TAHDON KOLME MIESTÄ

Sitten me kaikki neljä asutaan samassa citykartanossa meren rannalla keskellä kaupunkia. Jokaisella on oma kahdensadan neliön siipensä, josta pääsee yhdyskäytävää pitkin Päätaloon. Sinne saa tulla hengailemaan koska vaan huvittaa, pakko ei ole. Omia yövieraita saa jokaisella olla, mutta niitä ei tuoda Päätaloon. Sukulaisia sinne saa tuoda, mutta vain arkipyhinä, määrättyinä kellonaikoina. Niiden kanssa muilla ei ole velvoitetta seurustella. Ikinä.

Omassa siivessänsä kukin eläköön omaa elämäänsä miten tahtoo, mutta sinkkuna. Kahdenkeskiseen parisuhteeseen jos alkaa kaivata, niin okei, ei muistella pahalla - mutta huoneisto on tyhjennettävä per heti. Siellä mitään loiseläjiä kaivata...

Päätalossa tehdään kaikkea hauskaa, kaksisteen ja kolmisteen ja nelisteen (no ei SITÄ).

Jokaiselle pakollisia tilaisuuksia on vain yksi viikossa. Sitä kutsutaan Ilonpäiväksi, se on aina sunnuntaisin. Nelisteen -aika alkaa 14.00 maissa, jolloin valmistetaan yhdessä tajuton 4-5 ruokalajin lounas. Pitkän ja leppoisan ruokailun aikana heitellään hajanaisia mietteitä seuraavan Ilonpäivän menusta. Perjantaisin hankitaan seuraavan Ilonpäivän tarvikkeet, ja ennen kauppaan lähtöä juodaan pläänikaffet. Ei ole pakko osallistua, mutta jos haluaa yhtään sananvaltaa sapuskan suhteen, niin kannattaa olla paikalla klo 17.00 sharp; ei ole varmaa, että kukaan enää muistaa mitä kukin ehdotteli edellisen lounaan aikana.

Ilonpäivinä otetaan aina iisisti. Lounaan jälkeen mennään mahongilla ja sametilla verhottuun vintage -tupakkahuoneeseen nauttimaan kahvit ja konjakit ja kunnon kuubalaiset sikarit. Gramofonilla kuunnellaan rahisevaa 40-luvun bluesia tai Dean Martinia tai Etta Jamesia. Paradoksaalista kyllä, tupakkahuoneessa ei saa polttaa tupakkaa, se täytyy tehdä ulkoterassilla. Haisee niin pahalle.

Myöhemmin heitetään ehkä tikkaa tai maleksitaan rantaan syöttämään sorsia tai löhötään jättisohvilla takkatulen ääressä (talviaikaan), vaihtoehtoisesti aurinkotuoleilla altaan reunalla (kesäaikaan). Illalla katsotaan aina leffa.

Leffailtoja on itse asiassa kaksi: sunnuntaina vanhat leffat (ennen 90-lukua) ja keskiviikkona uudemmat. Mennään kategoria kerrallaan (trilleri, sota, komedia, draama, indie, sci-fi + keskiviikkoisin myös ensi-illat)), ja jokainen saa vuorollansa ehdottaa kolmea eri vaihtoehtoa ko. kategoriasta. Äänestetään, ja jos tulee tasapeli, niin ehdottajan ääni ratkaisee. Mutta keskiviikon leffailtaan ei siis ole pakko osallistua. Ainoastaan sunnuntai 14.00 alkaen vietetään nelistään.

Muita vapaaehtoisia Päätalon toimintoja ovat saunominen (sisäpuusauna lämpiää joka ilta, rantasauna perjantaisin), vapaamuotoinen jutustelu & juustonaksut, totinen ja kostonhimoinen kortinpeluurupeama sekä musisointi, joka onnistuu ihan kahteen pekkaankin mutta paremmin kolmisteen. Jos yksi vetää uruilla ja toinen skeballa ja kolmas rummuilla, niin hep, kepeästi irtoaa köyhän miehen uriah hiippiä.

Joka miehellähän on tietysti omassa siivessänsä äijähuone, jonne voivat sitten kutsua toisiaan tai kavereitaan pelaamaan biljardia ja Grand Theft Auton uusinta versiota ja kaikkia muita poikain pelejä. Tai katsokoot vaikka porealtaissansa pornoa seinänkokoisilta ruuduilta, ihan sama. Kunhan pitävät mielessä, että se ei sitten käy esileikistä. Mistä päästäänkin kahdenkeskiseen aikaan.

Kukin mies saa koska tahansa soittaa ja kysyä, että haluttaisko? Ja minä saan koska tahansa sanoa että nyt justiinsa ei kyllä huvita. Ja sitten ne voi olla silleen jonkun toisen kaa. Vastaavasti minä saan esittää kutsuja buduaarini puolelle, mutta siitä ei saa kieltäytyä kuin erittäin hyvällä syyllä. Jos on vaikka matkoilla taikka kipeänä (lääkärintodistus). Oma yövieras ei kelpaa syyksi, jos ei siitä ole ilmoitettu viimeistään edelliseen iltaan klo 20.00 mennessä.

Kaikkea muutakin kivaa tehdään kaksistaan. Kaukoviisaasti olen valinnut miehikseni kolme erilaista lajityyppinsä mallikasta edustajaa. Yksi on kätsy, toinen on koomikko ja kolmas on taiteilija. Vakivuoroja on kullakin vain yksi kahdessa viikossa, kun pitäähän minulla omaakin aikaa olla!

Kätsy on ihana perusjamppa, luontaisasti lihaksikas (ennemmin kuolisi kuin menisi salille peilin eteen kyykkimään), matalalta puhuva (silloin harvoin kun puhuu) ja osaa tehdä kaiken mihin tarvitaan työkaluja. Olenko se vain minä, mutta jotain lähes eroottista siinä on, kun mies vääntää keskittyneesti kesärenkaiden niitä pultteja auki tai vetää venettä talviteloille paljain käsin pakkasella tai ronkkii auki kylpyhuoneen lavuaarin tukkeunutta putkea värähtämättäkään inhosta. Tai kun se huomaa tienposkeen hyytyneen nissanin konepelti pystyssä, se menee ja korjaa jäähdyttimen ja kaasuttimen tai jotkut hihnat, napsauttaa sitten konepellin vähäeleisesti kiinni ja nyökkää, että eipä kestä. Ja minä pakahdun ylpeydestä siinä vieressä, minun mieheni, minun miehekäs osaava mieheni, muiskis!

Koomikossa rakastan eniten sen viiltävää älyä ja verbaliikkaa. Miten se huomaa asioista aina sen erilaisen puolen, kuinka se osaa asetella sanansa nerokkaammin kuin itse ikinä. Sen kanssa on mahtavaa pyöriä kaupungilla tarkkailemassa ihmisiä ja muuta elämää, kun se löytää kaikesta jotain yllättävää tai hervotonta tai kun se heittelee huimia sarkastisia huomautuksia tyypeille jotka sen ansaitsevat (ei muille, koska se ei ole ilkeä). Tottakai siinä on rutkasti stand-up koomikon vikaa, ja mitä isompi yleisö, sitä parempaa läppää. Joka toinen lauantai vietetään ensin päivä kaksistaan, mutta illalla on aina rutkasti mainetta niittäneet iltamat - ei siis ördebileet - ja jossain sopivassa vaiheessa oma hurmurini ottaa sanan ja tilanteen haltuun, eikä lopeta ennen kuin kaikilla on pissit housuissa. Mun ikioma rickygervais!

Taiteilija on sielukas ja syvällinen, maanis-depressiivinen narsisti. Sen luovuus hulluutta tai hulluus luovuutta, vaikea sanoa, mutta ei se ainakaan kylmäksi jätä. Sen ego on isompi kuin kellään, paitsi silloin, kun se tuntee itsensä lahjattomaksi pelleksi. Isoeleisesti se silloin repii ja tuhoaa kaiken, mitä on saanut aikaiseksi, ja antaa projektilleen kuolemantuomion. Se on traagista, ja me itketään yhdessä. Sukelletaan syviin vesiin ja parutaan kuinka me ollaan omahyväisiä mitättömiä itsekeskeisiä paskiaisia eikä ansaita edes elää, ja sitten ahdistutaan globaaleista asioista; ilmastonmuutoksesta, joukkotuhoaseista, kolmansien maiden köyhyydestä, valaiden itsemurharantautumisista... Tärisyttää olla niin melodramaattisia yhdessä, päätetään repiä ranteet rikki ja luovuttaa - paitsi ettei nyt heti kuitenkaan, ku oliks siel jääkaapissa viel sitä sunnuntaista marenkikakkua? Mä meen avaa punkun, ja hei, je t'aime cherie, olet unelmieni kohtalokas nainen!

Kaikilla kolmella miehellä yhteistä on se, että ovat jokainen perineet jättiomaisuuden (että ne kartanon kulut hoituu). Rahahuolia ei siis ole eikä tule. Eikä muitakaan huolia, kun jokainen saa olla kuin ellun kana omissa oloissaan paitsi välillä, kun itse jo haluaakin olla yhdessä. Joko kaksisteen yhdessä (siis minun kanssa, mieheni ovat heteroita) tai että hengaillaan kolmin tai neljin yhdessä, vaikka lehtiä haravoiden tai fudista katsellen. Miesten ei tarvitse kuunnella minun naistenjuttujani, sitä varten minulla on ystävät, eikä kenenkään kanssa ikinä tarvitse pohtia että missä me oikein mennään meidän suhteessa? Ei ahdista, kun ei ole pakko aina olla samaan aikaan samassa tilassa sen saman kanssa. Eikä riitoja tule jonninjoutavista arkiasioista niin kuin että ajetaanko Kouvolan vai Lahden kautta tai miksi sä toit hylakermaa kun varta vasten pyysin laktoositonta ja se on muuten todellakin sun vuoro käyttää koira, oon mäkin sikaväsynyt.

Ja minä saan nauttia suunnattomasti, kun en joudu sietämään synkkyyttä ja pahantuulisuutta - miten miehet onkin niin usein pahalla tuulella eikä kerro syytä kun ei usko että puhuminen auttaa? - enkä joudu siivoamaan kenenkään toisen jälkiä enkä hoivaamaan aikuista ihmistä enkä olemaan tilivelvollinen kenellekään. Kaikki me oltaisiin yhtä vapaita. Omasta tahdosta yhdessä kerran tai kaksi viikossa. Voisiko parempaa ollakaan?

Ainoaksi käytännön ongelmaksi näin alkuun saattaisi muodostua se, etten löydä kolmea perinyttä miestä, jotka haluavat neljän kimppaan keski-iän ylittäneen ja naturellisti ikääntyneen naisen kanssa. Voisiko niin huonosti käydä? Vaikka - kuten tarkkaavaiset huomasivatkin - en edes asettanut minkäänlaisia vaatimuksia iän, hiusten määrän tai kansalaisuuden suhteen? Ei maar, on tämän pakko olla sen verta houkutteleva tarjous, että vaivaiset kolme miestä löytyy jostakin maailman kolkasta.

Että saa laittaa sanaa kiertään.

Eloa naisen HERMO MENI TÄLLÄ NAISELLA VÄÄRÄNLAISELLA

                                         Rrrräyh!

54v, 82kg eikä tästä enää parane - kestä se!

Pää meinasi räjähtää aamulla kun kuulin, että iltapäivälehdessä oli ollut artikkeli jossa joku "Anneli" oli kertonut vaihdevuosioireistaan, oikein kuvan kanssa - paitsi että kuva oli, tunnistamisen estämiseksi, otettu takaapäin!

"Annelin" takaraivoa aikansa tuijoteltuaan oli näyttelijä, kirjailija Kaarina Hazard ottanut ja referoinut juttua blogissaan (näin kuulin). En voi muuta kuin yhtyä Hazardin ihmettelyyn, että onko naisen ikääntyminen niin häpeällinen asia että se rinnastetaan jo rikokseen ja vaihdevuosi-ikäinen nainen rikollisiin, koska naiset ei uskaltaudu kuvattavaksi kuin selkäpuolelta, murhaajien ja raiskaajien tapaan? Eivätkä tohdi edes nimeään paljastaa!

Masentavinta on, että iltapäivälehti edes julkaisi jutun tuollaisena. Vai onko siellä tehty mainosdiili jonkun suuren kosmetiikkafirman kanssa ja sitä varten tieten tahtoen esitetty naisen vanheneminen niin vastenmielisenä asiana? Sitä tarina ei kerro. Joka tapauksessa tuonkin artikkelin ansiosta muutama uusi ryppyvoide sujahtaa tavaratalon hyllyltä ulkonäköään häpeävän kauppakassiin.

Okei, olen rähjännyt tästä asiasta jo monta kertaa. Mutta silti! Kuinka on mitenkään mahdollista, että muutama sata langanlaihaa mallityttöstä tai tv-julkkista tai leffatähtöstä voi toimia esikuvana miljoonille, miljoonille, miljoonille naisille ympäri maailmaa? Siten, että ne samat julkkikset pyörivät lehtikuvissa ja juorujulkaisuissa ja mainoksissa niin Alavudella kuin Atlantassakin. Muutaman vuoden pommituksen jälkeen nainen on tahtomattaan(kin) aivopesty uskomaan, että hän a) haluaa näyttää samanlaiselta ja b) hän pystyy näyttämään samanlaiselta kuin nuo photoshopattujen kuvien ikinuoret törröhuulet.

Mitäs pahaa siinä sitten on? Paljon. Ensinnäkin tietysti koko ulkonäkökeskeisyys; kuka enää opettaa lapsille, että hyvä elämä syntyy hyvistä teoista, toisten ihmisten kunnioittamisesta ja auttamisesta, henkisestä kehityksestä aineellisen sijaan? Ei kukaan, päinvastoin, jo lastenohjelmissa kilpaillaan siitä kuka on paras - mikseivät voisi vain esiintyä, silkasta ilosta? - ja loppupeleissä parhaus selviää stailaamisen kautta. Viesti on, että vaikka olisit kuinka hyvä tanssimaan tai laulamaan, niin se ei vielä riitä, pitää olla myös hyvännäköinen - ja mielellään aikuismaisesti, seksikkäästi. Pedofiileillä sen kun tallennukset pyörii.

Huono juttu on tietysti myös se, että ulkonäköpaineilla tehdään miljardibisnestä. Megayritykset tahkoavat rahaa myymällä turhia lupauksia, kauneusklinikat leikkelevät naisia muotopuoliksi suurista summista ja korjaavat sitten mokiaan yhtä suurista summista. Se on laillista kiristystä, sanan molemmissa merkityksissä.



Pahaa tekee, kun kuulee kahden naisen arvostelevan kolmatta tämän selän takana. Kuinka tämä on "päästänyt itsensä rupsahtamaan", eikä tajua että "ulkonäkönsä eteen pitää tehdä töitä". Tehdä töitä? Eikö yksi vanhenemisen iloista pitäisi olla juuri se, että ei tarvitse tehdä enää niin paljon töitä kuin nuorempana, kun on lapset jo muuttaneet kotoa, kesämökki saatu rempattua ja vanha äireekin saateltu hautaan? Että saisi ottaa rennosti, levätä laakereillaan, katsella pilviä ja lauleskella?

Kuntoliikunnan kyllä ymmärrän, tottakai, sen puoli tuntia päivässä nyt kävelee tai marjastaa mielikseen. Mutta että pitäisi hölkätä kymmenen kilometrin lenkkejä otsalampun valossa illalla ja raahautua aamuspinningiin kukonlaulun aikaan vain näyttääkseen supertimmiltä muiden silmiin, se on säälittävää. (Eri juttu jos tykkää noista lajeista, tietysti.) Sitäpaitsi, vaikka meitä iäkkäämpiäkin ihmisiä kalastellaan saleille - koska hei, kuntosalitkin on bisneksiä - niin ei niissä meistä tykätä.
"Mul meinaa laatta lentää joka kerta ku joudun pilatekses jonku keski-ikäsen löllöperseen taakse" oli  kommentti, joka aika hyvin kiteytti nuorempien ihmisten ajatuksia asiasta taannoin iltapäivälehden keskustelupalstalla. Alkuperäinen artikkeli kertoi jostakin never-heard-missukasta, joka oli salaa kuvannut salilla keski-ikäisen näköistä miestä ja ladannut kuvan FB-sivulleen, ja irvaili siellä kuinka ällöttävältä mies näytti vääränlaisissa vaatteissaan. Vaikka jutussa kerrottiin, että monet olivat naisen tempusta närkästyneet, niin kommenteissa yllättävän moni asettui kyllä naisen puolelle. Jos he saisivat päättää, niin kuntosaleille ei päästettäisi yli 30-vuotiaita, yli 55-kiloisia eikä alle 300 euron treenikuteisiin pukeutuneita.

Eksyinköhän jo asiasta...

Ahh joo, nyt tulee se pointti, josta aina vedän herneen nenään: koska niin moni on jo lähtenyt epätoivoiseen ja kalliiseen nuoruudenmetsästysleikkiin mukaan, niin meidän muiden, jotka näytämme luonnottomasti oman ikäisiltämme (siis vanhoilta), pitäisi mennä mukamas nurkkaan häpeämään! Kuinka helvetissä tässä näin pääsi käymään? Missä vaiheessa maailmankirjat näin sekaisin menivät? Ehkä siinä samassa vaiheessa kun oli juuri selvitetty, mitä ihmisen ei todellakaan pitäisi syödä, mutta päätetty, että tottahan sitä pitää saada rauhassa mainostaa ja myydä? Sillä niinhän se menee.

Yhteiskunnan päättävät elimet, terveydenhuoltolaitokset etunenässä, heristelevät nyrkkejään että "syökää ihmiset terveellisesti, hylätkää hyi-hyi jauhot ja sokerit ja lisäaineet, ei meillä ole varaa maksaa teidän diabetestenne ja sydäntautienne hoitoja" mutta samaan aikaan antavat autuaasti joka tuutista tursuta mainoksia, joissa tyrkytetään juuri sitä keinovärjättyä, sokerista ja/tai valkoisista jauhoista tehtyä, lisäainekyllästettyä paskaa. No mutta, mutta, eihän mainoksia voi kieltää, ne sanovat, ja minä kysyn, että miksi ei? Miksi ihmeessä ei? Onko se kiveen hakattuna jossakin Mooseksen kirjassa, että suuryrityksillä on oikeus valmistaa, myydä ja mainostaa mitä epäterveellisempää moskaa koska ne tienaa sillä ihan siasti? No eipä lue. Asioista päättävät ovat ihan itse niin päättäneet. "Ostakaa, ostakaa, mutta kun sairastutte, me tullaan sanomaan että mehän sanottiin ettei niitä saa syödä!"

Ei ole helppoa ihmisen lapsella.

En koskaan osta naistenlehtiä, kun en jaksa niitä mainoksia, enkä sankaritarinoita joissa ennen niin ruma ja lihava ja onneton "otti itseään niskasta kiinni" ja on nyt niin laiha ja kaunis ja onnellinen. Naimisiinkin pääsi. Mutta kävin äsken dyykkaamassa meidän talon lehtiroskiksesta ne aikakauslehdet jotka siellä sattui olemaan, kun jäi mietityttämään tuo mainontajuttu. Täytyyhän sen olla niin, että koska terveellisestä ravinnosta ja luonnollisista elintavoista meuhkataan niin paljon, niin se näkyy myös lehtimainoksissa. Eihän oikeasti voi olla, että lehdissä myytäisiin vain "nuorentavia" ja "kaunistavia" kemikaaleja ja kuteita ja lihottavia herkkuja, ei oikeesti.

