Eloa naisen aikuisen KAIKKITIETÄVÄN RUKOUS

"Se niin turhauttaa, kun ei ihmiset anna auttaa itseään. 

Kuuklaavat tietoa internetistä, vaikka minulta saisi hyviä neuvoja kun vaan hetken jaksaisi istua ja kuunnella. Ei sellaista aihetta olekaan, mistä minä en tietäisi. Tai jos olisi, niin voisin mielellään kertoa siitäkin etten tiedä, mistä johtuisikin sitten mieleeni joku mukava anekdootti elämäni varrelta. Tai ystäväni tai tämän ystävän elämän varrelta tai vaikka sen loviisalaisen rouvan, joka oli sairaalassa samalla osastolla kun minulta leikattiin suonikohjut vapun alla, siinä oli vasta ihana ihminen vaikka mitä kaikkea hällekin on elämänsä aikana sattunut voi hyvä jumala... No mutta joka tapauksessa tarina olisi varmasti hyödyllinen ja aina hippusen huumorillakin höystetty ja siinä olisi mukana useita eri henkilöitä joista voisi ottaa esimerkkiä ja jotka tietysti jollakin tavalla liittyisivät toisiinsa tai ainakin siihen asiaan niinkuin sekin nuori mies joka oli sen opettajan vanhin poika joka oli kotosin sieltä... no mikä se nyt oli, se oli niin hassu nimi, sille aina naurettiin... alko ässällä, salmi jotain -eiku Lerssihän se oli, ai kauhee, "Lerssi" hih hih...!

Mutta siis sitä vaan että hyvää hyvyyttäänihän minä ihmisiä auttaisin (vaikka ei itsellä aina asiat olekaan niin hyvin, polvileikkaukseen ensi viikolla menossa ja muutakin kremppaa on ollut vaan mitäs minusta) mutta ei kun niin kiire on nykyihmisillä että eivät kerkiä kuuntel.... Hei mihis te nyt menette, eikös se teidän juna lähtenyt vasta kymmentä yli? Justiin olisin kertonut mitä kautta sinne asemalle pääsee!"

............................................................... :D:D:D ......................................................................

Tuon ylläolevan kirjoitin johdannoksi tälle mainiolle rukoukselle, jonka kohtalo eteeni johdatti - eikä varmaan turhan päiten:

KESKI-IKÄISEN NAISEN RUKOUS

Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. 
Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita.
Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen.
Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. 
Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät.
Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä. Aamen.

- tuntematon












Kuva: Courtesy of Patricia Lowery and Marvette Hillis

Painonpudotus KAKSI VIIKKOA, NOLLA PULLAA

Kiloja ei vielä ole tippunut, mutta...

VÄHÄVEHNÄINEN IDEANI ON TOIMINUT

Ei pullan pullaa yli kahteen viikkoon! Olen niiiiin tyytyväinen itseeni. Ei haittaa, ettei se heti näy, olo keveni jo siitä kun onnistui ylittämään itsensä. Hyvä minä!

Eikö ole tehnyt mieli? On todellakin, joka ikisellä kauppareissulla. Ihan törkeesti. Kahviloiden ja pullapuotien ohi pitää kompastella silmät kiinni, vaikka ei se tuskaa helpota, sillä pelkkä ovelta luikertava munkkipossun tuoksukin vetää jalat veteläksi. Mutta minä tyttö olen hillinnyt itseni. Hyvä minä!

Etukäteen kierin itsesäälissä sen takia, että päiväkahvit - vuorokauden paras hetki - menee täysin tärviölle ilman leivonnaisia. Vaan ihmeen nopeasti sitä on tottunut vaihtamaan vehnäsen makeaan jugurttiin, rusinoihin ja pähkinöihin, pehmeisiin kookoskuutioihin, klementiineihin...Toimii paremmin kuin äkisti uskoisi. No, on joskus mennyt pari riviä tummaa suklaata, mutta pienempi paha se on kuin pikkuleipä, se kun on myös hyvä (siinä kun on niitä verenkiertoa edistäviä flavonoideja). 

Niin juu,  kaksi kertaa olen myös täysin tietoisesti, en hetken mielijohteesta, antanut itselleni luvan ostaa iki-ihanan kilpikonnaleivoksen Stockmannin Herkusta, ja nauttinut sen hyvällä omallatunnolla. Tiedän vanhastaan, että silloin tällöin pitää saada syödä hyvää; jos takaraivossa jyskyttää, että en IKINÄ ENÄÄ voi koskea leivoksiin, niin helposti lentää hanskat tiskiin ylivoimaisen koetuksen edessä. Sitä paitsi eihän niissä ole jauhoakaan kuin nimeksi :)  

Ja syönhän minä aina pari palaa leipää sen kahvin kanssa, mutta ei vaaleita vaan rukiisia, joissa päällä juustoa tai kalkkunaa ja salaattia + kurkkua/tomaattia. Se osaltaan auttaa, kun kasaa leiville niin paljon tavaraa että niistä varmasti tulee kylläiseksi. Silloin vatsa ei vaadi enempää, pitää enää suu saada tyytyväiseksi ja se näköjään kelpuuttaakin monenlaiset makupalat.

Ehdottomasti vaikeinta on itsensä hillitseminen kaupassa. Se on ainoa todellinen ansa. Sen kun onnistuu kiertämään ostamatta kaappeihin edes "vierasvaraa" niin homma toimii, se todellakin toimii. Ainakin minulla. Hyvä minä! 

Hei ja itseänsä passaa kehua minkä kerkiää. Sen pitäisi ihan todistetusti auttaa saavuttamaan tavoitteita, kun lataa aivojensa kovalevyn täyteen positiivista itsetsemppausta. Ei epäuskoisessa muodossa "joskus saan vielä laihdutettua" vaan rohkeasti preesensissä ikään kuin tavoite olisi jo hanskassa: Hyvä minä! Hillitsen itseni hienosti! Ai kun näytän sutjakalta! Olenpas ihana!  Kiva pieni maha! Minä niin rakastan minua!

Tiedän, että skeptiset ivapäät naureskelevat näille metodeille, mutta se johtuu vain siitä, että he eivät tiedä asioista mitään. Eivätkä vaivaudu ottamaan selvää. Itsensä suggeroiminen on ihan arkipäivää huippu-urheilijoiden valmennuksessa, bisnesmiehistä puhumattakaan. Kautta aikojen on maailman suurilla johtajilla ja päättäjillä roikkunut työpöydän lampussa tai kylpyhuoneen peilissä tsemppilappuja. Lukekaa suurmiesten elämäkertoja, hekottelijat - tai sortukaa pullaan. Minä en. Hyvä minä!

Kuva: Hypnotherapy Bristol Thornbury

Eloa naisen.... SILMÄMUNASHOW

Ihan ekaksi, kiitos kun asetuitte taloksi uudet lukijat Peppone, Rantakasvi, Eiccu ja anne.jehkonen. Pus teille!

Velvollisuudentunto se pistää äitejä tikulla silmään

Jo viisi ja puoli tuntia olen vääntänyt silmämunan mallisia suklaatryffeleitä. Sulatellut, ripotellut, sekoitellut, pyöritellyt ja antanut jähmettyä. Sitten sulatellut toisenväristä suklaata, pyöritellyt ja kiroillut tahmeita sormia joihin kaikki tarttuu kiinni, rutannut kymmeniä pikku vuokia/muotteja vai mitä ne nyt on yrittäessäni tunkea niihin epämääräisen mallisia, reunojen yli pursuvia töhnämöykkyjä. 

Kunhan nuo tuosta uudestaan jähmettyvät, niin pääsen aloittamaan pakkaamissulkeiset, ja sehän vasta lystiä onkin. Ne pirulaiset kun kuitenkin tarttuvat kiinni toisiinsa - kuten syksyiset kuorrutetut kuppikakut -ja niiden iirikset lentelevät pitkin permantoa kissojen iloksi, eikä sen tarkkaan mitatun sellofaanipalasen reunat taaskaan tule ylettymään keon ympäri. Eikä siinä vielä kaikki: joka perkeleen pakettiin pitää kiinnittää kaunis ja houkuttelevan näköinen tuoteselostekortti, johon on koukeroisella kaunolla lueteteltava jokaikinen ainesosa. Sen jälkeen pitää vielä keksiä, millä helvetin konstilla hellävaraista käsittelyä edellyttävät pakkaukset saa kuljetettua koululle. Tämä niin ei ole mun juttu!

Masokistisen manööverin syynä on lapsen koulun joulumyyjäiset. Hilpeä tapahtuma, joka seuraa aina syysmyyjäisiä. Ja ihan kohta ryhdyn taas väsäämään jotain herkullista luokan joulujuhlaan. Väliin pari kuukautta huilia, ja sitten pääsenkinkin jo leipomaan Aurinkotansseihin! Saisi noihin häppeninkeihin jotain luovaa ja taiteellista askarrellakin, tai neuloa, mutta siihen hommaan nämä nakit taipuvat vielä huonommin.Tätä se on Steinerkoululaisen lapsen vanhempien elämä. 

Okei, kyllähän nuo velvollisuudet kaikille kerrottiin jo siinä vaiheessa kun käytiin tutustumassa kouluun - joka on muuten älyttömän hyvä, ei pienintäkään moitteen sanaa siitä - mutta saa kai sitä silti vähän valittaa? Eikähän se ole koulun syy, että raatamaan joudutaan. Kunta kun ei tue tätä oppilaitosta samalla 100%:lla kuten muita kouluja, vaan vain 80%:lla, eli se loppu 20% joudutaan hankkimaan itse. Myyjäisillä, näytelmillä, tanssiaisilla... täydet 12 vuotta.

