Hautajaisten jälkeisenä päivänä (siitäkin jo kuukausi, vaikka tuntuu eiliseltä), oli pakko käydä isän kotona. Jälkeenpäin ajateltuna ihan liian hätäisesti. Melkein koko aikani kului perunkirjoittajan vaatimien kuittien, tiliotteiden ja verotodistusten etsimiseen. Kukapa olisi arvannut, että isällä oli kokonainen arkistokaappi täynnä papereita! Siinä niitä sitten hätäpäissäni ja itku kurkussa pläräsin, monta tuntia, enkä sen vuoksi ennättänyt tutkia isän kaappeja kuin pintapuolisesti kun tuli jo kiire lähteä. Eihän niissä mitään arvokasta olisi voinut olla, mutta harmitti kuitenkin. Seuraavana aamuna sinne sitten olikin mennyt jo ennakkoon tilattu kuolinpesäntyhjentäjä ja siivoojat.
Se mikä heti ovelta pisti silmään, oli kodin siisteys. Sellainen vanhanaikainen siisteys, niinkuin mummolassa, ja omassa lapsuudenkodissanikin. Kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan, seinäkellot oikeassa ajassa, matot suorassa ja kukkamaljakko tarkasti pöydän keskellä pitsireunaisen liinan päällä. Että jos minä hetkenä hyvänsä vieras koputti oveen, niin sisälle vaan ja kahvit porisemaan.
Missään ei lojunut likaisia vaatteita, ei mainoslehtisiä, ei kolikoita, ei hätäisesti taskusta tyhjennettyjä käytettyjä bussilippuja saati ruttuisia nenäliinoja... Sen vähäsen, mitä ennätin nähdä, niin kaikissa kaapeissa vallitsi kuri ja järjestys; siististi laskostettuja pinoja ja pinkkoja vieri vieressä ja henkareissaan ryhdikkäästi odottavia paitoja ja takkeja. Edes eteisessä ei naulakko rönsyillyt, vaan - mistä ihmeestä lie hankittu - uudenkarhea, kaakaonruskea, mokkanahkainen stetsonkin kekotti omassa koukussaan. Jopa kylpyhuoneessa shampoopullot seisoivat suorassa rivissä.
Oma lukunsa oli vielä sisustustaminen, jota isä oli selvästikin tehnyt hartaudella; vaikkakin jälki oli sellaista, jolle sinä ja minä pikkuisen hymähtelisimme. Oli hänen lapsuuskotinsa peruja ja isosiskonsa virkkaamaa retroa ja 90-luvun tallinnantuliaista ei-tahallisen-hauskasti sekaisin. Oli huonekalua viideltä vuosikymmeneltä ja -tyyliltä, oli helakanvärisiä, isokuosisia verhoja, oli toritauluja, oli keskenään täysin erihenkisiä pöytä- ja seinäkelloja esillä valehtelematta yhdeksän, ja paljon tekokukkia (punaisia ja valkoisia, samat värit kuin valitsin arkun päälle)... sitä rataa. Ei siis todellakaan askeettinen poikamiesboksi ollut meidän isällä.
Minua kaikki tuo jälkeenpäin itketti. Paitsi että se oli hirveän liikuttavaa, niin se oli loukkaavaa. Jos aikaa kerran riitti kaikkeen siivoamiseen ja touhuamiseen ja laskostamiseen ja pinoamiseen ja naulojen naputtelemiseen ja liinojen silittelemiseen ja koriste-esineiden asettelemiseen ja lehtipinojen suoristelemiseen ja reseptien keräämiseen, eikä näköjään todellakaan pelkkään juopottelemiseen, kuten olin suurin piirtein olettanut, niin miksei sitä riittänyt minulle soittamiseen!
Nyt, kun asiaa taaksepäin katson ja tarkemmin mietin, niin oikeastaan isä katui ihan liikaa tekemisiään. Siis hän ryyppäsi, kyllä, mutta kuulema vain muutaman viikon vuodessa - eikä silloinkaan koskaan ollut väkivaltainen tai mitenkään ikävä tai ällöttävä housuihinkuseva kaatokänniläinen. Isä oli humalassa hauska ja hurmaava ja seurallinen - naisten mielestä fiksu, filmaattinen ja komea - näin olen jälkeenpäin kuullut kaikilta. "Kiltti mies." Ja kuulema kova tanssimaan, myös selvinpäin, todellinen parkettien partaveitsi ihan nuoresta alkaen. Ja erittäin luova ja kätevä käsistään, kertoivat muun muassa hautajaisvieraat, jotka tunsivat isän vuosikymmenien ajoilta. Ja lahjakas muusikko, kuulema ihan taituri haitarin kanssa. Voi isä, kunpa olisit ollut itsellesi vähemmän ankara, niin oltaisiin voitu tutustua paremmin!
En kyllä osaa kuvitella, miltä asunnollasi käyminen olisi sitten tuntunut, jos olisimme juoneet siellä kymmenet kahvit vuosien varrella. Ehkä pahemmalta. Mutta olisin varmaan löytänyt sieltä mukaani jonkin erityisen, muistoja herättävän tavaran. Nyt nappasin hätäpäissäni pari pöytäliinaa, niitä kun tuntui riittävän, ja pienen itsekehystämäsi ruusutaulun, punaista ja valkoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti