin Sokokselle. Olen jo monena kesänä hakenut sieltä kosmetiikka-alesta täydennystä kylppäriin, eli tarpeellisia tavaroita. Näyteikkunasta jäi norsuolo enkä edes vilkaissut kadun toiselle puolelle vaateputiikkien suuntaan. Ei kyllä olisi ollut rahaakaan.

Sokoksessa tein hyvät kaupat. Hyvälaatuisia ja oikeasti riittoisia hiustuotteita (kampaamokamaa) ja ripsaria lähdin sieltä hakemaan ja sellaisten kanssa kotia palasin. Ja säästin yli 13 euroa! Iloissani unohdin tyystin, että vain puoli tuntia aiemmin olin vakaasti päättänyt lopettaa läskimahan kasvattamisen, ja ostin kotimatkan jaksaakseni suklaapatukan. Perse. Kyllä sen vartin olisi pystynyt ratikassa istumaan ilman sokerienergiaakin ;(

Vuosi sitten keväällä, kun sain 10 kiloa laihdutettua, olin niin fiksu että otin kaupungille lähtiessä kassiin mukaan pienen terveellisen evään. Yleensä valmiiksi kuoritun ja lohkotun omenan tai appelsiinin ja vesipullon. Täytyy yrittää jatkossa taas muistaa.

Heh, tämmöisen huomion reissullani tein, että turistimiehet (joita on nyt kaupunki pullollaan, ehkä EM-kisojen takia) on ihan hassuina pitkiin vaaleisiin hiuksiin. Niin lääpällään, että rekisteröivät vasta parin sekunnin viiveellä, että hiusten alapuolella onkin keskivartalolihava keski-ikäinen täti. Itseasiassa ei se ole huvittavaa, kyllä siitä paha mieli tulee kun näkee sen inhoa ilmaisevan mikroilmeen ihmisten kasvoilla, olipa ne ketä hyvänsä. Siksi yleensä kävelenkin katse jonnekin kaukaisuuteen suunnattuna.
Siten välttää myös näkemästä kuvajaistaan sieltä näyteikkunasta...







Painonpudotus: ARGH, PEILI PETTI






Valkoiset leveät pellavahousut ja valkoista toppia kolmessa kerroksessa. Päällimmäisenä ihana pumpulinpehmeä pitsimäinen neuletakki, jonka helma poimuttuu tosi nätisti. En nyt sentään hoikalta näyttänyt, mutta ihan hyvältä - makkarin kokopeilissä.

Totuus kaikessa karmeudessaan paljastui kuitenkin ensimmäistä näyteikkunaa ohittaessa: maha kuin rantapallo, hyllyvä rintamus eikä neule peittänytkään takapuolta niin kuin piti. Teki mieli kääntyä takaisin ja keittää mökötyskahvit, mutta löntystelin sitten kuitenkin ratikkaan ja köröttelin Sokokselle. Olen jo monena kesänä hakenut sieltä kosmetiikka-alesta täydennystä kylppäriin, eli tarpeellisia tavaroita. Näyteikkunasta jäi norsuolo enkä edes vilkaissut kadun toiselle puolelle vaateputiikkien suuntaan. Ei kyllä olisi ollut rahaakaan.

Sokoksessa tein hyvät kaupat. Hyvälaatuisia ja oikeasti riittoisia hiustuotteita (kampaamokamaa) ja ripsaria lähdin sieltä hakemaan ja sellaisten kanssa kotia palasin. Ja säästin yli 13 euroa! Iloissani unohdin tyystin, että vain puoli tuntia aiemmin olin vakaasti päättänyt lopettaa läskimahan kasvattamisen, ja ostin kotimatkan jaksaakseni suklaapatukan. Perse. Kyllä sen vartin olisi pystynyt ratikassa istumaan ilman sokerienergiaakin ;(

Vuosi sitten keväällä, kun sain 10 kiloa laihdutettua, olin niin fiksu että otin kaupungille lähtiessä kassiin mukaan pienen terveellisen evään. Yleensä valmiiksi kuoritun ja lohkotun omenan tai appelsiinin ja vesipullon. Täytyy yrittää jatkossa taas muistaa.

Heh, tämmöisen huomion reissullani tein, että turistimiehet (joita on nyt kaupunki pullollaan, ehkä EM-kisojen takia) on ihan hassuina pitkiin vaaleisiin hiuksiin. Niin lääpällään, että rekisteröivät vasta parin sekunnin viiveellä, että hiusten alapuolella onkin keskivartalolihava keski-ikäinen täti. Itseasiassa ei se ole huvittavaa, kyllä siitä paha mieli tulee kun näkee sen inhoa ilmaisevan mikroilmeen ihmisten kasvoilla, olipa ne ketä hyvänsä. Siksi yleensä kävelenkin katse jonnekin kaukaisuuteen suunnattuna.
Siten välttää myös näkemästä kuvajaistaan sieltä näyteikkunasta...







tiistai 26. kesäkuuta 2012

Waihdevuodet: NASAKKAA SELITYSTÄ VAILLA VIELÄKIN



No kiitti hei, ei tullut yhtään ehdotusta! Täytyy siis yhä vaan itse yrittää keksiä se napakka ja kepeä, mutta täydellisesti äkillisen hikoilu- ja syväpunastuskohtauksen selittävä lause, mikä vapauttaa muut paikallaolijat miettimästä asiaa. Siis tilanteissa, joissa joutuu julkisesti puhumaan, olipa se sitten esitelmänpitoa sadalle kuulijalle tai vieruskaverijuttelua taloyhtiön hallituksen joulukahvipöydässä.

