tiistai 26. kesäkuuta 2012

Voi elämä... I see dead people

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.


Äsken katsoin ikkunasta alas kadulle, ja näin isän kävelyttämässä mustaa karhukoiraa.

Välillä näen isän vilaukselta ohikolistelevassa ratikassa. Viime viikolla Tampereella isä astui hotellissamme  hissiin, näin sen aamiaissalin lasiseinän läpi. Isä tuntuu myös ahkerasti pyörivän erilaisissa marketeissa pääkaupunkiseudulla ja ajavan monenmerkkistä autoa.

Sama juttu kävi äidin kanssa. Useita viikkoja äidin kuoleman jälkeen näin häntä siellä sun täällä. Yhdenkin kerran olin kävelemässä Länsi-Pasilan läpi Maikkariin töihin, ja piipahdin ostamaan reitin varrelle sattuneesta pikkukaupasta jotakin hyvää. Äiti ilmestyi kassalle nostelemaan tavaroitaan hihnalle samalla kun itse olin pakkaamassa omiani kassiin. Tuijotin ja tuijotin. Äiti? Nainen vilkaisi minuun, vilkaisi uudestaan, mutta en pystynyt lopettamaan tuijottamista. Hän vilkaisi taas ja näytti ärtyneeltä, kun edelleen vaan katsoin. Mutta kun se oli äiti! Miksei se puhu mulle? ÄITI!

Ennätin ajatella kaikenlaista hullua, että äiti elää jotain kaksoiselämää eikä halua tulla tunnistetuksi tai jotain, mutta sitten  itkuhyöky alkoi nousta ja pakenin ulos. Vasta siinä vaiheessa alkoi järjen ääni saavuttaa ymmärryksen rajan; että haloo, onko ketään kotona, äitihän on kuollut, muistakko? Tottakai se oli tyystin vieras ihminen siinä kassalla, mutta aivoni yrittivät väkisin vääntää hänet äidiksi (ehkä tarpeeksi samanlaisia kasvonpiirteitä, ikä ja kokokin ehkä täsmäsivät).



Nopealla etsinnällä en nyt löytänyt netistä tieteellisiä selityksiä ilmiölle, mutta niitä on. Muistelen lukeneeni, että peräti 50%:lla ihmisistä on jonkinlaisia kokemuksia äskettäin kuolleen läheisen näkemisestä tai kuulemisesta tai aistimisesta. "Näköhavaintojen" lisäksi on näitä askelten ääniä ja tutun piipputupakan tai parfyymin tuoksahduksia ja aina tiettyyn kellonaikaan toistuvia ovenkahvan kopsahduksia tai keittiön valokatkaisijan napsahduksia ynnä muuta, mistä ihminen kertoo tunnistaneensa läheisensä läsnäolon.

Kummituskertomuksista nämä läheisten vierailut eroavat siinä, että ne yleensä loppuvat muutaman viikon sisällä. Jotenkin se viittaisi siihen, että sitten - ja vasta sitten - kun läheisen kuolema on tosiasia mielen ja muistin sopukoita myöten, kun muistaa jo heti aamusta että häntä ei enää ole, niin hän lakkaa meille näkymästä ja kuulumasta. Kuten sanottu, en muista mitä (lääke)tiede asiasta sanoo, mutta hulluksi se ei pelkästään tämän perusteella ketään leimaa. Poikkeuksellisissa tilanteissa ihmisen aivot ja psyyke käyttäytyvät poikkeuksellisesti, ei kai siinä sen kummempaa. Jos kaikki toimintamme olisi loogista ja etukäteen arvattavissa, olisimme robotteja.

En malta vielä olla kertomatta yhtä äitijuttua:
Olin menossa naimisiin, kolme vuotta äidin kuoleman jälkeen, ja etsimme papin kanssa sopivaa loppuvirttä vihkiseremonian päätteeksi. Koska häät olivat toukokuun lopussa, halusimme jonkun oikein iloisen ja kesäisen biisin. Semmoinen löytyikin, en muista sen nimeä enää, mutta pappi lausui sen sanat ääneen ja se kuulosti kivalta ja kepeältä. Virren numero merkittiin kirjoihin ja kansihin kuten kuuluukin.

Noh, vihkipäivä tuli ja koitti sitten se loppuvirren aika, vaan eipä alkanutkaan meidän iloinen virsi, ei - sen sijaan kirkkosalissa kajahti soimaan Oi Herra luoksein jää jo ilta on, ja kadonnut on valo auringon, ei ole täällä mitään pysyvää... Jokainen, joka virren tuntee, tietää että ankeat sanat vain synkistyvät loppua kohti.

Alkuhämmästyksen jälkeen ei pystytty miehen kanssa mitään muuta kuin hihittämään, vedet silmissä, koko kuusisäkeistöisen viisun ajan, minä kukkapuskani takana ettei pappi näkisi. Ja naurattaa vieläkin, 15 vuotta myöhemmin, kun mietin, että mitäköhän mahtoi kirkkoväki tuumata  meidän biisivalinnasta? Jos oltaisiin edes oltu gootteja musta kajalit silmissä niin tuomiopäivän musiikki olisi ollut paremmin ymmärrettävissä, ehkä ei silloinkaan.

No mutta miten äitisi tähän liittyy, kysyt. No siten, että kyseinen virsi oli juuri sama, jonka itse olin aiemmin valinnut äidin hautajaisiin - siitä huolimatta, että tiesin, että se oli itkettävin eli pahin mahdollinen virsi, mitä kirjasta löytyy. Joten tottakai heti kun tunnistin virren, mieleeni tuli äiti. Ja sitten meni kylmät väreet hiuspohjasta varpaisiin, kun tuli tunne, että äiti järjesti koko jutun jotta tietäisimme, että hän on paikalla. Pitäähän sitä lastensa häissä olla, melkein kuulin äidin äänen sanovan. Ja melkein tunsin hänen istuvan vieressäni. Melkein. 

Okei, en tietenkään väitä, että haamuäitini olisi oikeasti sekoittanut pastoriparan pään. Mutta tosi kummallinen juttu tuo on. Siis vaikka leikittäisiin, että pappi olisi kirjoittanut virren numeron papereihinsa väärin (vaikka numerot olivat täysin erilaiset) niin luulisi, että hän olisi kyseenalaistanut asian viimeistään kirkossa. Kuka hullu haluaisi vihkiäisiinsä hautajaisvirren? Oikeasti?

Meitä nolotti asia papin puolesta, emmekä saaneet kysytyksi asiasta vaikka mieli tietysti teki. Olisi vaan pitänyt kehdata kysyä, niin ei olisi tämäkään jäänyt paranormaaliksi ilmiöksi. Heh.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti