Fyysistä häikkää 40+ alkaen
Olin 41, kun kuukautiset - noin joka toiset - muuttuivat niin runsaiksi ja rankoiksi, että pistivät epäilemään keskenmenoa joka kerta. Runsailla tarkoitan sellaista tulvaa, joka hulahti maxitamponin ja kahden päällekkäisen yösiteen läpi noin tunnissa. Eikä mitkään buranat purreet lamauttavaan kipuun. Lääkäri tutki, ei ollut sairaudesta kyse. Ehdotti kohdunpoistoa, joka laukaisisi vaihdevuodet per heti. Vaihtari oli keltarauhaskierukka; se asennettiin, mutta poistettiin puolen vuoden päästä kun aiheutti jatkuvia tulehduksia ja kipua. Ei siis voinut kuin vain purra hammasta ja alistua kestämään entistäkin kurjempia kuukautisia - toivoen, ettei se 4-6 tunnin tuskaisin vuotovaihe ajoittuisi juuri kummipojan häävastaanotolle.
Menkkarumba jatkui säännöllisen epäsäännöllisenä seuraavat 10 vuotta. Loppua kohden ne sentään vähenivät, alkoivat ensin jäädä joka toisen tai kolmannen kerran kokonaan pois tai/sekä muuttuivat tosi niukoiksi. Silti ärsyttävästi PMS-oireita oli ja päälle kipua monta päivää, vaikka itse vuotoa olisi kestänyt vain päivän. Välillä menkat myös hupaisasti yllättivät ja kestivät 20 päivää putkeen. Viimeiset kolme vuotta ne menivät näin; ensin saattoivat jäädä kokonaan välistä 2-3 kuukaudeksi, sitten jo puoleksi vuodeksi. Joka kerta sitä pidätti hengitystään, että joko nyt, joko ne loppuivat?
Kaikkihan pitävät kirjaa kuukautisistaan (hehehe), eikö? Viimeistään perimenopaussissa se oikeasti kyllä kannattaa aloittaa. Omat viimeiset merkintäni ovat vuodelta 2011: 20.3. Pelkkää kipua. 14.4. Vuoto + kova kipu (kipua jo 6.4.) 13.5. Vain PMS. 15.6. Vain PMS. 17.6. Heavy vuoto! 15.8. Vain PMS. 1.9. alkaen kuumia aaltoja, aaltoja, aaltoja (usein silti PMS ja kipua)... Viimeinen vuoto näkyi alkaneen siis 17. 6. 2011.
Tuo
menkkojen totaalinen sekoaminen oli yksi merkki perimenopaussin (joka seuraa premenopaussia ja edeltää postmenopaussia) alkamisesta, mutta tuli muitakin:
Aikaisemmin niin tasaiset
yöunet muuttuivat; unta ei meinannut saada vaan joutui pyöriskelemään tunninkin, ja sitten kun vihdoin nukkui niin heräili 4-5 maissa, ja silloin joutui pyörimään
kaksi tuntia että nukahti uudestaan - usein vain hetkeä ennen kuin piti herätä. Hikoilua ei vielä ollut. Tuohon aikaan hommasin ensimmäiset rentoutusnauhat, joiden kuunteleminen auttoikin uneen pääsemiseen, sekä luontaistuotekaupan valeriaanavalmisteita. Myöhemmin lääkäri määräsi unilääkkeitäkin, että saisin edes välillä vedettyä pitkät yöunet, vaikkakin kemikaaleilla (mikä ei ole niin hyvää unta). Opettelin olemaan katsomatta kelloa kun yöllä heräilin, se vaan stressaa lisää.
Alkoivat myös
sydämentykytykset ja -muljahtelut. Nyt niihin on jo tottunut, mutta alkuun tottakai pelkäsin, että kyse on sydänviasta. Päälle kun sattui vielä muutamat rytmihäiriötkin (joista yksi rekisteröityi sydänfilmille), katsoi lääkäri parhaaksi passittaa meikäläisen sydämen rasitustestiin. Selvisin siitä puhtain paperein ja helpottuneena.
Tuntohäiriöitä alkoi tulla raajoihin. Yöllä kun heräili, niin kylkeä kääntäessä huomasi toisen puolen jalan tai käden puutuneen palikaksi. Ei vaarallista sekään, verenkiertohäikkää vaan.