"Älkää säikähtäkö, en ole saamassa sairaskohtausta. Olen ikävaiheessa, johon monilla naisihmisillä kuuluu äkillisiä lämpötilan muutoksia, siitä punakkuus. Ihan normaalia. No niin, palataanpa aiheeseen..."

Ei ei ei, hirveän jäykkää.

"Hei muuten, jos joku sattuisi miettimään, että miksi aina välillä muutun ihan punaiseksi, niin se johtuu siitä, että olen ikävaiheessa, jossa ruumiin lämpötila heittelee ylös-alas. Vähän tylsää, mutta normaalia, niinkuin murrosiässä finnit." (sitten hymy ja heti perään muuta juttua)

No joo, kai tuo menettelisi. Siis jos on pitämässä puhetta. Mutta jos on vaikka jumissa kerrosten väliin juuttuneessa hississä puolituttujen kanssa, niin on kyllä liian muodollista. Sen pitäis mennä näin jotenkin näin:

"Apua, taas iski lämpöhalvaus, huh huh, onneks tää on ohimenevää... kuuluu asiaan... tässä ikävaiheessa... "

Eeeeiiii!

Hitto tää on vaikeeta. Varsinkin, kun ei halua käyttää ilmaisuja "mummotauti" tai "hormoonit jyllää" tai edes sanaa "vaihdevuodet", niihin kaikkiin kun liiittyy negatiivinen lataus; väheksyvä tai pilkallinen, ja lisäksi anteeksipyytelevä, jos itse sen sanoo. Noita voi käyttää vain, jos paikalla on pelkästään muita 50+ -ikäisiä naisia.

(Tuli pidettyä jumppatauko, kun radiossa alkoi soida ihana seitkytluvun euroviisubiisi Eres tu. Nyt on sitten hiki päässä muuten kuin aaltojen takia. Hemmetti miten hauskaa on, kun antautuu tanssimaan niin typerännäköisesti kuin ikinä pystyy! Jos ikinä kävisin jossain tanssipaikalla, ja jos joku taitavasti yllyttäisi, niin saattaisin vetää sielläkin jonkinlaiset misterbeanit :)

Mutta juu, takaisin asiaan... Entä jos lähestyisi asiaa toiselta kantilta, jotenkin näin:

"Muuten, arvatkaas mikä on parasta keski-iässä? No se, ettei jaksa turhia murehtia. Nuorempana olis nolottanut se että naama menee yhtäkkiä tulipunaseks, mut nyt sitä ei edes mieti, muuten kuin että ajattelin mainita ettei mulla ole mitään hätää - olen vain niin intona kun... saan olla täällä/ olette niin mahtava yleisö/ tää on niin kiinnostava aihe/ mulla on näin ihania kurssikavereita / meidän talossa on nyt kaupungin hienoin pyöräkellari!"

Ääh... Ei tästä mitään tule. Vaikka keksisinkin sen täydellisen lauseen, niin kämmeneenkö mä sen kirjottaisin, että osaisin sen sitten kanssa tarpeen tullen sanoa? Tuskin kuulostaisi luontevalta. Huoh. Täytyy kai vain luottaa siihen, että sopivat sanat pullahtaa suusta tarpeen tullen. Kunhan ei kuitenkaan olis ne kuuluisat viimeiset sanat...



Voi elämä... I see dead people

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.


Äsken katsoin ikkunasta alas kadulle, ja näin isän kävelyttämässä mustaa karhukoiraa.

Välillä näen isän vilaukselta ohikolistelevassa ratikassa. Viime viikolla Tampereella isä astui hotellissamme  hissiin, näin sen aamiaissalin lasiseinän läpi. Isä tuntuu myös ahkerasti pyörivän erilaisissa marketeissa pääkaupunkiseudulla ja ajavan monenmerkkistä autoa.

Sama juttu kävi äidin kanssa. Useita viikkoja äidin kuoleman jälkeen näin häntä siellä sun täällä. Yhdenkin kerran olin kävelemässä Länsi-Pasilan läpi Maikkariin töihin, ja piipahdin ostamaan reitin varrelle sattuneesta pikkukaupasta jotakin hyvää. Äiti ilmestyi kassalle nostelemaan tavaroitaan hihnalle samalla kun itse olin pakkaamassa omiani kassiin. Tuijotin ja tuijotin. Äiti? Nainen vilkaisi minuun, vilkaisi uudestaan, mutta en pystynyt lopettamaan tuijottamista. Hän vilkaisi taas ja näytti ärtyneeltä, kun edelleen vaan katsoin. Mutta kun se oli äiti! Miksei se puhu mulle? ÄITI!