Lehdet olivat Anna, Me Naiset (2 kpl), Kodin kuvalehti, Sara sekä Gloria. Näin mainokset jakautuivat:

Meikkejä, ihovoiteita ja hiustuotteita: 52 kpl
Koruja, muotia ja parfyymeja: 30 kpl
Lihottavia herkkuja: 21 kpl (suklaata, majoneesia, jäätelöä, viiniä, kuohuviiniä, rasvaista juustoa, kermaa, eineksiä)
Terveellisiä herkkuja: 4 kpl (tuoremehu, ruisnappeja x 2, vähäkalorinen mehujuoma)

Bonuksena Gloriassa oli vielä kolmen sivun artikkeli, jossa esiteltiin uusia keinoja "vanhenemisen vastustamiseksi". Jutun mukaan "Ihonhoidossa slogan '60 on uusi 40' pitää varmasti pian paikkansa". Jutussa haastateltu kansainvälisen kosmetiikkayrityksen edustaja kerskuukin, että "Anti-age-tuotteiden osuus kosmetiikkamarkkinoista on 40 prosenttia. Yliopistoissa koulutetaan anti-ageen erikoistuvia lääkäreitä, ja maailmalla järjestetään anti-age-kongresseja." Olen anti-puhekykyinen...

Vielä kauniiksi lopuksi, heh, 40+ julkkisnainen kujertaa meikkien keskeltä: "Mieheni sanoo, että kauneuteen laittamani rahat ovat hänelle!". Voi perse, olisivat edes itselles.


LISÄYS 31.10. Eivät edes ne kuvien mallitytöt ole luonnostaan mallitytön näköisiä ;)
(minuutin video photoshoppauksen taikavoimista)

Waihdevuodet: UKOLLE KENKÄÄ & muita perimenopaussin merkkejä

Fyysistä häikkää 40+ alkaen

Olin 41, kun kuukautiset -  noin joka toiset - muuttuivat niin runsaiksi ja rankoiksi, että pistivät epäilemään keskenmenoa joka kerta. Runsailla tarkoitan sellaista tulvaa, joka hulahti maxitamponin ja kahden päällekkäisen yösiteen läpi noin tunnissa. Eikä mitkään buranat purreet lamauttavaan kipuun. Lääkäri tutki, ei ollut sairaudesta kyse. Ehdotti kohdunpoistoa, joka laukaisisi vaihdevuodet per heti. Vaihtari oli keltarauhaskierukka; se asennettiin, mutta poistettiin puolen vuoden päästä kun aiheutti jatkuvia tulehduksia ja kipua. Ei siis voinut kuin vain purra hammasta ja alistua kestämään entistäkin kurjempia kuukautisia - toivoen, ettei se 4-6 tunnin tuskaisin vuotovaihe ajoittuisi juuri kummipojan häävastaanotolle.

Menkkarumba jatkui säännöllisen epäsäännöllisenä seuraavat 10 vuotta. Loppua kohden ne sentään vähenivät, alkoivat ensin jäädä joka toisen tai kolmannen kerran kokonaan pois tai/sekä  muuttuivat tosi niukoiksi. Silti ärsyttävästi PMS-oireita oli ja päälle kipua monta päivää, vaikka itse vuotoa olisi kestänyt vain päivän. Välillä menkat myös hupaisasti yllättivät ja kestivät 20 päivää putkeen. Viimeiset kolme vuotta ne menivät näin; ensin saattoivat jäädä kokonaan välistä 2-3 kuukaudeksi, sitten jo puoleksi vuodeksi. Joka kerta sitä pidätti hengitystään, että joko nyt, joko ne loppuivat?

Kaikkihan pitävät kirjaa kuukautisistaan (hehehe), eikö? Viimeistään perimenopaussissa se oikeasti kyllä kannattaa aloittaa. Omat viimeiset merkintäni ovat vuodelta 2011: 20.3. Pelkkää kipua. 14.4. Vuoto + kova kipu (kipua jo 6.4.) 13.5. Vain PMS. 15.6. Vain PMS. 17.6. Heavy vuoto! 15.8. Vain PMS. 1.9. alkaen kuumia aaltoja, aaltoja, aaltoja (usein silti PMS ja kipua)... Viimeinen vuoto näkyi alkaneen siis 17. 6. 2011.

Tuo menkkojen totaalinen sekoaminen oli yksi merkki perimenopaussin (joka seuraa premenopaussia ja edeltää postmenopaussia) alkamisesta, mutta tuli muitakin:

Aikaisemmin niin tasaiset yöunet muuttuivat; unta ei meinannut saada vaan joutui pyöriskelemään tunninkin, ja sitten kun vihdoin nukkui niin heräili 4-5 maissa, ja silloin joutui pyörimään kaksi tuntia että nukahti uudestaan - usein vain hetkeä ennen kuin piti herätä. Hikoilua ei vielä ollut. Tuohon aikaan hommasin ensimmäiset rentoutusnauhat, joiden kuunteleminen auttoikin uneen pääsemiseen, sekä luontaistuotekaupan valeriaanavalmisteita. Myöhemmin lääkäri määräsi unilääkkeitäkin, että saisin edes välillä vedettyä pitkät yöunet, vaikkakin kemikaaleilla (mikä ei ole niin hyvää unta). Opettelin olemaan katsomatta kelloa kun yöllä heräilin, se vaan stressaa lisää.