Muisti alkoi huonontua, jopa niin paljon, että lähipiiri huolestui tosissaan. Mistä johtuen itse aloin pelätä Alzheimeria. Kun kerroin siitä lääkärille, hän laittoi neurologiseen tutkimukseen, jossa tehtiin aivojen kuvauksen lisäksi vähän nolon oloinen kyselytesti, tyyliin "muistatko kuka on Suomen presidentti." No, kysymyksillä testattiin, voisiko kyseessä olla varhaisdementia. DEMENTIA, 47-vuotiaana! Ei tietenkään se sitä sitten ollut. Lääkäri, nuori nainen, totesi tietsikkaansa näpytellen että muistin pätkiminen oli "normaalia tuon ikäisellä naisella". Hahaa. Olin siis jo siirtynyt luokitukseen "tuon ikäinen".
Paukkuu ovet, paukkuu pää
Perimenopaussivaihetta elävällä naisella lapset ovat yleensä jo isoja. He eivät enää kaipaa hoivaa ja huolenpitoa niin paljon kuin aiempina vuosina, jolloin se olikin ihana ja rakas, tärkeä tehtävä. Eikä todellakaan mitään uhrautumista!
Välihuomautuksena pakko sanoa, että ahdistaa tämä monen (julkkis)äidin ruikutus siitä, kuinka paljon lapsi ryövää aikaa "omasta elämästä" - haloo, eikö lapsi kuulukaan siihen omaan elämään? Tuliko ihan puskista, että kun lapsia tehdään niin niistä myös huolehditaan - joka päivä, ei vain silloin kun instakuvauksiltaan ja harrastuksiltaan ennättää? Surettaa kamalasti lasten puolesta, jotka joutuvat tuntemaan itsensä kiviriipaksi heti kun eivät enää olekaan söpöjä vauvanukkeja, joiden kuvia esitellä somessa. Jotkut vanhemmat yrittävät jopa saada lapsensa
päivähoitoon kesälomien ajaksi. Onneksi kunnallisissa päiväkodeissa sanotaan että ei onnistu. Että mitä jos kokeilisitte viettää aikaa lastenne kanssa edes lomalla.
Julmurit! (Suokaa anteeksi moraalinen kannanottoni.) Ja vielä: kunnioitan naisia, jotka (ympäristön painostuksesta huolimatta) eivät hanki lapsia, koska eivät yksinkertaisesti halua lapsiperhe-elämää. Fiksua ja suoraselkäistä, kukaan ei joudu kärsimään.
No, joka tapauksessa, me rakastamme lapsiamme niin että sydämeen sattuu ja huolehdimme ja hoivaamme, ja yritämme yleensä myös opettaa arkiset kotihommat. Jotta kasvettuaan vanhempiaan pitemmiksi, he osaavat jo huolehtia perustarpeistaan itsekin. Ainakin pitäisi osata. Jos nyt kuitenkin niin huonosti on päässyt käymään, että sohvalla lojuu vielä teinejä joiden jäljiltä käytetyt astiat ja tyhjät purkit kertyvät pöydälle ja likaiset vaatteet keoksi lattialle, eteisen nurkassa ulosviemistä odottava roskapussi kerää kärpäsiä, omaan huoneeseen väkipakolla haettu imuri hautautuu käytön puutteessa tyhjien sipsipussien ja parittomien sukkien alle, eikä edes iltapalan teko tahdo onnistua omin voimin, niin varokoot - joku kaunis päivä mami räjähtää kuin painekattila. Vaikka vähän pelkääkin taivaan putoavan niskaansa. Siinä jälkikasvu istuu sitten silmät selällään, kuuntelee ja nyökkäilee ja lupaa ryhdistäytyä. Ja luikkii paikalta heti kun äiti kääntää selkänsä. Jos ei, ja luultavasti ei, mitään muutosta tapahdu, niin seuraa uusi räjähdys. Ja taas. Lopulta hän pakottaa perheen pöydän ääreen ja sanelee uudet säännöt - vaikka powerpointia käyttäen - eikä suostu kuuntelemaan selityksiä ja mutkutuksia. Mullistavan uutisen hän säästää viimeiseksi: tästä lähtien sääntöjen rikkomisesta seuraa sanktioita! Ne hän kirjaa mustalla tussilla suoraan keittiön seinään tai aakolmoselle jääkaapin oveen. Enää ei äitiä parane häiritä Emmerdalen aikana! Kun vaan jaksaa pysyä tiukkana, niin jälkikasvu kyllä taipuu uuteen malliin, näin on kylillä kuultu kerrottavan.
Sitten seuraa vaikeampi pala,
se mies. Kuinka pistää pelisäännöt uusiksi kumppanin kanssa?
(Tämä koskee
tietenkin vain heitä, joilla suhde ei toimi, ei ole toiminut ehkä vuosiin.)