Ennätin ajatella kaikenlaista hullua, että äiti elää jotain kaksoiselämää eikä halua tulla tunnistetuksi tai jotain, mutta sitten  itkuhyöky alkoi nousta ja pakenin ulos. Vasta siinä vaiheessa alkoi järjen ääni saavuttaa ymmärryksen rajan; että haloo, onko ketään kotona, äitihän on kuollut, muistakko? Tottakai se oli tyystin vieras ihminen siinä kassalla, mutta aivoni yrittivät väkisin vääntää hänet äidiksi (ehkä tarpeeksi samanlaisia kasvonpiirteitä, ikä ja kokokin ehkä täsmäsivät).



Nopealla etsinnällä en nyt löytänyt netistä tieteellisiä selityksiä ilmiölle, mutta niitä on. Muistelen lukeneeni, että peräti 50%:lla ihmisistä on jonkinlaisia kokemuksia äskettäin kuolleen läheisen näkemisestä tai kuulemisesta tai aistimisesta. "Näköhavaintojen" lisäksi on näitä askelten ääniä ja tutun piipputupakan tai parfyymin tuoksahduksia ja aina tiettyyn kellonaikaan toistuvia ovenkahvan kopsahduksia tai keittiön valokatkaisijan napsahduksia ynnä muuta, mistä ihminen kertoo tunnistaneensa läheisensä läsnäolon.

Kummituskertomuksista nämä läheisten vierailut eroavat siinä, että ne yleensä loppuvat muutaman viikon sisällä. Jotenkin se viittaisi siihen, että sitten - ja vasta sitten - kun läheisen kuolema on tosiasia mielen ja muistin sopukoita myöten, kun muistaa jo heti aamusta että häntä ei enää ole, niin hän lakkaa meille näkymästä ja kuulumasta. Kuten sanottu, en muista mitä (lääke)tiede asiasta sanoo, mutta hulluksi se ei pelkästään tämän perusteella ketään leimaa. Poikkeuksellisissa tilanteissa ihmisen aivot ja psyyke käyttäytyvät poikkeuksellisesti, ei kai siinä sen kummempaa. Jos kaikki toimintamme olisi loogista ja etukäteen arvattavissa, olisimme robotteja.

En malta vielä olla kertomatta yhtä äitijuttua:
Olin menossa naimisiin, kolme vuotta äidin kuoleman jälkeen, ja etsimme papin kanssa sopivaa loppuvirttä vihkiseremonian päätteeksi. Koska häät olivat toukokuun lopussa, halusimme jonkun oikein iloisen ja kesäisen biisin. Semmoinen löytyikin, en muista sen nimeä enää, mutta pappi lausui sen sanat ääneen ja se kuulosti kivalta ja kepeältä. Virren numero merkittiin kirjoihin ja kansihin kuten kuuluukin.

Noh, vihkipäivä tuli ja koitti sitten se loppuvirren aika, vaan eipä alkanutkaan meidän iloinen virsi, ei - sen sijaan kirkkosalissa kajahti soimaan Oi Herra luoksein jää jo ilta on, ja kadonnut on valo auringon, ei ole täällä mitään pysyvää... Jokainen, joka virren tuntee, tietää että ankeat sanat vain synkistyvät loppua kohti.

Alkuhämmästyksen jälkeen ei pystytty miehen kanssa mitään muuta kuin hihittämään, vedet silmissä, koko kuusisäkeistöisen viisun ajan, minä kukkapuskani takana ettei pappi näkisi. Ja naurattaa vieläkin, 15 vuotta myöhemmin, kun mietin, että mitäköhän mahtoi kirkkoväki tuumata  meidän biisivalinnasta? Jos oltaisiin edes oltu gootteja musta kajalit silmissä niin tuomiopäivän musiikki olisi ollut paremmin ymmärrettävissä, ehkä ei silloinkaan.

No mutta miten äitisi tähän liittyy, kysyt. No siten, että kyseinen virsi oli juuri sama, jonka itse olin aiemmin valinnut äidin hautajaisiin - siitä huolimatta, että tiesin, että se oli itkettävin eli pahin mahdollinen virsi, mitä kirjasta löytyy. Joten tottakai heti kun tunnistin virren, mieleeni tuli äiti. Ja sitten meni kylmät väreet hiuspohjasta varpaisiin, kun tuli tunne, että äiti järjesti koko jutun jotta tietäisimme, että hän on paikalla. Pitäähän sitä lastensa häissä olla, melkein kuulin äidin äänen sanovan. Ja melkein tunsin hänen istuvan vieressäni. Melkein. 

Okei, en tietenkään väitä, että haamuäitini olisi oikeasti sekoittanut pastoriparan pään. Mutta tosi kummallinen juttu tuo on. Siis vaikka leikittäisiin, että pappi olisi kirjoittanut virren numeron papereihinsa väärin (vaikka numerot olivat täysin erilaiset) niin luulisi, että hän olisi kyseenalaistanut asian viimeistään kirkossa. Kuka hullu haluaisi vihkiäisiinsä hautajaisvirren? Oikeasti?