Ei ole mitään järjellistä syytä, miksi Steinerkouluja syrjitään kunnan taholta. Kaikki samat asiat siellä opetetaan ja suoritetaan ylioppilaskirjoituksissa kuin muissakin kouluissa. Ihan yhtä paljon steinerilaisille maksavat tarvikkeet ja toiminnan ylläpito henkilöstön palkkoineen ja rakennuksen ylläpitoineen päivineen - tai oikeastaan koulutarvikkeet maksavat enemmän, hankinnoissa kun pyritään panostamaan laatuun = pitkäikäisyyteen (kierrätyksen edellytys) ja ostamaan vain ekologisesti kestäviä materiaaleja = ympäristöä säästäviä hankintoja. Peruste syrjinnälle lienee koulun tausta, se kun oli aikoinaan kallis yksityiskoulu, herrasväen ja diplomaattien penskojen opinahjo. Mutta herätys Helsinki, siitä on jo 20 vuotta, nyt siellä penkkejä kuluttavat ihan tavisten mukulat!

- No mikäs pakko sinne on lapsensa laittaa, singahtaa välittömästi lähes jokaisen suusta, jos erehtyy ääneen asiaa narisemaan. Ei mikään, tietenkään. Paitsi rakkaus, josta seuraa terve velvollisuudentunto. Sitä haluaa tarjota lapselleen parasta mahdollista tasapäistämisen vastaista oppimisympäristöä, mitä  - täysin subjektiivisesti tietysti - uskoo olemassa olevan. Enkä nyt tarkoita, etteivätkö muut vanhemmat haluaisi yhtä lailla lapsilleen parasta, tämä vain tuntuu sopivan meidän piltille erityisen hyvin.

Njotta oma valinta, jos silmämunia hieron vielä aamuyölläkin :)

64 kpl odottaa pakkaamista. Ai miksi juuri öögia? Pitäis varmaan kysyä terapeutilta :)

Pieniä iloja: EPÄKIRJAILIJA TAPAA LEGENDAN

Isoja iloja, pieniä suruja & totaalista feilaamista.


Olin suunnilleen yhdeksänvuotias, kun päätin ryhtyä kirjailijaksi. 25 vuotta myöhemmin olin edelleen sitä mieltä, että ryhdyn kirjailijaksi, ja aloin puhua siitä ääneen. Ei olisi kannattanut, mitään kun en ollut vielä kirjoittanut. Äkillisessä mielenhäiriössä järkeilin kuitenkin niin, että jos kuulutan aikeeni julki, niin ajan itseni nurkkaan josta en pääse pois kuin kirjoittamalla edes yhden helvetin kirjan!

Tuli kuitenkin aliarvioitua oma häpeänsietokykyni, ja tässä sitä edelleen olla jollotellaan, 20 vuoden uhoamisen jälkeen, kovalevy edelleen täynnä kamaa joka ei luultavasti koskaan tulostu kirjaksi.

Nyt se pieni ilo: koska en ole kirjailija, minulla ei ole kollegoita, joita kadehtia! Hahtuvankevyin mielin voin istuskella ihailemassa oikeita kirjailijoita, kuten tänään Märta Tikkasta Töölön kirjastossa. Märtan teemana oli mahdoton rakkaus - mikä aihe! - ja hän luki hauskasti eläytyen otteita kirjoistaan. Erityisen eläväisesti Märta esitteli uusimman teoksensa, Emma ja Uuno, joka kertoi hänen omasta isoäidistään Emmasta ja tämän todella erikoisesta aviomiehestä. Lopuksi saatiin kysellä ihan mitä haluttiin. Minä kysyin, että "miksi se Emma rakasti sitä tökeröä Uunoa, mikä sitä rakkautta niinku oikein ruokki?" Märta sanoi, ettei tiennyt.

Joka tapauksessa, jos olisin kirjailija, en olisi nähnyt Märtaa. Enkä myöskään Kalle Päätaloa, julkisia esiintymisiä karttelevaa legendaa, joka teki harvinaisen vierailun pääkaupunkiin vain vähän ennen kuolemaansa ja veti Villa Kiven lukusalin umpitäyteen kuulijoita. Vaikka en tuotantonsa ihailijoihin rehellisesti sanottuna kuulukaan, niin vaatimattoman oloisen mestarismiehen hiljainen karisma teki vaikutuksen joka ei ole unohtunut.

Viimeiseksi säästin parhaan, Tove Janssonin. Kaksi ja puoli tuntia meni siinä Suuren suomalaisen kirjakaupan sisällä kiemurtelevassa jonossa, noin 20 vuotta sitten, ilman kännyköitä ja naamakirjoja ja muita ajanvietteitä - tai no, olihan siellä kirjoja joita hipelöidä - mutta joka sekunti oli odottamisen väärti. Kun vihdoin pääsin nenäkkäin Toven kanssa, joka istui pikkuruisen pöydän ääressä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa (joka veti röökiä ketjussa, ei olisi kuulema muuten suostunut tulemaan paikalle, hahaa!), se oli ikimuistoinen hetki. En ollut tajunnut miettiä etukäteen, että pitäisi sanoakin jotain - ei kukaan edelläni ollut mitään puhunut, jono eteni hiljaa ja hitaasti kuin mausoleumissa - joten takeltelin naama punaisena suurin piirtein näin että "...olen niin kiitollinen, että sain tilaisuuden tavata Teidät, ja haluan kiittää kaikesta sydämestäni omasta puolestani ja kaikkien suomalaisten puolesta kun olette antanut meille niin paljon iloa.... " Sitten juuttuivat sanat kurkkuun, sillä Tove otti minua käsistä kiinni ja katsoi kyyneleet silmissä ja pienenä ja ujonnäköisenä, ja kuiskasi että "Kiitos sinulle kauniista sanoistasi." Vähän aikaa molemmat nieleskelimme siinä, sitten takanani joku alkoi rykimään ja sain kakisteltua suustani sen että kenelle halusin kirjat kirjat signeerattavan. Kotimatkalla eivät jalat yltäneet maanpinnalle, hyvä kun en räjähtänyt kappaleiksi siitä riemusta että olin juuri päässyt jakamaan aidon ja merkityksellisen ja ikioman hetken tuon pohjattoman lahjakkaan ja ihanan omalaatuisen, sielukkaan ihmisen kanssa!

Sitten se suru. Olin aina ollut varma, että vielä se päivä saapuu kun pääsen  naamakkain rupattelemaan lempihumoristini kanssa. Mutta Douglas Adams otti ja kuoli törkeän ennenaikaisesti jo yli kymmenen vuotta sitten, 49-vuotiaana. Kyllä se pisti miettimään, että...

What's the Meaning of Liff?

Jos ei joku näitä viittauksia tunnista, niin The Meaning of Liff on verrattoman vitsikäs kirja englantilaisista paikannimistä, joille D. Adams jonkun toisen tyypin kanssa keksi töitä eli kunnollisia merkityksiä. Jonkunhan se oli tehtävä; elämä kun on täynnä kokemuksia ja tilanteita, joille ei ole omaa nimeä, ja vastaavasti on valtavasti sanoja, joilla ei ole muuta virkaa kuin seisoa jossain tienviitassa.

Sama idea on toteutettu suomeksi, ja kyllä sekin saa pissaa lirahtamaan pöksyihin monessa kohtaa; Elimäen tarkoitus on opus nimeltänsä. Molemmankielisiin löytyy myös jatko-osat. Suosittelen vimmatusti noita kaikkia. Nauraminen tekee hyvää.

Entä tuo "42"?
Se on vastaus. Kysymys löytyy Douglas Adamsin Linnunradan liftarin käsikirjasta.

Eloa naisen... ITKEMISEN VAIKEUDESTA

Poistin tämän tekstin osiosta "Voi elämä...", se kun käsittelee vain kuolemaa.

Olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät itkemään, ja vieläpä toisten nähden. Pystyisinpä itse edes yksin ollessani.

No itse asiassa joskus pystynkin, Titanicin kanssa menee joka kerta puoli pakettia nessuja. Pienempiä tirautuksia kirvoittavat monet muutkin elokuvat, varsinkin sellaiset, joissa joku uhrautuu toisen puolesta. Dokumentitkin liikuttavat, etenkin pienimuotoiset tavallisten ihmisten tarinat, kuten se yksi missä noin satavuotiaat sisarukset olivat ikänsä huolehtineet toisistaan ja joutuivat sitten eri hoitolaitoksiin, kun eivät enää jaksaneet hakata halkoja ja kantaa vettä kaivosta vanhaan pirttiinsä. Toisten puolesta pystyn kyllä itkemään, omia asioitani en, vaikka ne olisivat kuinka hirveitä. Ihme juttu.

Olen tietysti tätä miettinyt ja selityksiä löytänyt. Meillä päin ei vain ollut sopivaa näyttää surujaan. Tai pelkojaan ja ahdistuksiaan. Yhden ainoan kerran koko elämäni aikana olen nähnyt äitini itkevän, yhden ainoan! Itkemisen mallia ei siis ole tullut kotoa, eikä myöskään äidin puolen sukulaisilta, joiden kanssa vietin paljon aikaa lapsena. Olin mummolassa kaikki kesät 13-vuotiaaksi asti, siis 3 kuukautta joka vuosi.

Mummolassa kyllä naurettiin paljon. Ihanimmat lapsuusmuistoni ovatkin mummolan sunnuntaipäiviltä, kun viisi enoa perheineen täytti tuvan ja miehet kisasivat herjanheitossa. Savossa kun oltiin, hauskuus ei piillyt niinkään juttujen sisällössä, vaan siinä kuinka rehvakkain elein ne kerrottiin ja kuinka kekseliäitä sanamuunnoksia ja sananparsia käytettiin. Voi kun muistaisin niitä vielä! Mutta itketty ei, tapahtui mitä tahansa. Sääntö koski myös meitä lapsia.

Tietenkään ei kyse ollut siitä, etteivätkö sukulaiseni olisi tunteneet samoja tunteita kuin muutkin ihmiset. Niitä vain ei saanut näyttää. Miksi? Ehkä hienotunteisuudesta; ei haluttu tuottaa toisille tukalaa tai murheellista oloa, ei nostattaa pintaan torjuttuja suruja...