Siis kuinka saan miehen ymmärtämään, että tähän asti olen sietänyt paljon shittiä koska lapset ovat olleet pieniä ja jomman kumman meistä
on täytynyt olla aikuinen. Vaikka sinä, mieheni, olet ollut väärässä, epäoikeudenmukainen ja lapsellinen, niin minä olen suostunut olemaan se turvallinen, luotettava aikuinen, perherauhan vuoksi, lasten vuoksi. Olen kävellyt kuin munankuorilla, kun olet pahalla tuulella, ettet hikeentyisi mistään ja pilaisi kaikkien fiiliksiä ruokapöydässä, saati pitkään odotetulla Särkänniemen reissulla. Olen selitellyt lapsille, ettet tarkoittanut pahaa vaikka sanoit anteeksiantamattoman julmasti ja ilkeästi, ja vakuuttanut, että rakastat heitä yli kaiken joka tapauksessa. Olen juoksuttanut koiraa ripulille kovassa pakkasessa kuumeinen vauva kainalossa, kun olet jälleen kerran ollut viidettä tuntia ylitöissä - ja yrittänyt jaksaa empata, kun aamulla huokailet, että et "eilen saanut oikein mitään aikaan duunissa". Olen yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että lasten kanssa tulee olla johdon- ja oikeudenmukainen, ja tuskaillut sitten välikädessä kun et ole kumpaakaan - kas kun vanhempien pitäisi pitää yhtä lasten edessä. Olen kantanut kokonaisvastuun perheen pyörittämisestä kaikki nämä vuodet, muistanut kaikki merkkipäivät, vanhempainillat, koulukuvaukset, leiponut sen sadat korvapuustit lätkäturnausten buffetteihin ja hankkinut lahjat jopa sinun sukulaistesi häihin tai 60-vuotispäiville - ja keksinyt tekosyyt, kun et ole jaksanut lähteä paikalle.
Lisäksi olen lukenut parisuhdekirjoja, katsonut parisuhdedokumentteja ja käynyt parisuhdekursseilla, jotta olisin parempi ihminen ja kumppani, koska tiedän että minussa on parantamisen varaa - sinusta sinussa ei ole. Olen itsekseni ihmetellyt, että miten edes päädyimme yhteen, kun sinun lasisi on aina puolityhjä ja minun puolitäysi; odottanut, että koska minä jaksan tehdä suhteen eteen töitä, niin jossakin vaiheessa sinäkin älyät aloittaa sen. Olen kertonut sinulle kaiken tämän lukemattomia kertoja, nätisti ja kärsivällisesti ja monesta eri näkökulmasta, ja kyllä - välillä huutaen pää punaisena, jos eivät lapset ole olleet kotona - mutta ihan sama, miten puhun, reaktiosi on kuitenkin aina a) "älä jaksa" b) "okei, mä olen ihan paska, senkö sä haluut kuulla!" tai alentuvasti c) "taitaa olla menkat tulossa"
Yksi kaunis perimenopaussipäivä se sitten vaan tapahtuu. Menet seisomaan miehesi ja tietokoneen väliin, odotat että hän nostaa ärtyneen katseensa sinuun, ja toteat rauhallisesti että nyt läikähti yli.
Joko sinä opettelet ottamaan osasi vastuusta tai sanot sitten ihan suoraan, jos ei sinusta ole siihen. Mutta näin tämä ei jatku enää, ihan vaan koska en suostu siihen. Tässä menee raja. Ei toista voi muuttaa, ei, mutta voit itse muuttaa itseäsi jos haluat. Pystyt kasvamaan, jos yrität. Siksi annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden. Eli se on nyt tulos tai ulos. Siinä vaihtoehdot. Ota tai jätä, dude.
Uskomatonta kyllä, yleisessä tiedossa on että tuossa kohtaa monet miehet ovat loksauttaneet leukansa lattiaan että "Mitäh, mikäs sulle nyt tuli?" Ai että mikä NYT tuli? Olisit kuunnellut viimeiset 5-10-15 vuotta, niin ei tarvitsisi kysyä.
On olemassa ihania onnellisia tapauksia, joissa puolisot ovat ottaneet tässä kohtaa aikalisän, käyneet ehkä pariterapiassa tai vaan keskenään nostelleet kissoja pöydälle, ja toden totta jatkaneet suhdetta paremmalta pohjalta. "Rakastuimme toisiimme uudelleen". Niin voi siis tapahtua! Mutta jos kumppani ei, lupauksistaan huolimatta, heilauta evääkään muutoksen suuntaan, niin sitten sille voipi antaa kenkää elikkä heittää pihalle. Kuten allekirjoittanut asian ratkaisi.