Meitä nolotti asia papin puolesta, emmekä saaneet kysytyksi asiasta vaikka mieli tietysti teki. Olisi vaan pitänyt kehdata kysyä, niin ei olisi tämäkään jäänyt paranormaaliksi ilmiöksi. Heh.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Painonpudotus: TIPUTETAAN REILUSTI



Paino: palio                                   
Pudotusta: tuski
Muutos: ntiä








Mitä helv... taas tarttu kaupasta mukaan nachoa, jädeä ja mutakaakkua. Miten voi olla mahdollista, että ihminen vasta kassia purkaessa tajuaa töpänneensä. Päivä toisensa jälkeen. Vaikka mukana on hyvin kurinalaisesti laadittu ostoslistakin. Ääh, mä tarvitsen apua, jonkun mukaan kauppareissuille; en henkilökohtaista shoppaajaa vaan henkilökohtaisen stoppaajan!

Ostin järkeviäkin juttuja, kuten hapankorppuja - kun tein eilen vahingossa jättiannoksen chili con carnea, niin ajattelin tänään päästä tosi helpolla ja pistää uunivuokaan pohjalle hapankorppupaloja (nachojen sijasta, siis) ja päälle chilimössöä ja cheddaria - ja ilokseni luin paketin kannesta, että "E-koodeja nolla = lisäaineeton".

Elintarvikevalmistajat- ja tuottajat on näköjään pakon alla alkaneet reagoimaan meidän kuluttajien toiveisiin puhtaista ja eettisesti kestävistä tuotteista, hyvä. Oli jo aikakin. (Ja voisivat ne vieläkin puhtaampia ja eettisempiä olla.) Meidän isommasta lähikaupasta, K-marketista, saa jo ihan hyvin näitä uudistettuja jutskia, ja siellä on ihmeen paljon luomua ja Reilun kaupan kamaa. Pienempi lähikauppa on tuo kälynen Siwa, eikä siellä ole muuta lisäaineetonta tai reilua kuin banaanit ja ehkä se uusi kesäpoika kassalla.

Muutama vuosi sitten vuokrattiin kesämökki Enontekiöltä ja tehtiin sieltä päiväretkiä ympäristöön. Kerimäelläkin käytiin, maailman suurimman puukirkon kupoliin kivuttiin ja kyliltä pois lähtiessä poikettiin paikalliseen suureen markettiin. Kun en itse löytänyt, niin tartuin myyjää hihasta ja kysyin vapaan kanan munia - mies oli ihan kysymysmerkkinä, ei ollut kuullutkaan semmosista, luuli varmaan että vedän maalaismiestä höplästä. Vielä oudompaa oli, että sinne ei kuulema ostettu mitään lähialueen omilta viljelijöiltä ja leipomoilta, vaan kaikki tuli keskusliikkeiden kautta. 

Ihan sama juttu muuten yhden tuttuni kesänviettopaikan piskuisessa kyläkaupassa, joka kenottaa heinäpellon reunassa keskellä ei-mitään yli 20 kilsan päässä lähimmästä taajamasta; uudet perunat ja mansikatkin tuodaan rekalla jostain toiselta puolen Suomea, vaikka lähin viljelijä on kivenheiton päässä. Käsittämättömän typerää. Mutta ei se kai kyläkauppiaan syytä ole... Suomessa on systeemi semmoiseksi luotu, että yksityisenä kauppiaana et pärjää, pakko kuulua johonkin ketjuun. Ärrr, murrrr, olis taas kirveellä töitä :/

Vaan eihän sitä tiedä, ehkä jossain jo tahkonkivi pyörii ja kipinä kirvehen terästä sinkoaa. Että kun ensin vähennettiin E:t, niin kohta pannaan väheneen myös ässät, koot ja peet ja teet. Ja teiden varsia pilaamasta ne kamalat ABC:t, kiitos! 

Ei maar, on aika pistää kaffet tippumaan. Reilua, tietysti, vaikka maksaakin melkein euron enemmän kuin juhlamokka. Kun ostaa eettisempää kahvia, niin voi paremmalla omallatunnolla vetää sen kanssa ruotsista laivattua mutakakkua, eller hur :)



keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Waihdevuodet: MITÄ SANOA KUN KUUMA AALTO YLLÄTTÄÄ?

Mitä ihmettä siinä voi tehdä, kun yhtäkkiä helahtaa punaiseksi kuin punajuuri vieraiden ihmisten seurassa?

Ihmisten ilmeistä näkyy kaikenlaista; toiset kuikuilevat katonrajaan kun nolostuvat minun puolestani, toiset hymyilevät vinosti tai vaihtavat merkitseviä katseita keskenään, jotkut emppaavat silmät kyynelissä kun luulevat että olen häpeissäni tai pahoittanut mieleni jostakin...