Isovanhempani ja heidän lapsensa, kaksi kertaa evakkoon joutuneet ja lopulta talonsa, tilansa, karjansa ja muun omaisuutensa rajan toiselle puolelle menettäneet, joutuivat pakon edessä patoamaan tunteensa, eihän ihmisen mieli olisi niitä hajoamatta kestänyt. Siihen päälle vielä pelko papan puolesta, joka taisteli rintamalla. Luoditkaan eivät onneksi pystyneet yhdeksän lapsen isää hautaan asti kaatamaan, mutta syvät henkiset haavat sodan kauheus jätti; ei silti, että pappa olisi koskaan niistä puhunut. Pystypäin hoiti laajat pellot ja metsät, halonhakkuut, heinäpaalit ja hevoskärryt, verkot veteen ynnä muut maatilan hommat luoti selkärangassaan eikä ikinä valittanut. 

Kuten ei mummokaan, joka viideltä nousi ensimmäiselle lypsylle, juotti vasikat, syötti sonnin ja porsaat, kärräsi isot tonkat maitolaiturille, pyykkäsi 11 hengen liinavaatteet kiehuvassa lipeässä, keräsi sienet ja marjat metsistä ja juuriit maasta, keitti mehut ja hillot talven varalle, leipoi leivät ja piirakat, erotteli lihat luista paisteihin, ompeli sukat ja parsi palttoot, tietysti isommat lapset jo auttoivat. Ja yritti olla muistelematta kotitilaa Karjalassa ja hajalleen levinnyttä sukua ja ystäviä. Että vahva piti olla, koko perheen, kautta vuosien, etenkin vaikeina pulavuosina. Mutta, kuten mummo alati muisti kertoa, aina oli lapsilla puhtaat ja ehjät vaatteet, tarpeelliset koulutarvikkeet ja kelkat ja sukset, ja lopulta maailmalle lähtivät kunniallisina ja hyvätapaisina ihmisinä.

Tunteiden patoamisen tai ainakin piilottamisen tapa on siirtynyt meillä siis sukupolvelta toiselle. Järkyttävää on, että en itsekään pysty mallia rikkomaan. Molemmille lapsilleni olen kuitenkin selittänyt ja perustellut, miten tärkeää itkeminen ja tunteiden näyttäminen on. Ilokseni olen seurannut, kuinka erilaisia nuo onneksi ovat kuin äitinsä - siitäkin huolimatta, että yleensä lapset oppivat eniten esimerkin kautta.

Itse istun kuitenkin tässä taas silmät kirvellen, möhkäle kurkussa. Eikä ole ensimmäinen kerta. Tosi pahoja juttuja on aikanaan tapahtunut, ja vielä pahempiakin kuin pahoja, mutta vapaaehtoisesti en niistä ole puhunut. Nyt aikuisena, ihan viime vuosina, on ollut pakko vähän raottaa painekattilan kantta ettei se ole räjähtänyt. Mutta se itku, hitto kun se on vaan edelleen tiukassa. Olisi niin hyvä, kun siihen pystyisi, vapautuisi energiaa ja näkisi pitemmälle!

Muuten, ihan sama on oksentamisen kanssa. Saa olla vaikka kuinka karsea vatsatauti, niin älyttömyksiin asti pitää pidätellä. Oksentaminen on todella, todella vastenmielistä. Viime sekunneilla sitten rymistelen vessaan ovenkarmit selässä ja toivon, että edes osa lastista osuisi pönttöön. Voisiko näillä kahdella asialla olla jokin yhteys, ihan oikeasti? Molemmissahan on kyse sisustensa tyhjentämisestä. Niinkuin tässä purkauksessakin, itse asiassa. Miten ihmeessä tämä näin helposti sujuu?

LISÄYS: Kaikki tässä kertomani on tietenkin vain oma näkökulmani, joka perustuu muistikuviin ja joskus kuulemiini tarinoihin, jotka saattavat hyvinkin sekoittua ihan muiden ihmisten tarinoihin. Jos kaikki nämä muistelut blogissani olisivat elokuvaa, lukisi alkuteksteissä että "perustuu tositapahtumiin".

Eloa naisen... Hei, uudet tulijat!

Ihanaa, kiitos teille sukulaissielut Kiki ja Lady of the Mess (tirsk!) kun tulitte tänne meikäläisen sekavavalle sivustolle! Nähdään - teillä tai meillä :)

Painonpudotus; Puhdistus-smuhdistus...ÖRPH!

Eihän mulle tietysti sopinutkaan se huippuhieno elimistöä puhdistava kuuri, jonka selvittelyyn käytin kaksi päivää - kaksi arvokasta päivää lujaa kutistuvasta elämästäni - sillä...

EI VATSA KESTÄ!

Olisi se kai pitänyt etukäteen tajuta, kerta on ärtyvä paksusuoli ja ärsyyntyvä vatsapuoli (refluksitaudin tapaista oireilua). Ei millään kestä pelkkää kasvista ja hedelmää.


Niin hirveä närästys iski maanantai-iltana - siis maanantaina kun kuurin aloitin - että tuli rintakipukohtaus joka tuntuu sellaiselta, miltä kuvittelee sydänkohtauksen tuntuvan. Kipu on kouristava ja tosi kova, hengitys menee haukkomiseksi eikä pysty liikkumaan, ja se tuntuu kaulassa ja leukaperissä asti ja jopa hampaita alkaa särkemään, ihan oikeasti. Asia on mulle jo tuttu, ja tiedän, että se menee ohi kun juo kylmää vettä; jos ei vettä jostain syystä löydy, niin sitten kohtauksia tulee muutaman minuutin välein tunninkin ajan ennen kuin loppuvat - ja sen jälkeen olo on kuin mankelin läpi veivatulla.

Ei se närästys siihen loppunut, yökötti ja ruokatorvessa poltteli koko loppuillan. Oli pakko tunkea patjan alle pari peittoa, että sain sängyn päädyn mahdollisimman korkealle. Muuten olisin joutunut nukkumaan istualteen.

Eilen sitten palasin normiruokailuun: kahvia, leipää, voita, juustoa, maitoa, jugurttia, kalakeittoa... mitään noista ei olisi puhdistuskuurilla saanut syödä.

Hohhoijaa, taas ollaan lähtöruudussa. Tuskin tässä jaksaa enää mitään uutta yrittää kun kohta on joulukin. Että niin klisee kuin se onkin, niin ensi vuonna sitten alkaa uusi elämä - heti loppiaisherkkujen jälkeen :)

Eloa naisen... PYYDÄN ANTEEKSI - NOT!

Haahaa, alkaa meikäläiseltäkin löytyä asennetta. 

Jouduin päivemmällä lähi-K-kaupan kassalla tilanteeseen, jossa olisin normaalisti kuollut noloudesta: tilillä ei ollut katetta! Puoli kärryllistä tavaraa makasi tiskillä, mutta ei ollut massia maksaa niitä. Kaivoin kaikki käteiset taskuista ja laukun pohjalta, mutta ei riittänyt. Takana jono kasvoi. Sivusilmällä näin, kuinka sieltä jotkut koppelot jo kärsimättöminä kuikuili, ja vieressäni seisova juoksupukuäijä huokaili. Sen sijaan, että olisin anteeksipyytävästi elehtinyt kaikille - kuten kiltti-tyttö-syndroomaisena yleensä tuossa tilanteessa tekisin - niin toimitin asiaani täysin tyynenä. Vannon, että pulssi ei noussut yhtään, hyvä kun en haukotellut.

Mistä ihmeestä tuo zen oikein laskeutui? Tuli niin onnellinen olo että ei hitto, tältäkö se tuntuu kun ottaa oman tilansa ja oikeutensa eikä pyytele anteeksi että on sellainen kuin on - keski-ikäinen nainen jolla on välillä konsepti hukassa ja rahat lopussa?

Kassatyttö sen sijaan parahti tuskasta, kun sanoin, että jätän tavarat paikalleen ja käyn tarkistamassa tilin saldon automaatilla (ulko-oven vieressä).
- Ei niitä siihen voi jättää!
Rauhallisesti totesin, että kyllä ne nyt jäävät, en aio niitä takaisin hyllyillekään viedä.
- Mutta ei hätää, tulen kyllä takaisin.
Kassajono sihahti kiukkuisesti kuin kepillä tökkäisty käärme kun lähdin kävelemään. Kheh heh!

Parin minuutin päästä palasin kassalle, hymyilin mulkoileville jonottajille, ja kerroin tytölle että tilillä oli vain 21 euroa. Että jotain pitäisi jättää pois. Hmm... mitähän se olisi...? En tajua, miten en vieläkään alkanut hosumaan enkä pyytelemään anteeksi, vaan mittailin ihan tyynesti tavarat läpi ja valkkasin sieltä sitten pakastemansikat poistoon. Yhtään hätäilemättä ojensin taas kerran ne samat käteiset, vinkautin korttilaitteesta plussat talteen ja naputtelin pinkoodin rupatellen rennosti koko ajan. Tässä vaiheessa oma rauhallisuuteni oli tarttunut kassatyttöön, joka hymyili ja jutteli ilosesti vaikka koko jono huojui ja tuhisi.

Kaiken huipuksi - aah hah hah mun kanssani - sanoin tytölle, että voin kyllä viedä nuo mansikat takasin altaaseen ettei ne sula. Ai jumalauta niitä jonottajien ilmeitä! Sitten ne yritti sanattomalla sopimuksella  kostaa ja seisoa kaikki niin leveästi, etten pääsisi ohi, mutta minä kylmähermo kävelin pahki tyynesti kuin Mooses meren halki ja muut väistivät. Helkkari mikä endorfiinipaukku!

Hymyilin kuin idiootti koko matkan himaan :D

Eloa naisen... KIITOS IHANAT!

Harmittaa, kun en ole älynnyt sanoa tätä jo aikaa sitten:

Sydämelliset kiitokset Anu I, Elina, Outsa, Anne kristiina, Riitta, Sanjaana, Kirsti, Vanilja, Kiki ja kiria 

kun olette kirjautuneet lukijoikseni! Lämmittää tosi paljon, kun tietää, että täällä vierailee ystäviä ja  hengenheimolaisia. Mitäs mieltä tässä kirjoittelussa muuten olisikaan :)

Kiitos paljon myös kaikille muille lukijoille, joita tiedän kyllä olevan! Ja kiitos kommenttien, näyttää siltä että aina välillä jokin juttu kolahtaa, ja on mahtavaa, että myös vinkkejä ja kokemuksia jaetaan tätä kautta muillekin. Ollaan me naiset vaan niin ihania!