Alkoivat myös sydämentykytykset ja -muljahtelut. Nyt niihin on jo tottunut, mutta alkuun tottakai pelkäsin, että kyse on sydänviasta. Päälle kun sattui vielä muutamat rytmihäiriötkin (joista yksi rekisteröityi sydänfilmille), katsoi lääkäri parhaaksi passittaa meikäläisen sydämen rasitustestiin. Selvisin siitä puhtain paperein ja helpottuneena.

Tuntohäiriöitä alkoi tulla raajoihin. Yöllä kun heräili, niin kylkeä kääntäessä huomasi toisen puolen jalan tai käden puutuneen palikaksi. Ei vaarallista sekään, verenkiertohäikkää vaan.

Muisti alkoi huonontua, jopa niin paljon, että lähipiiri huolestui tosissaan. Mistä johtuen itse aloin pelätä Alzheimeria. Kun kerroin siitä lääkärille, hän laittoi neurologiseen tutkimukseen, jossa tehtiin aivojen kuvauksen lisäksi vähän nolon oloinen kyselytesti, tyyliin "muistatko kuka on Suomen presidentti." No, kysymyksillä testattiin, voisiko kyseessä olla varhaisdementia. DEMENTIA, 47-vuotiaana! Ei tietenkään se sitä sitten ollut. Lääkäri, nuori nainen, totesi tietsikkaansa näpytellen että muistin pätkiminen oli "normaalia tuon ikäisellä naisella". Hahaa. Olin siis jo siirtynyt luokitukseen "tuon ikäinen".

Paukkuu ovet, paukkuu pää

Perimenopaussivaihetta elävällä naisella lapset ovat yleensä jo isoja. He eivät enää kaipaa hoivaa ja huolenpitoa niin paljon kuin aiempina vuosina, jolloin se olikin ihana ja rakas, tärkeä tehtävä. Eikä todellakaan mitään uhrautumista!

Välihuomautuksena pakko sanoa, että ahdistaa tämä monen (julkkis)äidin ruikutus siitä, kuinka paljon lapsi ryövää aikaa "omasta elämästä" - haloo, eikö lapsi kuulukaan siihen omaan elämään? Tuliko ihan puskista, että kun lapsia tehdään niin niistä myös huolehditaan - joka päivä, ei vain silloin kun instakuvauksiltaan ja harrastuksiltaan ennättää? Surettaa kamalasti lasten puolesta, jotka joutuvat tuntemaan itsensä kiviriipaksi heti kun eivät enää olekaan söpöjä vauvanukkeja, joiden kuvia esitellä somessa. Jotkut vanhemmat yrittävät jopa saada lapsensa päivähoitoon kesälomien ajaksi. Onneksi kunnallisissa päiväkodeissa sanotaan että ei onnistu. Että mitä jos kokeilisitte viettää aikaa lastenne kanssa edes lomalla. Julmurit! (Suokaa anteeksi moraalinen kannanottoni.) Ja vielä: kunnioitan naisia, jotka (ympäristön painostuksesta huolimatta) eivät hanki lapsia, koska eivät yksinkertaisesti halua lapsiperhe-elämää. Fiksua ja suoraselkäistä, kukaan ei joudu kärsimään.

No, joka tapauksessa, me rakastamme lapsiamme niin että sydämeen sattuu ja huolehdimme ja hoivaamme, ja yritämme yleensä myös opettaa arkiset kotihommat. Jotta kasvettuaan vanhempiaan pitemmiksi, he osaavat jo huolehtia perustarpeistaan itsekin. Ainakin pitäisi osata. Jos nyt kuitenkin niin huonosti on päässyt käymään, että sohvalla lojuu vielä teinejä joiden jäljiltä käytetyt astiat ja tyhjät purkit kertyvät pöydälle ja likaiset vaatteet keoksi lattialle, eteisen nurkassa ulosviemistä odottava roskapussi kerää kärpäsiä, omaan huoneeseen väkipakolla haettu imuri hautautuu käytön puutteessa tyhjien sipsipussien ja parittomien sukkien alle, eikä edes iltapalan teko tahdo onnistua omin voimin, niin varokoot - joku kaunis päivä mami räjähtää kuin painekattila. Vaikka vähän pelkääkin taivaan putoavan niskaansa. Siinä jälkikasvu istuu sitten silmät selällään, kuuntelee ja nyökkäilee ja lupaa ryhdistäytyä. Ja luikkii paikalta heti kun äiti kääntää selkänsä. Jos ei, ja luultavasti ei, mitään muutosta tapahdu, niin seuraa uusi räjähdys. Ja taas. Lopulta hän pakottaa perheen pöydän ääreen ja sanelee uudet säännöt - vaikka powerpointia käyttäen - eikä suostu kuuntelemaan selityksiä ja mutkutuksia. Mullistavan uutisen hän säästää viimeiseksi: tästä lähtien sääntöjen rikkomisesta seuraa sanktioita! Ne hän kirjaa mustalla tussilla suoraan keittiön seinään tai aakolmoselle jääkaapin oveen. Enää ei äitiä parane häiritä Emmerdalen aikana! Kun vaan jaksaa pysyä tiukkana, niin jälkikasvu kyllä taipuu uuteen malliin, näin on kylillä kuultu kerrottavan.