Heh, hyvä esimerkki tästä tapahtui koulun vanhempainillassa hiljattain. Normaalisti se on ihan sama mitä yritän siellä itsekseni piipittää, mutta nyt kävi niin että kesken kipakan väittelyn aalto iski ja tulenpuna leimahti naamaani - ja katso, kaikkien äänensävy muuttui hetkessä lempeäksi ja ymmärtäväiseksi, oli ihan hilkulla ettei koko porukka rynnännyt ympärilleni isohaliin!

Olen mietiskellyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että parasta olisi jos pystyisi yhdellä napakalla lauseella selittämään mistä on kyse. Ongelma hoituisi alta pois ja show voisi jatkua. Kenenkään ei tarvitsisi miettiä, olenko suuttunut tai saamassa juuri sydänkohtauksen. Minä ja kaikki muut voisimme keskittyä itse asiaan, mikä se sitten olisikin.

(Mielessäni näen itseni aina jossakin palaverissa, mutta voisihan kyseessä olla tuparit, joista ei tunne muita kuin kutsun esittäneen pariskunnan, tai jonkun toisen tapauksessa vaikka työhaastattelu.)

Ärsyttää, kun en millään keksi sitä napakkaa nappilausetta, jonka voisi heittää tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan hirveen vaikeeta... Kun sen pitäisi sisältää faktaa - vaihdevuodet aiheuttavat rajua punastumista ja hikoilua - mutta ei kuulostaa tippaakaan anteeksipyytelevältä. Inhoan sitä, kun jo sana "vaihdevuodet" saa useimmat joko vaivaantumaan tai hihittelemään ja heittämään puoliääneen puhkikuluneita lausahduksia raivopäisistä hormonihirviöistä! Siis missään tapauksessa ei nöyristelyä, miksi hitossa pitäisi pyydellä anteeksi sitä että ihmisen elämään kuuluu erilaisia ikävaiheita, ja tämä on niistä yksi ja tähän kuuluu tiettyjä piirteitä. Ei. Vaan ne oireet pitäisi voida rennosti mainita, jotta eivät aiheuttaisi väärinkäsityksiä tai veisi turhaan huomiota olennaisesta. Lauseen pitäisi olla kuitenkin lyhyt ja kepeä, ettei kuulijalle tulisi olo että on joutunut fysiologian luennolle, ja mielellään humoristinenkin olematta kuitenkaan omaa itseä vähättelevä.

Ehdotuksia?


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Waihdevuodet: TUULETTIMEN KÄYTÖN SIVUVAIKUTUS

Edelliseen kirjoitukseen palatakseni, niin tuuletin on kyllä ihan pistämätön laite - mutta en suosittele käytettäväksi vieraiden nähden seuraavasta syystä:




Tässä samaa elävänä kuvana, kannattaa katsoa, hervotonta - melkein kuin ruotsalaisten kullannuppu Carola Euroviisuissa :)









sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Waihdevuodet: PUHURIA PÄÄHÄN!




Kesä, wuhuu! Toisin kuin luulisi, niin se ei ollenkaan pahenna vaihdevuotiaan elämää, päinvastoin. Helteillä ei enää edes erotu joukosta, kun kaikilla hiki virtaa ja posket punottaa. Eikä kohonnut lämpötila pahenna kuumia aaltoja, koska eihän niitä mikään enää pysty pahentamaan; tukehtua meinaa joka tapauksessa ja vaatteet saa melkein kiertää kuiviksi tunnin välein. Toisaalta, ne aaltoja seuraavat hyytävät hytinäkohtaukset ovat laimentuneet ihan lölleiksi, vähän kun heittää huivia harteille niin hyvin pärjää.

Mielikin on iloisempi, kerta on aurinko ja vihreys ja sinisyys ja tuoksut ja pääskynpesä makkarin räystäällä ja hauskasti puliseva turistiparvi Sibeliuspatsaalla kun itse istuu siinä vieressä puiden siimeksessä, Helsingin jäätelötehtaan Maraschinon kanssa (siis sen jätskin, ei tehtaan latinotoimarin).

Joka tapauksessa, aaltoihin palaten, olen vihdoin älynnyt ottaa käyttöön tekniikkaa, jolla voi helpottaa oloa kotona ollessa. Nimittäin tuulettimet. Niitä pitää olla vähintään makkarissa, olkkarissa ja keittiössä. Ja niiden pitää olla kunnollisia, tukevia, tehokkaita ja hiljaisia - ei mitään ruotsalaisketjujen halpisrämpylöitä. En pystyisi istumaan tässä koneen ääressä enkä laittamaan ruokaa enkä nukkumaan yhtään täyttä tuntia ilman ihania tuulikoneitani. Vielä kun olisi kaukosäätimellä toimivia malleja! Toisaalta, saahan siinä pientä liikuntaa kun joutuu ottamaan pari ylimääräistä askelta aina aallon alkaessa ja loppuessa. Ainoastaan makkarissa jätän tuulettimen päälle koko yöksi; on helpompaa vetää peittoa päälle ja päältä pois kuin hyppiä tunnin välein ylös sängystä.