Ei mul muuta, halusin vain kertoa, että olette tärkeitä ja saan teistä voimaa :)

Painonpudotus: KEHON PUHDISTUSKUURI & PÖRINÄÄ

TAAS PUOLI KILOA LISÄÄ! 

Eli keväällä alkanut painonpudotus on lopulta johtanut painonnousuun.
82kg > 78kg > 86kg! WTF?

Sentään pari viikkoa olen nyt pysynyt ruodussa - ei pullaa, ei suklaata - niin miten se painonnousu voi edelleen jatkua? Googlaamalla arvoitukset selviävät, niin tämäkin (kai). Luultavasti ilmiö selittyy sillä, että meikäläisen aineenvaihdunta on päässyt tosi surkeaksi. Niinpä, yllätys yllätys, taas olisi uudenlaisen kuurin vuoro. Jei.

Projekti nro 875:
KEHON PUHDISTUSKUURI

Kolme viikkoa detoksaamista eli kidutusta:
ei viljaa, ei sokeria, ei lihaa, ei pastaa, ei valmisruokia, ei maitotuotteita, ei edes maidon korvaavia soijatuotteita. Eikä pähkinöitä ja siemeniä, joita juuri olen varta vasten opetellut syömään.
Sen sijaan yli 50% ravinnosta tuoreita kasviksia. Ja syödä pitää 3-4 tunnin välein. Lisäksi ryypiskellä monenlaista yrttiteetä ja sirotella jotain ihme viherjauhoa kaiken päälle. Niin ja kiskoa jotakin detox-valmistetta. Juu ja vielä aamuvoimistelua (ikinä en oo harrastanu) ennen aamiaista, joka sekin saa koostua vaan marjoista ja hedelmistä. Ja vettä pitää juoda paljon, eikä siinä mitään, mutta kun aterioilla ei saa juoda yhtään! Mitähän tästäkin taas tulee...

Saakeli ku ei pysty keskittyyn ku jumalattoman kovaääninen helikopteri pörrää tässä talon päällä koko ajan, Venäjän pääministeri ajamassa kohta ohi. Sinänsä tässä Meilahden sairaalan lähellä asuessa kopterin ääneen on jo tottunut, Medi-heli kun kuskaa porukkaa sinne, mutta tää hullu mikä lie sotilaskone on jylissy paikallaan nyt jo ainakin vartin... Aloin jo pelätä, että pörinä kuuluukin vain oman pääni sisällä, mutta tuntuvat sitä onneksi muutkin ihmettelevän - niska kenossa tuolla kadulla taivaalle kuikuilevat.

Oikeesti en edes ymmärrä, että mitä hyötyä helikopterista olisi jos joku vinksahtanut yrittäisi jotain hyökkäystä? Eihän se kone mahtuisi edes laskeutumaan talojen väliin. Vai olisiko sieltä tarkoitus yrittää ampua? Eikös sitä varten ole kaikki ne kymmenet poliisit ja henkivartijat siinä pitkässä autoletkassa? Sitä paitsi oon melko varma, että ei se korkea-arvoinen päähenkilö itse koskaan edes ole siinä letkassa, vaan se kuskataan ovelasti pikkukatuja pitkin jollain kolhuisella siivousfirman pakulla  :D

Voi elämä... Isättömien päivä

Ei ole juhlapäivä tänään.

Saattelin isän hautaan tasan 7 kuukautta sitten. Menee jo kokonaisia päiviä, etten ajattele asiaa.
Ei se tänään tietenkään onnistu.

Huomenna voin taas hengähtää ja jatkaa surutyötä asiaan kuuluvalla vauhdilla - mikä se sitten onkin. Suomalaiseen malliin sen olisi pitänyt olla ohi jo 6,5 kuukautta sitten. Ympäristöä alkaa ahdistaa, jos joku ei pääse "asian yli" nopeasti - ainakaan sitä ei saa mainita. Leikitään, että kukaan ei kuollutkaan niin ei kellään ole paha mieli.

Äsken, kun olin oikein syvällä itsesäälimontussa, mieleeni alkoi nousta kuvia ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä, tuttisuisista tenavista, lettipäisistä eskarilaisista, laahustavista teineistä... nuorista miehistä, jotka viettävät tänään ensimmäistä isänpäiväänsä vauvaa keinutellen, miettien pala kurkussa että olisipa oma isä tämän näkemässä... heitä kaikkia, jotka saivat pitää isänsä vain vuoden, kaksi tai kaksikymmentä.

Sitten mietin, että kumpi on pahempi: se, että ihan ensimmäiset elinvuodet isä on siinä vieressä, kotona, samassa pöydässä, mutta sitten joutuu lähtemään ja jää etäiseksi kymmeniksi vuosiksi, kunnes lopulta kuolee - kuten itselleni kävi? Vaiko se, että isä ei ole koskaan asunutkaan samassa kodissa, mutta on säännöllisesti tavannut lastansa kymmenet vuodet, ja sitten kuolee? Varmasti se on tuo jälkimmäinen - olkoonkin, että molemmilla vanhemmilla olisi ollut uudet siipat ja uusia lapsiakin.

Mutta kaikkein eniten surettavat ne isättömät, joiden isä on terve ja elossa ja asuu ehkä jopa samassa kaupungissa, mutta ei vain kertakaikkiaan halua tavata lastansa. Itku pääsee niitten pikkuisten puolesta, jotka eilenkin posket jännityksestä punaisina pakkasivat iskälle askarrellun kortin angry birds -reppuunsa muiden yökylätavaroiden kanssa, ja odottivat nenä ikkunassa että isän auto ajaisi pihaan - eikä sitä autoa tullut.

Tiedän tällaisen tapauksen männä vuosilta; muutaman kerran vuodessa isä soitti ja sopii kaikkea kivaa, Lintsiä sun muuta, ja joka kerta lapsi odotti yhtä innoissaan - vaikka äiti yrittikin varoen ennakoida, että "toivotaan nyt ettei isille vaan olisi tullut ylitöitä". Sitten kerran tai kaksi isä oikeasti tulikin, mutta vaikka oli sovittu koko viikonlopusta, toikin lapsen takaisin jo seuraavana päivänä kun "tuli menoa". Musertavinta oli, että vaikka tätä jatkui vuosia, niin aina vain lapsi jaksoi innostua ja uskoa että isä tulee - kunnes sitten jossain vaiheessa isä lakkasi soittamastakin. Vanhemmuus ei kuulema vain ollut "hänen juttunsa".

Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja odottanut, että tuleeko tähän jorinaan joku pointtikin, niin pahoittelut - pelkkää pahaa oloani tässä vain vuodatan. Mutta tiedänhän minä, että hyviäkin isiä on, valtavan paljon, Suomi pullollaan; ihania isiä, jotka ensin puoli aamua sängyssä kärsivällisesti odoteltuaan jaksavat vilpittömästi ihastella liimatahraisia korttejaan ja kehua nonparelleilla koristeltuja maksamakkaraleipiä ja kylmää kahvia ja pusutella onnesta soikeat pikkuisensa pyörryksiin.

Hyvää isänpäivää kaikille kultaisille isille!

Eloa naisen... PITÄISI KUN PITÄISI

Pitäisi juoda vihreää teetä.
Pitäisi roudata kesäromppeet vintille, erityisesti hiekkalelusäkki eteisen nurkassa ketuttaa.
Pitäisi joogata, kun on matto ja DVD-opas hankittu.
Pitäisi keksiä, mistä saisi lisäduunia, kun Siwan kassoiksi palkataan vain pimuja.
Pitäisi lopettaa (mumps) pullansyöminen (mumps).
Pitäisi lahjoittaa Punaiselle ristille ja Kirkon ulkomaanavulle, tai kieltää niiltä kerjuukirjeiden lähettäminen.
Pitäisi laitattaa kenkiin uudet korkolaput.
Pitäisi viedä noin 50 kpl kirjoja kierrätykseen, kun en niitä kuitenkaan saa luettua loppuun.
Pitäisi saada se Puhdistus luettua loppuun.
Pitäisi opetella pesemään kissojen hampaat.
Pitäisi tehdä ihokuorinta kasvoille ja vartalolle, sekä hemmotteleva jalkakylpy.
Pitäisi testata palovaroittimen paristo.
Pitäisi ilmoittautua Vapepaan etsimään maastossa harhailevia dementikkoja.
Pitäisi opetella espanjaa oppikirjan kolmatta lukua pitemmälle (joka jäi kesken syksyllä 2009).
Pitäisi kilpailuttaa sähkösopimus.
Pitäisi alkaa valmistautua jouluun, koska ei siitä tänäkään vuonna tule tulemaan simppeliä, kiireetöntä yhdessäoloa ilman lahjapaketteja aikuisille.

Pitäisi säästää pahan päivän varalle.
Pitäisi järjestää kutsuja ja olla muutenkin sosiaalinen.
Pitäisi siivota sähköpostilaatikko.
Pitäisi kannustaa teiniä.
Pitäisi kokeilla itujen kasvattamista.
Pitäisi pestä rintsikat käsin.
Pitäisi laittaa lompakkoon se lappu, jossa lukee pölypussin tunnistekoodi.

Pitäisi syödä kalaa ainakin kerran viikossa.
Pitäisi pienentää hiilijalanjälkeä.
Pitäisi liikkua pieneen hikeen joka päivä.
Pitäisi silittää.
Pitäisi päättää oma kantani romanikerjäläisiin.
Pitäisi jaksaa katsoa edes yksi mielenkiintoinen dokumentti digitallentimelta, joka on menossa tukkoon mielenkiintoisista dokumenteista.
Pitäisi värjätä tahraantunut valkoinen lempipusero mustaksi.
Pitäisi opetella yksi vaativa etninen ruokaresepti.
Pitäisi pitää päiväkirjaa.
Pitäisi käyttää päivittäin nenähuuhtelukannua, etten joutuisi punkteerattavaksi kroonisen poskiontelotulehdukseni vuoksi.
Pitäisi olla seksikäs isopuuma sekä pullantuoksuinen isoäiti.
Pitäisi opetella säilömään, kuivattamaan ja höyryttämään.
Pitäisi selvittää, mikä ero on Euroopan unionilla, Euroopan komissiolla ja Eurooppa-neuvostolla.
Niin ja se kirjakin pitäisi kirjoittaa.