Sitten seuraa vaikeampi pala, se mies. Kuinka pistää pelisäännöt uusiksi kumppanin kanssa?
(Tämä koskee tietenkin vain heitä, joilla suhde ei toimi, ei ole toiminut ehkä vuosiin.)

Siis kuinka saan miehen ymmärtämään, että tähän asti olen sietänyt paljon shittiä koska lapset ovat olleet pieniä ja jomman kumman meistä on täytynyt olla aikuinen. Vaikka sinä, mieheni, olet ollut väärässä, epäoikeudenmukainen ja lapsellinen, niin minä olen suostunut olemaan se turvallinen, luotettava aikuinen, perherauhan vuoksi, lasten vuoksi. Olen kävellyt kuin munankuorilla, kun olet pahalla tuulella, ettet hikeentyisi mistään ja pilaisi kaikkien fiiliksiä ruokapöydässä, saati pitkään odotetulla Särkänniemen reissulla. Olen selitellyt lapsille, ettet tarkoittanut pahaa vaikka sanoit anteeksiantamattoman julmasti ja ilkeästi, ja vakuuttanut, että rakastat heitä yli kaiken joka tapauksessa. Olen juoksuttanut koiraa ripulille kovassa pakkasessa kuumeinen vauva kainalossa, kun olet jälleen kerran ollut viidettä tuntia ylitöissä - ja yrittänyt jaksaa empata, kun aamulla huokailet, että et "eilen saanut oikein mitään aikaan duunissa". Olen yrittänyt saada sinut ymmärtämään, että lasten kanssa tulee olla johdon- ja oikeudenmukainen, ja tuskaillut sitten välikädessä kun et ole kumpaakaan - kas kun vanhempien pitäisi pitää yhtä lasten edessä. Olen kantanut kokonaisvastuun perheen pyörittämisestä kaikki nämä vuodet, muistanut kaikki merkkipäivät, vanhempainillat, koulukuvaukset, leiponut sen sadat korvapuustit lätkäturnausten buffetteihin ja hankkinut lahjat jopa sinun sukulaistesi häihin tai 60-vuotispäiville - ja keksinyt tekosyyt, kun et ole jaksanut lähteä paikalle.

Lisäksi olen lukenut parisuhdekirjoja, katsonut parisuhdedokumentteja ja käynyt parisuhdekursseilla, jotta olisin parempi  ihminen ja kumppani, koska tiedän että minussa on parantamisen varaa - sinusta sinussa ei ole. Olen itsekseni ihmetellyt, että miten edes päädyimme yhteen, kun sinun lasisi on aina puolityhjä ja minun puolitäysi; odottanut, että koska minä jaksan tehdä suhteen eteen töitä, niin jossakin vaiheessa sinäkin älyät aloittaa sen. Olen kertonut sinulle kaiken tämän lukemattomia kertoja, nätisti ja kärsivällisesti ja monesta eri näkökulmasta, ja kyllä - välillä huutaen pää punaisena, jos eivät lapset ole olleet kotona - mutta ihan sama, miten puhun, reaktiosi on kuitenkin aina a) "älä  jaksa" b) "okei, mä olen ihan paska, senkö sä haluut kuulla!" tai alentuvasti c) "taitaa olla menkat tulossa"

Yksi kaunis perimenopaussipäivä se sitten vaan tapahtuu. Menet seisomaan miehesi ja tietokoneen väliin, odotat että hän nostaa ärtyneen katseensa sinuun, ja toteat rauhallisesti että nyt läikähti yli.
Joko sinä opettelet ottamaan osasi vastuusta tai sanot sitten ihan suoraan, jos ei sinusta ole siihen. Mutta näin tämä ei jatku enää, ihan vaan koska en suostu siihen. Tässä menee raja. Ei toista voi muuttaa, ei, mutta voit itse muuttaa itseäsi jos haluat. Pystyt kasvamaan, jos yrität. Siksi annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden. Eli se on nyt tulos tai ulos. Siinä vaihtoehdot. Ota tai jätä, dude.

Uskomatonta kyllä, yleisessä tiedossa on että tuossa kohtaa monet miehet ovat loksauttaneet leukansa lattiaan että "Mitäh, mikäs sulle nyt tuli?" Ai että mikä NYT tuli? Olisit kuunnellut viimeiset 5-10-15 vuotta, niin ei tarvitsisi kysyä.