Sitten on tämä pieni manuaalituuletin, jota pidän mukana kassissa, eli viuhka. Okei, pakko myöntää että  toistaiseksi pikkiriikkisen nolottaa räväyttää se auki ja aloittaa leyhyttely. Ikäisessänikin ihmisessä istuu kai vielä pinnan alla pelko, että luuleeko nuo nyt että mä luulen olevani jotakin tai että mä olen kahjo? Vaikka totuus on se, että ketään ei voisi vähempää kiinnostaa. Joskus ratikassa pikkulapset rattaistaan tuijottaa silmät pyöreinä, mutta toisaalta, pikkulapset rattaistaan tuijottaa silmät pyöreinä jokaista joka katsekontaktiin suostuu. Rakastettavat mussukat!

Ostin muuten sellaisen minituulettimenkin, taskukokoisen, mutta se oli tosi surkea, nenäliinan heiluttelullakin saa isomman ilmavirran aikaan. Kaiken huipuksi se vielä hajosi heti ensimmäisellä käyttökerralla.

Onhan niitä muitakin ulkoisia apukeinoja, joita yritän opetella tai yritän muistaa opetella. Yksi itsestäänselvä on tietysti oikea pukeutuminen, eli pitäisi olla ohuita kerroksia joita on nopea kuoria pois, ja pitäisi käyttää vain puuvillaa tai pellavaa, vaikka silkkimekko sopisikin kesäpippaloihin paremmin (tekokuituja ei ikinä, tietenkään). Onneksi ei itsellä muuten ole tänä kesänä häitä tiedossa, ei omia eikä muiden ;)

Tämäkin on helppo, kunhan vain muistaisi hankkia: uusi termari jäävettä varten, yöpöydälle.

Tämä taas on tosi, tosi vaikea: vaatii hirveästi opettelemista, että lähtisi ajoissa, kun on koko ikänsä lähtenyt viime tipassa. Aina saa juosta kuin hirvi että ehtii ratikkaan/bussiin/terveyskeskukseen metsikön poikki...siinä sitten hikoilee kuin saunassa ennen kuin aalto edes alkaa.

Tämä keino taas vaatii vain viitseliäisyyttä: pitäisi harjoitella sellaista joogamaista hengitystä, että kun aalto alkaa niin vetäisi henkeä syvään sisään, pidättäisi hetken, ja sitten puhaltaisi pitkään ulos. Jatkaisi samaa rataa sitten sen koko 5-10 minuuttia. Pari kertaa olen muistanut kokeilla, mutta hitto kun alkaa päästä huipata... Tiedän, että se huimaus menee ohi, kunhan tarpeeksi harjoittelee. Aloitan heti, öö, huomenna?

Sitten on vielä ihan uusi juttu, visualisointi, minkä luin jostakin. Se meni jotenkin niin, että pitäisi kuvitella että meneillään oleva kuuma aalto onkin viileää vettä, jossa rennosti kelluu ja että pään päälle satelee lunta... Hei, aletaaks et siinä kuuluu sit viel syödä jädee? Loikoillen luksusjahdin kannella komeen, rikkaan ja naimattoman tehtaanjohtajan kaa? :DD



Nöyrästi pyydän, että jos tiedät lisää vinkkejä, niin laitathan tulemaan, kiitos.
Ai niin, ja kiitos sähköposteista! Niitäkin saa tietysti laittaa jos ei halua tänne kommentoida.






tiistai 12. kesäkuuta 2012

Voi elämä... Isän kotona

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.


Hautajaisten jälkeisenä päivänä (siitäkin jo kuukausi, vaikka tuntuu eiliseltä), oli pakko käydä isän kotona. Jälkeenpäin ajateltuna ihan liian hätäisesti. Melkein koko aikani kului perunkirjoittajan vaatimien kuittien, tiliotteiden ja verotodistusten etsimiseen. Kukapa olisi arvannut, että isällä oli kokonainen arkistokaappi täynnä papereita! Siinä niitä sitten hätäpäissäni ja itku kurkussa pläräsin, monta tuntia, enkä sen vuoksi ennättänyt tutkia isän kaappeja kuin pintapuolisesti kun tuli jo kiire lähteä. Eihän niissä mitään arvokasta olisi voinut olla, mutta harmitti kuitenkin. Seuraavana aamuna sinne sitten olikin mennyt jo ennakkoon tilattu kuolinpesäntyhjentäjä ja siivoojat.

Se mikä heti ovelta pisti silmään, oli kodin siisteys. Sellainen vanhanaikainen siisteys, niinkuin mummolassa, ja omassa lapsuudenkodissanikin. Kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan, seinäkellot oikeassa ajassa, matot suorassa ja kukkamaljakko tarkasti pöydän keskellä pitsireunaisen liinan päällä. Että jos minä hetkenä hyvänsä vieras koputti oveen, niin sisälle vaan ja kahvit porisemaan.