Mitähän sieltä tulee tänään telkkarista?

Waihdevuodet - NE ALKAA jo 40+

Menopaussi vai vaihdevuodet vai mikä-häh?

TÄSTÄ TERMIT HALTUUN 

Netissä vaihdevuodet on varsinainen Villi länsi. Googlaamalla saa monta erilaista ja keskenään ristiriitaista tulkintaa tästä aiheesta ja termistöstä. Etenkin virallisen oloisiksi naamioitujen "terveys-infojen"sekä luontaislääkemyyjien sivustoilla heitellään tosi vajavaista tai jopa täysin väärää tietoa. Jopa eri terveydenhoidon ammattilaiset käyttävät samoja sanoja eri tarkoituksissa! Toki kuranttia tietoakin löytyy, on vain käytettävä aikaa sen etsimiseen. Itse selasin istumalihakset hellinä kymmeniä sivustoja netissä ja luin kolme oikein gynekologien kirjoittamaa kirjaakin, ja näin se homma mitä todennäköisimmin oikeasti ja mahdollisimman lyhykäisesti kerrottuna menee:

Ensinnäkin, VAIHDEVUODET ei ole synonyymi sanalle menopaussi. Vaihdevuodet tarkoittaa koko sitä ajanjaksoa, pituudeltaan noin 5-15 vuotta, jolloin naisen munasarjojen toiminta heikkenee ja lopulta loppuu kokonaan.

VAIHDEVUODET jaetaan neljään jaksoon:

Vaihe 1. PREMENOPAUSSI alkaa useimmiten 40 ikävuoden jälkeen. (Ei ole kuitenkaan tavatonta, että jo pari vuotta aikaisemmin.) Hormonitoiminta vähenee huomattavasti. Hedelmöittymisen mahdollisuus on kääntynyt jyrkkään laskuun jo 35-vuotiaana. Kuukautiskierto pysyy yleensä vielä säännöllisenä, mutta tavallisesti se lyhenee 3-4 päivällä. Tämä vaihe kestää, yksilöllisesti, noin 3-7 vuotta.

Vaihe 2. PERIMENOPAUSSI  lasketaan alkavaksi siitä, kun kuukautiskierto muuttuu selvästi ja pysyvästi. Vuotoja jää välistä, tai niitä alkaa tulla liian usein, tai ne muuttuvat aiempaa kivuliaimmiksi, kohdusta löytyy myoomia (hyvälaatuisia kasvaimia) tai tapahtuu muuta selvästi poikkevaa. Monilla kuukautiset muuttuvat niin runsaiksi, että hoidoksi määrätään hormonikierukka ja jopa kohdunpoisto. Sitten alkaa tulla vähitellen, naisesta riippuen, erilaisia "varsinaisia vaihdevuosioireita"; äkilliset mielialanvaihtelut, unettomuutta, yöhikoilua, sydämen tykytystä, migreeniä... Oirelista* on varsin pitkä, mutta ei kukaan kaikista kurjuuksista joudu kärsimään. Tämä vaihe kestää noin 2-8 vuotta.
VINKKI: Lisää perimenopaussista tekstissä "Ukolle kenkää... ja muita perimenopaussin oireita"

Vaihe 3. MENOPAUSSI = se tarkka hetki, kun naisen vihoviimeinen munarakkula irtoaa ja valuu kuukautisvuotona ulos. Asiasta ei voi olla takuuvarma vasta kuin 12 kk:n kuluttua (ehkäisyn kannalta tärkeä tieto), mutta yleensä kuutta "kuivaa" kuukautta pidetään jo varmistuksena, että kuukautiset ovat kokonaan loppuneet.

Vaihe 4. POSTMENOPAUSSI alkaa siis samalla hetkellä, kun viimeiset kuukautiset loppuvat. Sanana postmenopaussi kuulostaa siltä, kuin koko riesa olisi ohi, mutta päinvastoin, se on vaihdevuosioireiden huippujakso. Silloin esimerkiksi nuo kuuluisat kuumat aallot lyövät korkeimmillaan. Sitä kestää, taaskin naisesta riippuen, tyypillisimmillään noin 1-5 vuotta.

Siinä se sitten olikin, lyhyesti summattuna. Riemukseni olen itse jo vaiheessa 4 - vaikka elo on yhtä helvettiä, niin tiedän, että loppusuoralla mennään!

Ja hei tosiaan, kenenkään ei kannata ahdistua: osalle naisista kun ei tule lainkaan oireita, osalle vain jotain pientä, ja runsaista oireista kärsivillekin löytyy erilaisia helpotuskeinoja. Mutta näistähän olen kertonut jo aikaisemmin, löytyvät ihan ensimmäisistä Waihdevuodet -kirjoituksissani. Niihinkin info on etsitty virallisista lähteistä, ei tuotemarkkinoijien "lääketieteellisiksi" naamioiduilta sivuilta :)

----
* Tämän listan vaihdevuosioireista nappasin "Minoon vaan minoritya..." -kirjoituksestani:

Kenellekään, siis kenellekään, ei tule kaikkia näitä oireita mitä seuraavaksi luettelen. Ihan vaan siksi laitan koko kavalkadin, että jos niitä alkaa tulemaan ja ikä on suht kohillaan, niin ei tarvihe heti pelästyä, että sairausko iski - kyse kun voi olla vain luonnonvoimista.

Kuumat aallot (80% naisista), masentuneisuus (75% naisista), yölliset hikoilupuuskat, ärtyneisyys, hermostuneisuus, rintakivut, sydämen tykytys, päänsärky, nivel- ja lihaskivut, tuntohäiriöt käsissä ja jaloissa, haluttomuus, painonnousu, unihäiriöt, väsymys, aggressiivisuus, hermostuneisuus, ummetus, virtsaamisvaivat ja -karkailu, muistin huononeminen. Lisäksi: estrogeenitason vaihtelu tuntuu aivoissakin ja aiheuttaa PMS-tyylisiä mielialan vaihteluita kuten kiukkuisuutta, itkuisuutta sekä jo mainittua masennusta.

Painonpudotus: Ei päivää ilman uutta plääniä

Jukupliuta NYT se löytyi! Täydellinen plääni! Tämän kun luen keskittyen läpi joka ikinen aamu, niin tulen hoikaksi, kauniiksi ja onnelliseksi! Tai saan rahat takaisin! Vaikken mitään maksanutkaan! Mitä enemmän huudan, sitä paremmin toimi!!!

I love my body exactly as it is.

I am my perfect weight.

I am my perfect size.

I eat only when I am truly hungry.

I am drawn only to foods that truly nourish my body.

I eat slowly.

I savor every bite.

I love to eat.

I release the fear of food.

Chewing every bite thoroughly, I stop the moment I am full.

I drink lots of water and herbal teas.

Every bite I eat is easily assimilated in my body.

Food flows through my body with ease.

Every morsel I eat rejuvenates my cells.

All the food I eat energizes me.

I breathe deeply as I eat and digest.

I eliminate any excess with ease.

I love to exercise.

I love walking briskly.

I have respect and a high regard for myself.

I balance my life around work, rest, and play.

I support, love, and accept myself unconditionally.

I am happy and peaceful beyond my wildest dreams.

Eloa naisen aikuisen: PUUTTEESTA

Näkyykö se oikeasti naamasta, jos lakkaa saamasta?

Vakkarikommentoijani otti tuossa taannoin puheeksi asiallisen ongelman. Mitä tehdä, jos asuu sinkkuna - tahtoen tai tahtomattaan - mutta halut hyrräävät luonnollisesti kuten muillakin? Outsa oli työnsä puitteissa kuullut ruiskeesta, jolla sukupuolivietti saataisiin kokonaan katoamaan, mutta niin radikaaliin toimenpiteeseen tuskin monikaan lähtisi. Aatelkaas, jos tuo aine tulisi apteekin hyllyille - siinä sitten nököttäisivät viagrat ja haluntappajat vieri vieressä :D

Noh, itse jouduin työni puolesta perehtymään aiheeseen muutama vuosi sitten. Ei tosin pelkästään sinkun näkökulmasta, mutta ilman seksiä elämisestä ylipäänsä. Hyvä Terveys -lehti tilasi minulta aiheesta artikkelin, jota varten tein paljon taustatyötä ja useita haastatteluja. Artikkeli löytyy lehden nettisivuilta, mutta valitettavasti lyhennettynä (avoimet henkilöhaastattelut jätetty pois). En tiedä, saako sitä laillisesti kopioida, joten tässä linkki:

http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Ilman-seksiä-tyytyväisenä/1122/

Heh, itseäni hymyilytti äskettäin nasakka repliikki tv-sarjassa Bored to Death. Siinä eronnut nainen valaisee eroamisensa näennäistä helppoutta: - Ainoa syy pysyä yhdessä olisi seksi. Vaan niin kovasti en sitä tarvitse. Siis onhan se ihan ok kun sitä parhaillaan tekee, mutta muuten - what's the point? *

Tarkkailijana ja kypsäntuntuisesti asiaa taas puntaroi Venla Hiidensalo kirjassaan Mediahuora. Vaikka roolihenkilö Maria onkin tässä meitä nuorempi, niin naisille veistetyssä veneessä kuitenkin - joskin loivemmilla aalloilla:

"Maria oli Matin katoamisen jälkeen irtisanoutunut vapaaehtoisesti sukupuolisuhteista. Se oli hänen vapautensa hinta, eräs niistä, sillä vapauden laskua maksettiin kuten veroja, moneen kertaan ja kaikilla sektoreilla. Hän oli ripustanut sukupuolensa kaappiin ja vaelsi nyt halujen puutarhassa kuin hyönteistutkija. Hän tarkasteli siellä rehottavia eri lajeja kliinisesti mikroskoopillaan. Halu oli hallitsematon voima, ja siksi se piti ripeästi lassota ja köyttää tunteilla. Lilliputit ahersivat uupumatta naulatakseen jätin lattiaan. Yhteiskunnan karvakolmiossa oli ensin halu, sitten tunne ja lopulta valistunut tahto. Järjestelmän koko paino lepäsi tämän perustuksen varassa. Halu kuljetti tarinaa eteenpäin ja ylläpiti järjestystä.