Mikäpä minä olen ketään neuvomaan, mutta omasta esimerkistäni voin sanoa sen, että jos avioero otetaan ennen kuin aletaan ihan vihaamaan toista, niin siitä voi seurata "onnellinen ero". Kuten meillä kävi. Eropäätöksen jälkeen odoteltiin vielä puoli vuotta, että miehelle löytyi asunto vierestä; näin tehtiin ero lapsen kannalta niin pehmeäksi kuin ikinä olla mahdollista. Ei ole tarvittu aikatauluja, milloin kukakin "saa" lasta tavata, kun poika voi läpsytellä varvastossusillaan kodista toiseen. Koska emme päästäneet vihaa väliin, me aikuisetkin osaamme olla luontevasti tekemisissä keskenämme. Me kolme käymme ulkona syömässä ja shoppailemassa pojalle varusteita ja minigolfaamassa, ja hakemassa kissanhiekkaa säkeittäin (kun itselläni ei ole autoa). Me jopa mahdumme samaan kesämökkiin. Näin hyvin ei ole suhteemme voinut sitten alkuaikojen.
Kolmatta elämää pukkaa
Ai miksikö
avioero osuu juuri perimenopaussiin? No siksi, että kun naisen hormonitoiminta radikaalisti muuttuu toista kertaa elämässä (ensimmäinenhän oli, kun kuukautiset alkoivat), päälle napsahtaa uutukainen vaihde; olen-olemassa-huolehtiakseni-jälkeläisistä -moodi alkaa kutistua ja olen-oman-elämäni-valtiatar -vaihe lähtee kasvamaan. Alkaa niin sanottu Naisen kolmas elämä. Ensin oli lapsuus, sitten "ruuhkavuodet", ja nyt sitten chillimpi kolmas elämä - mutta vain, jos sen rohkenee ottaa. Muuttuvat hormonit morsettavat yötäpäivää, että nainen, herätys, nyt jos koskaan! Ne pumppaavat aivoihin puhkua sanoa ei. Ei käy. Minä en halua. Muiden vuoro.
Minä teen nyt sitä mikä on hyväksi minulle. Jos tuon energian antaa valua hukkaan, jos uudenlaista tahtotilaa ja voimaa ei uskalla käyttää, niin silloin suostuu siihen, että mikään ei muutu. Loistava tilaisuus menee ohitse. Eikä se välttämättä ole sille kumppanillekaan hyvä ratkaisu, että pysytään hammasta purren yhdessä.
Pahinta on, että jos alistuu iän kaiken elämään itseään vastaan, painekattila ei pääse purkautumaan niin kuin sen pitäisi. Johonkin sen aina vain kasvavan paineen kuitenkin pitää mennä. Jos ei päähän, niin sitten kehoon, missä se aiheuttaa sekasortoa ja sairauksia. Pahimpia ja yleisimpiä seuraamuksia ovat rintasyöpä sekä sydän- ja verisuonisairaudet. Näin ainakin, mikäli uskomme amerikkalaista gynekologia ja naistentautien erikoislääkäriä Christiane Northrupia, joka on kirjoittanut naisen hormonitoimintaan liittyen parikin monisatasivuista, tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa kirjaa.
Hmph, tästä kirjoituksesta piti alunperin tulla rento ja nasakka, mutta pitkittyessään se mutkistui ja vakavoitui ja emotionalisoitui ties minne. Pari tärkeää asiaa täytyy silti vielä lisätä:
Kaikki miehen ja naisen väliset suhdeongelmat tekstissä eivät ole suoraan omasta elämästäni.
Sysäyksen perimenopaussi-ikäisten eroamisista kirjoittamiseen sain, kun osuin hiljattain sattumalta juttusille kolmen 42-47-vuotiaan naisen kanssa. Siis eri aikaan, eri paikoissa. Kävi ilmi, että kaikki nämä mimmit olivat päätyneet näyttämään miehelleen ovea tässä tekstissä mainituista syistä. Ja voi ihme, miten onnellisia ja helpottuneita naisia he olivatkaan, kaikilla hymy herkässä ja paljon valoisaa energiaa. Hauska sattuma oli, että he kaikki olivat pistäneet kotinsa sisustuksen uusiksi ja vielä samalla tavalla - tummat sävyt pihalle, valkoiset ja pastellit tilalle!
Vielä täytyy lisätä, että monen lähipiiri ei välttämättä ollenkaan tue perimenopaussilaisen pyrkimyksiä täysin ansaittuun parempaan elämään. Well, fuck'em. Siinähän kiehuvat. ;)
Photo: Ron Leisman Toonclips.com