Missään ei lojunut likaisia vaatteita, ei mainoslehtisiä, ei kolikoita, ei hätäisesti taskusta tyhjennettyjä käytettyjä bussilippuja saati ruttuisia nenäliinoja... Sen vähäsen, mitä ennätin nähdä, niin kaikissa kaapeissa vallitsi kuri ja järjestys; siististi laskostettuja pinoja ja pinkkoja vieri vieressä ja henkareissaan ryhdikkäästi odottavia paitoja ja takkeja. Edes eteisessä ei naulakko rönsyillyt, vaan - mistä ihmeestä lie hankittu - uudenkarhea, kaakaonruskea, mokkanahkainen stetsonkin kekotti omassa koukussaan. Jopa kylpyhuoneessa shampoopullot seisoivat suorassa rivissä.

Oma lukunsa oli vielä sisustustaminen, jota isä oli selvästikin tehnyt hartaudella; vaikkakin jälki oli sellaista, jolle sinä ja minä pikkuisen hymähtelisimme. Oli hänen lapsuuskotinsa peruja ja isosiskonsa virkkaamaa retroa ja 90-luvun tallinnantuliaista ei-tahallisen-hauskasti sekaisin. Oli huonekalua viideltä vuosikymmeneltä ja -tyyliltä, oli helakanvärisiä, isokuosisia verhoja, oli toritauluja, oli keskenään täysin erihenkisiä pöytä- ja seinäkelloja esillä valehtelematta yhdeksän, ja paljon tekokukkia (punaisia ja valkoisia, samat värit kuin valitsin arkun päälle)... sitä rataa. Ei siis todellakaan askeettinen poikamiesboksi ollut meidän isällä.

Minua kaikki tuo jälkeenpäin itketti. Paitsi että se oli hirveän liikuttavaa, niin se oli loukkaavaa. Jos aikaa kerran riitti kaikkeen siivoamiseen ja touhuamiseen ja laskostamiseen ja pinoamiseen ja naulojen naputtelemiseen ja liinojen silittelemiseen ja koriste-esineiden asettelemiseen ja lehtipinojen suoristelemiseen ja reseptien keräämiseen, eikä näköjään todellakaan pelkkään juopottelemiseen, kuten olin suurin piirtein olettanut, niin miksei sitä riittänyt minulle soittamiseen!




Viikko sitten puhuttiin taas kummitädin kanssa puhelimessa. Tällä kertaa kuuntelin isommalla korvalla samaa, mitä olin jo aikaisemmin kuullut: juopottelutaipumus oli heikkous, joka hävetti isää niin paljon ettei hän pystynyt kohtaamaan meitä läheisiä. Hänen selviytymiskeinonsa oli elää päivä kerrallaan, olla mies ilman menneisyyttä, koska eiliset olivat muistikatkoja ja morkkiksia täynnä.

Nyt, kun asiaa taaksepäin katson ja tarkemmin mietin, niin oikeastaan isä katui ihan liikaa tekemisiään. Siis hän ryyppäsi, kyllä, mutta kuulema vain muutaman viikon vuodessa - eikä silloinkaan koskaan ollut väkivaltainen tai mitenkään ikävä tai ällöttävä housuihinkuseva kaatokänniläinen. Isä oli humalassa hauska ja hurmaava ja seurallinen - naisten mielestä fiksu, filmaattinen ja komea - näin olen jälkeenpäin kuullut kaikilta. "Kiltti mies." Ja kuulema kova tanssimaan, myös selvinpäin, todellinen parkettien partaveitsi ihan nuoresta alkaen. Ja erittäin luova ja kätevä käsistään, kertoivat muun muassa hautajaisvieraat, jotka tunsivat isän vuosikymmenien ajoilta. Ja lahjakas muusikko, kuulema ihan taituri haitarin kanssa. Voi isä, kunpa olisit ollut itsellesi vähemmän ankara, niin oltaisiin voitu tutustua paremmin!

En kyllä osaa kuvitella, miltä asunnollasi käyminen olisi sitten tuntunut, jos olisimme juoneet siellä kymmenet kahvit vuosien varrella. Ehkä pahemmalta. Mutta olisin varmaan löytänyt sieltä mukaani jonkin erityisen, muistoja herättävän tavaran. Nyt nappasin hätäpäissäni pari pöytäliinaa, niitä kun tuntui riittävän, ja pienen itsekehystämäsi ruusutaulun, punaista ja valkoista.


torstai 7. kesäkuuta 2012

Painonpudotus: Plus miinus nolla


4 kuukauden jälkeen paino noin 80 kg        Pudotusta yhteensä noin 1 kg
Muutos: noin + 2 kg

Isän kuolemaan se pudotus sitten lopahti. Viimeksi kun punnitsin, kolmisen viikkoa sitten, oli takaisin päin tullut jo kaksi kiloa siitä vaatimattomasta kolmesta, johon olin vaivalla päässyt. Eli voisi sanoa, että helmikuun alusta alkanut projektin tulos on  + - 0.