Sukupuolisuhteiden verkon yläpuolella Maria oli vapaa. Kukaan ei vaatinut eikä odottanut häneltä mitään, kiinnittänyt vikuroivaa hirviötä hänen aisoihinsa. Marian ei tarvitsisi esittää naaraan alistumiseleitä. Hän omisti ruumiinsa vedenalaisen kuumaiseman ihan itse."

* Repliikin suomennus allekirjoittaneen

Painonpudotus: Eih, taas kilo lisää!

Alotuspaino oli 82... siten tippu 78:aan... ja nyt on noussu jo 85,5 kiloon! A-PU-VA!

Muutaman viikon välein uusi ihana dieetti-idea, josta jaksan innostua, mutta mikään ei auta. Mä vielä tajuaisin, jos jumittaisin samassa, mutta miten voi tulla koko ajan LISÄÄ hirveellä vauhdilla?

Oikeesti, ei naurata enää yhtään. Nyt todella tarvitsisin sen personal trainerin, joka vahtisi vierellä mitä ostan, mitä syön, mitä teen... Luulin, että handlaisin sen itsekin ihan iisisti, mutta en näköjään. Voi helvatan helvatan helvata.

Hei, keksin, pitäisi löytää joku RYHMÄ! Ryhmänpaine toimii, oikeesti tosi hyvin, tiedän sen entuudestaan Painonvartijat-ajoilta!

Mistähän semmoisen ryhmän löytäisi? Kun sen pitäisi olla ihan oikeista fyysisistä ihmisistä koostuva ja yhteen, yhteiseen paikkaan kokoontuva porukka, ei mikään tiritiriteijaa-virtuaalijengi. Eikä mielellään mikään senioripiirikään. Uuh, kai se on pakko alkaa googlailemaan (hakematta oheen pientä purtavaa "että jaksaisi" :)

Voi että kun löytyis joku leppoisa intensiivikurssi, sikahalvalla, esmes Baleaareilla...

Image: Martin, Joe USFWS

Eloa naisen aikuisen: ULKONÄKÖPAINEISTA

What others think of me, is none of my business.

Tuon lauseen olen kirjannut Facebookiin lempisitaatikseni, vaan HAH! Ei todellakaan pidä paikkaansa. I DO care. 

Uskallan väittää, että jos joku naisihminen oikeasti tuohon asenteeseen nykymaailmassa kykenee, niin hän majailee joko suljetulla osastolla tai Antarktiksella akku tyhjänä ja laturi paskana. Molemmat vaihtoehtoja, joita olen itsekin harkinnut :) Kolmas vaihtoehto on pysytellä mahdollisimman paljon omassa kyökissä, mikä kokeilu onkin tässä parhaillaan menossa.

Aina ei ole meillä naisilla ollut näin. Ei ole tarvinnut välittää mitä muut sinusta ajattelevat ulkonäkösi takia, sillä muillakin piirteilläsi on ollut merkitystä. Tottahan nuoruutta on ennenkin jumaloitu, mutta ei hysteerisesti. Tokihan näteistä tytöistä ovat miehet tykänneet, mutta se nätteyskin on ollut makuasia isolla asteikolla. Jokaiselle on löytynyt ottajansa. Ja kun ne tyttöset (kuten pojatkin) ovat vanhenneet ja ulkonäöltään hiljalleen muuttuneet, niin sitä on pidetty yhtä normaalina asiana kuin että vesi jäätyy pakkasella. (Heh, funtsatkaa, ihanku luonnolla olis joku oma kiertokulku tai jotai muuta kreisii!)

Nyt luonnotonta on se, että vanhenee. Ei, oikeastaan se menee niin, että on luonnotonta jos ei yritä peitellä sitä että vanhenee. Siis jos on nainen. Lisäksi se on tahditonta muita kohtaan, vähän kuin niistäisi nenää hihaansa. Ei se nyt suoranaisesti kiellettyä ole, mutta ei sitä todellakaan ole kiva katsella! Tätä mieltä tuntuvat olevan miesten lisäksi myös yllättävän monet kanssasisaret.

Vielä 90-luvulla sekä lähiö- että seurapiiripissikset laitattivat silikonit ja hiustenpidennykset ja verhoutuivat vyölaukun pituisiin hameisiin "ihan itseään varten". Nykyään myönnetään suoraan, että muita varten. Mutta kuitenkin oikeastaan itseä varten, koska "kosmeettinen kirurgia parantaa naisen elämänlaatua". Mitä se ei kyllä tekisi, jos nainen asuisi metsämökissä yksiksensä. Joten toisten ihailusta se "parempi elämänlaatu"siis kuitenkin lähtee. 

Onhan tätä asiaa puitu vähän väliä, muka, erityisesti naistenlehdissä. Että hyi, hyi, on väärin tämä. Ja studioon on roudattu joku täydellisellä kasvoluustolla ja bambinsilmillä siunattu hohtavahampainen elämäntapaintiaani kertomaan meikitön selviytymistarinansa. - Shamaanileirillä murhasin isävihani ja synnyin uudestaan! 

Heti seuraavalle aukeamalle lehti onkin sitten ladannut uuvuttavan listan asioista, joita sinun pitää ostaa, nostaa, rullata, strechata, bauntsata, syväkuoria, tehohautoa ja age-synchronoida, sillä haluathan olla "Blondi, jonka ympärillä miehet matelevat" (oikea otsikko 40+-naisten lehdestä). Vai oletko sittenkin Viehkeä viettelijä, Seksikäs syöjätär tai Rohkea rokkimimmi? Tietysti syksyn muotiväreissä!

Kunpa en tietäisi näistä jutuista mitään, mutta (ihan lapsellisesta askarteluviritteisestä syystä) olen alkanut kantaa kotiin noita kauneusraamattuja lehtiroskiksesta - ja nyt pysyn väkisinkin vähän jyvällä ikuisen nuoruuden arkkitehtuurista. Tiedän, että kaivan omaa hautaani. Baz Luhrman kirjoittaa hienosti yhdessä biisissään: "Don't read beauty magazines. They will only make you feel ugly." Mutta Baz onkin mies; ei miehen tarvitse pysyä nuorena ja koreana ollakseen haluttava, päinvastoin, sex appeal se vaan kasvaa iän myötä. Siinä kun Jennifer satsaa (pelkästään) hiuksiinsa kymmeniä tuhansia, antaa Gere kuontalonsa vapaasti harmaantua - ja nousukierre Hottest Man Alive -listalla sen kun jatkuu. Just a gigolo, eh?

Mitään helpotusta naisen paineisiin ei toden totta tule iän myötä. (Ryppyvoiteista en edes jaksa aloittaa, kuka hitto niitä sadan euron purkkeja oikeasti ostaa?) Ihan pahimmilta ilmiöiltä ollaan Suomessa vältytty: vielä ei odoteta kasikymppisten köpöttelevän otsa-silmäluomi-poskipää-leuka-huuli-kaula-rinnat-allit-kyynärpäät-vatsa-pakara-vagina-polviheltta-korjaamoihin - heitäkin jo on - mutta seiskakymppiseksi asti olisi tavistenkin pysyteltävä kuolemattomuuskuosissa. Ikäihmisten lehdessä iso-iso-äideille liimataan tekoripset, vedetään metallia luomeen, töpsytellään rypyt piiloon, sipaistaan kirsikkaa huuliin, "häivytetään masulinja" trendimekolla, ja ei kun "korkkarit jalkaan ja sambaamaan!" Hyvinkäällä Pirkko huokaa; on näytettävä hyvältä kahveja kaataessa Väinön Lions-klubin talkoissa, ja kun Väinöstä aika jättää, joutuu kisaamaan harvalukuisista miehistä palvelutalon päivätansseissa. Lehdistä on nähty, miten laitettuja naisia siellä käy. Parhailla on kuulema koko ajan vientiä, harmaavarpuset joutuu valssaamaan keskenään.

Okei mut joo, mikäs skenaario tässä nyt sitten niinku siintäis? Mitä voisin tehdä toisin, jotta pääsisin siihen tilaan, että vähät vieraitten ihmisten mielipiteistä välitän? Ei harmainta hajua! Jos löytyy hyviä ehdotuksia, niin tänne vaan, kiitos! Mutta pliis EI sitä kulunutta "Älä VÄLITÄ mitä muut ajattelee!" kun sehän tässä vähän oli niinku pointtina että on vaikea olla välittämättä :)

P.S. Tapanani on esittää asioita vähän kärjistetysti, toisin sanoen en ole tässä nyt itsaria suunnittelemassa, ei mitään hätää!

P.S.2 Eivät useimmat miehet moukkia ole. Esimerkiksi exäni ei koko 15-vuotisen yhdessäolomme aikana kertaakaan edes ilmeellään vihjannut, että vuosi vuodelta runsastuvampi ja valahtavampi ulkonäköni olisi alkanut häiritsemään. Vaikka varmaan on silmää naiskauneudelle siinä missä muillakin. Siitä propsit hälle.

Eloa naisen aikuisen: LEMMENJUNA MENI JO

Muistan hetken pilkuntarkasti. Se oli helmikuun 12. päivä vuonna 2008. Alkuilta, pientä pakkasta. Kävelytin koiraa alas jäistä ulkoilutietä kohti Ratsaspuistoa. Napsautin päälle edellisenä iltana lahjaksi saamani ruusunpunaisen iPodin, josta olin ollut aivan haltioissani. Sitten korviini kajahti James Bluntin kauniin biisin ensimmäinen säe. "My life is brilliant." Kurkkuun nousi pala; tuo ei ole totta.

Biisi jatkui, tuli kertosäe. "You're beautiful, you're beautiful, you're beautiful it's true". Äkkiarvaamatta parahdin itkuun ja nykäisin paniikissa koiraparan sivupolulle. Mitä kauemmas katuvaloista pääsin, sitä lujempaa haukoin henkeä, kompastelin eteenpäin naama märkänä ja ulisin. Julma, raaka fakta oli salamana taivaalta iskenyt aivoihin (tai alitajunnasta, luultavimmin): en ikinä enää kuulisi noita sanoja! Ei koskaan enää "olet kaunis", ei kenenkään suusta, ei tässä elämässä!

Sitä seurasi vielä rujompi, yhtä selvänäköisen kirkas oivallus: en koskaan enää kuulisi "rakastan sinua". En ainakaan vilpittömästi lausuttuna. Itkin itseni tyhjäksi, palasin naama pilkullisena sisälle enkä edes yrittänyt selitellä miksi viivyimme ulkona niin pitkään. Ei sitä kyllä kysyttykään. Puoli vuotta myöhemmin jätimme mieheni kanssa yhdessä avioerohakemuksen, ilman dramatiikkaa.

Noista lohduttomista oivalluksista on nyt kulunut neljä ja puoli vuotta, eikä mitään ole muuttunut. Suren asiaa yhä, ikävöin kuulla noita sanoja yhä. Jotta voisin ne joskus vielä kuulla, pitäisi rakastua, mutta en edes leikittele ajatuksella. En haluaisi sitä. Enkä usko että se olisi mahdollista. Aina joskus kun tahtomattani näen ryhdittömän kuvajaiseni Siwan ikkunasta tai otsanahasta alkaen lattiaa kohti valahtaneen naamani jossa suupielet kaartuvat alaspäin, niin olen vilpittömän tyytyväinen etten edes haikaile uutta miestä. Kauheata sanoa, mutta tämä on totta: en varmaan huolisi sellaista joka huolisi minut!

Yritän välillä miettiä, että mitä tilalle, mitä rakkaussuhteiden tilalle? Maailman upeimmat lapset ja syötävän suloiset lapsenlapset ja poutapilvet ja perhoset ja hyvät kirjat jada-jada-plaa-plaa tuo tietysti mielettömästi sisältöä elämään, mutta haluan vielä muutakin. Jotakin muuta kuin mitä jo on, jotain samalla lailla omaa ja sykähdyttävää kuin romantiikka. Mitä ihmettä se voisi olla, että se olisi sellaista, että sen voisi myös saada? Jään miettimään... ja miettimään...

Ainakin kannattaisi jättää romanttiset elokuvat väliin, sen tajuan, niin ei tulisi näin noloja blogituksia. Aion silti julkaista tämän, sillä toivon, että se lohduttaisi jotakuta toista, joka luulee ettei kukaan muu tunne ja ajattele näin säälittävästi. Juna meni jo, mutta tarvotaan me radanvartta, ties vaikka sulle kuitenkin tulis komea konnari tai muu kiva ylläri vastaan... :)

Painonpudotus: Jojoilun olemus

Erillinen jatko-osa "VÄHÄVEHNÄINEN VINTAGE -DIEETTI" -päivitykseen:

       ON EES-TAAS PAREMPI KUIN PELKKÄ TAAS

En olisi kuuna kullanvalkeana uskonut, että minusta tulisi jojottaja.

Yli kolmekymppiseksi luulin oikeasti, että voisin syödä lopun elämääni suklaata ja sipsejä ja pysyä 65-kiloisena. (Olen 175 cm pitkä eli pituus-paino-suhde oli ihan bueno.)

Sitten kun kolmevitosena uskomaton tapahtui, lihoin 7 kiloa, olin varma että saisin ne pois pelkästään tahtomalla - olivathan ne tulleet tupakanpolton lopettamisen eli jalon syyn takia. Heti kun vain viitsisin tahtoa, niin kyllähän lähtis.

No, sitten lihoin vähän lisää... ja vähän lisää... Lopulta, 42-vuotiaana, painoin 80 kiloa. En silti ollut huolissani, olinhan aina sanonut että en välitä mitä painan (hah, laihojen sanoja!) vaan ainoastaan siitä, etten näyttäisi norsulta. Sitten näin kesälomalla vahingossa oman sivukuvani isosta peilistä, kun istuin hotelli Rosendahlin sängyllä - mahani kirjaimellisesti lötkötti reisien päällä ja jopa terävä leuka näytti pyöreältä (kait kun niitä oli kolme päällekkäin). Kun tulin tajuihini, ymmärsin, että nyt oli tullut aika alkaa tahtomaan kilot pois. Ei liene yllätys, kuinka siinä kävi. Oli pian pakko myöntää, että minä, siis ikuisesti hoikka minä, joutuisin laihdutuskuurille. Jojo-gongi kumahti ensimmäisen kerran.

Painonvartijoissa lähtikin 13 kiloa, hip huraa. Vannoin, etten päästäisi grammaakaan takaisin. Viime vuoden tammikuuhun mennessä oli tullut kaikki takaisin ja vielä 10 kiloa yli - 90 kg:n raja meni rikki! Sain kuitenkin kevään aikana laihdutettua pois 10 kiloa. Tämän kuun tammikuuhun oli tullut 2 kiloa takaisin. Sain laihdutettua 4 kiloa. Nyt lokakuuhun mennessä on tullut taas 6,5 kiloa takaisin - parissa kuukaudessa!

Voisin antaa lopullisesti periksi, kun ei tästä kerran mitään tule. Nauraa hyytävästi jojottamisen naurettavuudelle. Selittää nuttura tutisten jokaiselle, joka vain jaksaisi kuunnella, kuinka epäterveellistä jojoilu on. Ja sitten ahmia vain ja lihoa ja itkeä ja ahmia. Mutta ei, minulla on toinen plääni: jos en kerran pysty laihtumaan ja pysymään saavutetussa painossa, niin aion hitto vie jojottaa lopun elämääni!

Jotta ei se kävisi tylsäksi, aion vastakin kokeilla aina uusia dieettejä. Yhdellä saattaa lähteä viisi kiloa, toisella tulla viisi, ihan sama - en kuitenkaan koskaan jaksa pitkään pysyä valitulla radalla. Vähän kyllä jännittää, kuinka tämä Vähävehnäinen vintage tulee toimimaan... Jos se osoittautuu menestykseksi, voin patentoida sen ja tulla sikarikkaaksi. Ja sitten voin palkata George-Clooney-klooni-PT:n pitämään itselleni kuria :)

Muuten, VÄHÄVEHNÄINEN dieetti on isompi idea kuin miltä se kuulostaa. Mutta koska en halua pilata omia tsäänssejäni, niin en ala edes listaamaan mitä kaikkea se käytännössä tarkoittaa. Sen sijaan, kuten jo aiemmin totesin, aion edetä vain yhden pienen kauppareissun kerrallaan.

BJOING!

Painonpudotus: Plösön uusi yritys

Lähtöpaino 9.1. 2012: 82 kg

Paino alimmillaan: 77,9 kg >>> pudotus 4,1 kg

Paino 10.10. 2012: 84,5 kg >>> NYT LISÄYS 2,5 kg (lähtöpainoon)

(Lisäys peräti 6,6 kg siihen, mitä oli alimmillaan keväällä!)

Kun ei vanhat keinot selvästikään tunnu tepsivän, kehittelin ihan itse tämän uuden innovaation:

VÄHÄVEHNÄINEN VINTAGE -DIEETTI

Vintage ruokaa = ruokaa mummolan tapaan. 

Eli mitä tahansa ruokaa, mutta itse valmistettuna > ei lisä-aineita, säilöntäaineita eikä ylimääräisiä sokereita (jota joka paikkaan ängetään maun parantamiseksi). 

EIKÄ, ja tämä on se tärkein juttu, ei paljon yhtään vehnää!

Mummolassahan vehnää oli vain pullassa. Sitä kyllä pistettiin pöytään aina kahvin kanssa, mutta ei syöty kuin yksi tai kaksi palaa. Ja se oli pitkoa, ei mitään suklaakuorrutettua dallassilmäkierrettä. Leivät mummo leipoi itse, ohraa ja ruista, ja tietysti karjalanpiirakat ruiskuorella.

Vehnäjauhoa oli myös ruskeassa kastikkeessa, mutta ei sellaista kastiketta ollut usein. Sianlihakastiketta joskus, taidettiin kutsua läskisoossiksi jos oikein muistan. Jauhelihakastiketta rupesi olemaan vasta kotona joskus 70-luvulla, samoin nakki-. Mutta eihän niihin laitettu sitä jauhoa kuin pari lusikallista.

Ja että mikseikö vehnää? Koska se ei mulle selvästikään sovi. Aina on vatsa turvoksissa. Kysymys kuuluukin, että kuinka siitä pääsen irti nyt, kun olen kuukausikaupalla kaksin käsin vetänyt berliininmunkkia ja viineripitkoa ja täytekeksejä - ihan joka ikinen päivä jotain leivonnaista. Eikä siinä tietenkään kaikki; jälkkäriksi on mennyt suklaata ja jädeä ja vaniljavanukasta. Lohtumussutusta parhaimmillaan. MUTTA SE VEHNÄ, siitä pitää päästä nyt ensiksi eroon. 

Pari päivää olen jo harjoitellut. Jopa. Viekkareissa kiemurrellen jättänyt kaupassa pullan ostamatta, sen sijaan valinnut kahvin kylkeen jonkun ihanan makean jugurtin. Jännä juttu on, että kun olen päässyt yli sen kahvihetken - normipäivän kohokohdan - niin en ole pullaa sen jälkeen edes muistanut kaivata. 

Nyt aion mennä päivä kerrallaan, askel kerrallaan, kuin alkoholisti, enkä asettaa itselleni mitään muita tavoitteita kuin että ei vehnää. Katsotaan, katsotaan... 