Sellaista matalalentoa mennään edelleen, että en ihan heti pääse uuteen nousuun. Tavoite on, että elokuun puolivälistä jatkaisin. Silloin poika menee taas kouluun ja palaudutaan normaaliin päiväjärjestykseen. Nyt pitäisi vain selvitä tästä kesästä sortumatta mässäilyyn, mikä on vaikeaa, kun on lohtusyöjä. Jos pystyisi nyt alkuun edes yhden päivän pysymään tavoitteessa, että ei pullaa, ei jätskiä, ei irtareita, ei suklaata. Äsken meni taas kahvin kanssa raparperipiirakkaa ja suklaata, huoh, vaikka olin lujasti päättänyt aiemmin kauppaan lähtiessä että en osta mitään hyvää.

Painonvartijain pistelaskusysteemiä en aio syksyllä jatkaa. Se ei oikein lähtenyt, turha enää yrittää. 

Enkä myöskään ala karppaajaksi. Enkä aloita mitään muutakaan kuuria tai systeemiä. Rupeanpa vain fiksuksi syöjäksi, sellaisiahan kai suurin osa (rikkaiden länsimaiden) ihmisistä on. Eli a) enemmän kasviksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja b) vähemmän sokeria ja valkoisia jauhoa ja c) oikeita rasvoja, ei "kevyitä" epäluomutuotteita. 

Kohta a olisi muuten helppo, ihanan makuisiahan ne kaikki on, mutta olen niiiiin laiska kuorimaan ja pilkkomaan ja liottelemaan ja hauduttelemaan, että joudun ensin opettelemaan uuden asenteen ruuanlaittoon. Tavoite ei enää saa olla se, että pääsisi mahdollisimman helpolla ja nopeasti. Plus joudun opettelemaan kasapäin uusia reseptejä, tähän asti kun kasvikset on syöty lähinnä joko keitettyinä, keitoissa tai (hyvin harvoin) uunissa valmistettuina. Ai niin, ratatouille kyllä paistuu pannulla nopeasti ja on sikahyvää, mutta äkkiä siihenkin kyllästyy.

Kohta b... Miksi, oi miksi ihmiset on menneet keksimään, että noista itsessään niin epähehkeistä aineksista saa eri tavoin mössäämällä aikaan ihania keksejä, pullia, piirakoita, kakkuja TAI toisin tavoin sekoittelemalla karkkia, karkkia, karkkia TAI kolmannella tavalla, rasvan kanssa, suklaata! Tämä kohta tulee olemaan kaikkein vaikein, sehän selvä. 

Kohta c kuulostaa sentään suorastaan vapauttavalta, ihanaa ettei enää tarvitse kytätä rasvaprosentteja! Eli tästä lähtien vain oikeaa voita, oikeaa juustoa, oikeaa jogurttia, ahhhh... Vaikeaa tulee olemaan kuitenkin (ainakin alkuun) se, että niitä on pakko opetella käyttämään viileän harkitusti eikä iloisesti lotraten. Mutta silti: jee!

Sydän luomuiloa sykkien olen lukenut lehdistä tutkimuksesta toisensa perään, joissa vakuutetaan, ettei rasvan lihottavuudesta ole mitään todisteita. Ei ole. Voin korvaavaa margariinia alettiin alunperin valmistamaan siksi, että teollisuusmaissa tarvittiin halpa raaka-aine massatuotantoon - ja massatuotannollehan syntyi huutava tarve, kun äidit siirtyivät ansiotöihin kodin ulkopuolelle eivätkä ennättäneet enää leipoa ja kokata kaikkea alusta alkaen itse. Pakkohan margista oli sitten alkaa pakkaamaan rasioihinkin ja myymään, kun ei kerran kukaan tuotetta kyseenalaistanut, ja etenkin kun markkinointiporukka keksi, että myydään sitä terveellisenä vaihtoehtona. Luoja mikä pokka! Mutta röyhkeyteenhän moni myyntityö perustuu, ja toimii, koska ei yksittäinen ihminen osaa eikä jaksa alkaa selvittelemään asioiden oikeaa laitaa - sitä paitsi, ihmiset eivät halua uskoa, että heille valehdellaan päin naamaa. Sitten jos joku tutkiva journalisti tai omaa polkuaan kulkeva lääkäri tutkimustyötä tekee, niin tulokset lytätään ja tutkijasta tehdään naurunalainen. Tupakkako muka epäterveellistä? Hakeudu hoitoon, kukkahattutäti!

Sama härskiys ja falskius pätee myös nykyisiin "kevyttuotteisiin", mitä se keveys sitten onkaan; jos rasvaa on vähemmän, niin sitten sokeria on enemmän, ja joka tapauksessa kaiken maailman kemikaaleja älyttömästi. Mitä enemmän teollisesti käsiteltyä ja lisäaineita sisältävää, sitä epäterveellisempää, pakkohan elimistön on siitä jollain lailla kärsiä. Ja kuka muka on laihtunut syömällä kevyttuotteita, kuka, jos on muuten syönyt normaalisti? Tänne saapi ilmottautua :)