Vua kuuleha mummo sielä pilive piälä, puotakko miulle roppakaapala sisuva ja voemmoo, kiitos :) 

(äh, aika nolo savonnus, korjatkaa joku pliis jos osaatte)

Eloa naisen aikuisen: LÖYDÖS MAMMOGRAFIASSA

"OTETAAN NYT MAMMOGRAFIA VARMUUDEN VUOKSI"




Rinnassa ei tuntunut kyhmyä, oli vain kipeä ja aristava alue. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä sitä lääkärille, joka varmuuden vuoksi laittoi lähetteen mammografiaan. Se oli viime viikolla. Tänään piti lääkärin soittaa tuloksista. 

Kuitenkin jo maanantaina Naistenklinikalta soitettiin ja kutsuttiin ultraäänitutkimukseen. Yritin selittää soittajalle, että eihän, nyt on tapahtunut joku erehdys, lääkärikin soittaa vasta torstaina. Mutta kuulema se oli heidän lääkärinsä, joka määräsi lisätutkimuksen ultrassa. Ensi viikon tiistaina. Yritin kysellä, että mitä tämä tarkoittaa, miksi näin pian, mitä mitä, mutta soittaja totesi olevansa vain sihteeri eikä tiedä asiasta enempää. - Ei se välttämättä mitään huonoa tarkoita, ja parempihan se on, että sitten tietää.

FUCK, sanoin (hiljaa itsekseni, koska olin ulkona pikkulapsen kanssa). Fuck fuck fuck fuck fuck.

Tänään lääkäri soitti ja kertoi, että mammografian löydös oli jokin plaplaa-tihentymä tai -tiivistymä tai jotain. Olin niin järkyttynyt siitä, että sieltä oli ihan oikeasti löytynyt jotain, etten saanut painettua outoa sanaa mieleeni. "Imusolmuke" tarttui kuitenkin, samoin "ohutneulanäyte". Kysyin, että kuinka huolissani minun pitäisi olla? - Ei mielestäni kauhean huolestunut plaaplaaplaa... hyvälaatuinen tai pahalaatuinen...plaaplaaplaa.

Ei "KAUHEAN huolestunut"? Väärin vastattu. Pitäisi sanoa että "Ei tarvitse yhtään huolestua"!

Eli tässä sitä nyt ollaan. Numerona tilastoissa. Joka neljäs sairastuu jonkinlaiseen syöpään. Naisten yleisin syöpä on rintasyöpä. Noin puolet sairastuneista on omaa ikäluokkaani. 

Okei, tiedän että menen asioiden edelle. Ja tajuan, että tämä voi olla väärä hälytys. Mutta näköjään on mahdoton nähdä mielessään iloisia mielikuvia, kuinka kaikki menee hyvin; sen sijaan pääkopan syövereissä häilyy pitkiä piikkejä, tippaletkuja, kipuja ja oksennusta, rahahuolia sairaalalaskuista, hiusten lähtöä... "vain puoli vuotta elinaikaa"... Olisi varmasti helpompaa suhtautua optimistisesti, jos ei äiti olisi sairastunut rintasyöpään tarkalleen samanikäisenä, ja kuollut siihen kaksi ja puoli vuotta sairastettuaan.

Ylipainoa, kohonneita kolesteroliarvoja, avieroja, kremppaa kaikennäköistä, vanhempien kuolemaa - jopa ystävien ja luokkakavereiden - sekä pelkoa omasta kuolemasta. Tätä on siis elo aikuisen naisen. Toki kauniita ja ihania asioita kanssa. Niitä odotellessa...


LOPPUKANEETTI: Ultraäänitutkimuksessa ei löytynyt mitään hälyttävää. Mammografiassa näkynyt tihentymä tms olikin ilmeisesti pelkkä viaton luomi rinnan ulkosyrjässä! Käskettiin "jatkossa tarkkailemaan huolellisesti" itseäni, mutta niinhän tämänikäisiä naisia kai muutenkin käsketään tekemään. Eli:

Hallelujah, ei mitään hätää, viikatemies ei vielä odottele ihan verhon takana!

Näköjään myös hyvä tietää, että lääkärit voivat olla typeriä töksäyttelijöitä, jotka eivät yhtään mieti millaisia kauhukuvia saattavat sanomisillaan aiheuttaa.

Waihdevuodet: TÄTÄ EI NIIN JAKSAIS

Vuosi oireita takana. Mikä on muuttunut?

Ei mikään. Tuskainen hikikohtaus iskee noin tunnin välein, pisarat valuu pitkin naamaa ja yläkroppaa, ja sydän säklättää ylikierroksilla. Kohtausta edeltää muutaman minuutin tukehduttava ahdistus ja pahoinvointi, ja kohtauksen jälkeen alkaa hypoterminen palelu.

Ihokin kuivuu, ongelma josta olen tähän asti ollut autuaan tietämätön. Heti kun lämpötilat laskee ja tuuli kylmenee, olen taas pulassa; nyt kesällä olen just ja just pärjännyt ohuen kasvoöljyn varassa.

Rintoja kuumottaa, ne ovat arat ja molemmissa on kipeä kohta, jota painamalla kipu tuntuu kainalossa asti. Yritän olla kuvittelematta mitä se voisi tarkoittaa, mutta joskus yöllä kun oikein vihlaisee niin synkät aatokset pyrkivät pintaan: tämän ikäisenä äidillä puhkesi rintasyöpä, jep jep.

Ja se nukkuminen, hah. Kun läkähdyttävä kuumuus iskee, ei riitä että peitto lentää kaaressa sivuun. Haukkana pitää ponkaista vääntämään tuuletin päälle, ja päätä on riiputettava sängyn reunan yli että ilmavirta osuisi siihen. Ensimmäiset pari minuuttia. (Tuuletin on lattialla, jos se olisi ylempänä niin viima piiskaisi niskat kipeiksi.) Sitten kun pystyy taas heittäytymään petiin, ainoa siedettävä asento on leveä X. Siinä kun sitten jäähdyt sopivaksi ja vaivut uneen, niin pian heräät nokka jäässä ja keräät hytisten peitot ja yökkärin takaisin päälle.

Sitten vielä sokerina pohjalla migreenikohtaukset. Ei sentään joka päivä, ehkä 3-4 kertaa kuukaudessa, mutta ihan ilmankin pärjäisin, kiitos.

Vuosi sitten purnasin kyllä, mutta en epätoivoisesti, koska kuvittelin, että ennen pitkää löydän oireisiin huomattavaa helpotusta. Heti alkuun kehittelemäni luontaistuote-mix auttoikin kohtalaisesti, mutta sitten se jäi, osin rahanpuutteen takia. (Olen koko ajan persaukinen, en ala nyt selittää miksi.)

Ilmaisista keinoista olen kokeillut liikuntaa ja kuntoilua, vähän; motivaatiota on nakertanut milloin mikäkin kremppa, joka on pakottanut pitämään pitkiä taukoja. Nyt on jalka kävelykiellossa, kun menin ja teloin sen hölmöyksissäni - ei enää koipi noussut kuin nuorna likkana ja paukautin sääriluun täysillä kaiteeseen josta yritin loikata yli. Siitä on jo kaksi viikkoa, mutta edelleen jalka kipuilee ja on turvoksissa, tai siinä on oikeastaan sellainen puolikkaan avocadon kokoinen kova pahkura siinä iskukohdassa. Tätäkö se vanheneminen on, että haaverit paranee paljon hitaammin?

Sitten oli vielä ne jäätyneet olkapäät (frozen shoulder), ensin oikeassa, nyt vasemmassa kädessä. Seisovaa kipua ei enää ole, mutta rasitus vihlaisee ja jää sitten särkemään tunneiksi. Käden liikerataahan sairaus supistaa kanssa reippaasti, esimerkiksi rintaliivien pukemisesta on tullut ihme kiemurtelua.
Eihän tämä siis vaihdevuosioire ole, oikeasti, mutta sattuu sopivasti juuri tähän ikään. Japanissa sen nimi onkin "viisikymmenvuotiaan naisen sairaus"!

Jos jokin on vuoden aikana muuttunut, niin oma asenne: olen alistunut. Tää on nyt tätä. Ei mennyt ohi vuodessa, voi olla että vie viisikin. Tai kymmenen. Hormonihoitoja en silti ota vaikka henki menis. Phuuh, taas se alkaa. Voi ketunvillat.

Painonpudotus: Argh, kaikki tuli takaisin!

Huom! En millään ymmärrä, miksi juuri tämä vanha teksti näyttää pomppaavan ensimmäisenä esiin kaikista painonpudotus-teksteistäni. Kannattaa katsoa muitakin, jos aihe kiinnostaa, tämähän on pelkkä aivoton ruikutus :)
(lisätty 27.1.2012)

--------------------------------------------------------------------------------


Lähtöpaino 9.1. 2012: 82 kg
Paino alimmillaan: 77,9 kg >>> pudotus 4,1 kg
Paino 9.8. 2012: 82 kg

Seitsemässä kuukaudessa nelkä kiloa pois ja sama takaisin. Siis yhtä tyhjän kanssa kaikki kieltäymykset ja itsekidutus kuukausien ajan. Yyyhyhyy, tää on niin väärin, NIIN VÄÄRIN!

Koko karmeus ja tilanteen toivottomuus selvisi vasta tänään, kun pääsin pitkästä aikaa vaa'alle (edellinen kerta oli toukokuussa). Nyt täytyisi vaan yrittää kasata itsensä, joopa joo... mut kui?

Päällimmäisin tunne on, että en ala enää. Ihan turhaa kaikki. Miten tästä muka jaksaisi taas nousta uuteen yritykseen, kun lopputulos on sitten kuitenkin tämä. Kaiken huipuksi kuulun nyt sitten virallisesti jojottajiin; porukkaan, jota olen aina salaa säälinyt. Hah! Siitäs sain! Sekin vielä!

Huoh. Äsken vetämäni viineri ei lohduttanut yhtään. Mutta en keksi mitään muutakaan, millä lohduttautuisin. Kuka sitä Nyytiäkään lohdutti, no ei kukaan! Kaikki on tyhmää, kaikki on perseestä, kaikki on turhaa, mistään ei tuu mitään, buuhuhuu... - Ai mun vuoro? Kaks tommosta, kiitos. Joo ei tarvi laittaa pussiin, menee ihan näin!