On olemassa ihania onnellisia tapauksia, joissa puolisot ovat ottaneet tässä kohtaa aikalisän, käyneet ehkä pariterapiassa tai vaan keskenään nostelleet kissoja pöydälle, ja toden totta jatkaneet suhdetta paremmalta pohjalta. "Rakastuimme toisiimme uudelleen". Niin voi siis tapahtua! Mutta jos kumppani ei, lupauksistaan huolimatta, heilauta evääkään muutoksen suuntaan, niin sitten sille voipi antaa kenkää elikkä heittää pihalle. Kuten allekirjoittanut asian ratkaisi.

Mikäpä minä olen ketään neuvomaan, mutta omasta esimerkistäni voin sanoa sen, että jos avioero otetaan ennen kuin aletaan ihan vihaamaan toista, niin siitä voi seurata "onnellinen ero". Kuten meillä kävi. Eropäätöksen jälkeen odoteltiin vielä puoli vuotta, että miehelle löytyi asunto vierestä; näin tehtiin ero lapsen kannalta niin pehmeäksi kuin ikinä olla mahdollista. Ei ole tarvittu aikatauluja, milloin kukakin "saa" lasta tavata, kun poika voi läpsytellä varvastossusillaan kodista toiseen. Koska emme päästäneet vihaa väliin, me aikuisetkin osaamme olla luontevasti tekemisissä keskenämme. Me kolme käymme ulkona syömässä ja shoppailemassa pojalle varusteita ja minigolfaamassa, ja hakemassa kissanhiekkaa säkeittäin (kun itselläni ei ole autoa). Me jopa mahdumme samaan kesämökkiin. Näin hyvin ei ole suhteemme voinut sitten alkuaikojen.

Kolmatta elämää pukkaa

Ai miksikö avioero osuu juuri perimenopaussiin? No siksi, että kun naisen hormonitoiminta radikaalisti muuttuu toista kertaa elämässä (ensimmäinenhän oli, kun kuukautiset alkoivat), päälle napsahtaa uutukainen vaihde; olen-olemassa-huolehtiakseni-jälkeläisistä -moodi alkaa kutistua ja olen-oman-elämäni-valtiatar -vaihe lähtee kasvamaan. Alkaa niin sanottu Naisen kolmas elämä. Ensin oli lapsuus, sitten "ruuhkavuodet", ja nyt sitten chillimpi kolmas elämä - mutta vain, jos sen rohkenee ottaa. Muuttuvat hormonit morsettavat yötäpäivää, että nainen, herätys, nyt jos koskaan! Ne pumppaavat aivoihin puhkua sanoa ei. Ei käy. Minä en halua. Muiden vuoro. Minä teen nyt sitä mikä on hyväksi minulle. Jos tuon energian antaa valua hukkaan, jos uudenlaista tahtotilaa ja voimaa ei uskalla käyttää, niin silloin suostuu siihen, että mikään ei muutu. Loistava tilaisuus menee ohitse. Eikä se välttämättä ole sille kumppanillekaan hyvä ratkaisu, että pysytään hammasta purren yhdessä.

Pahinta on, että jos alistuu iän kaiken elämään itseään vastaan, painekattila ei pääse purkautumaan niin kuin sen pitäisi. Johonkin sen aina vain kasvavan paineen kuitenkin pitää mennä. Jos ei päähän, niin sitten kehoon, missä se aiheuttaa sekasortoa ja sairauksia. Pahimpia ja yleisimpiä seuraamuksia ovat rintasyöpä sekä sydän- ja verisuonisairaudet. Näin ainakin, mikäli uskomme amerikkalaista gynekologia ja naistentautien erikoislääkäriä Christiane Northrupia, joka on kirjoittanut naisen hormonitoimintaan liittyen parikin monisatasivuista, tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa kirjaa.

Hmph, tästä kirjoituksesta piti alunperin tulla rento ja nasakka, mutta pitkittyessään se mutkistui ja vakavoitui ja emotionalisoitui ties minne. Pari tärkeää asiaa täytyy silti vielä lisätä:

Kaikki miehen ja naisen väliset suhdeongelmat tekstissä eivät ole suoraan omasta elämästäni.

Sysäyksen perimenopaussi-ikäisten eroamisista kirjoittamiseen sain, kun osuin hiljattain sattumalta juttusille kolmen 42-47-vuotiaan naisen kanssa. Siis eri aikaan, eri paikoissa. Kävi ilmi, että kaikki nämä mimmit olivat päätyneet näyttämään miehelleen ovea tässä tekstissä mainituista syistä. Ja voi ihme, miten onnellisia ja helpottuneita naisia he olivatkaan, kaikilla hymy herkässä ja paljon valoisaa energiaa. Hauska sattuma oli, että he kaikki olivat pistäneet kotinsa sisustuksen uusiksi ja vielä samalla tavalla - tummat sävyt pihalle, valkoiset ja pastellit tilalle!

Vielä täytyy lisätä, että monen lähipiiri ei välttämättä ollenkaan tue perimenopaussilaisen pyrkimyksiä täysin ansaittuun parempaan elämään. Well, fuck'em. Siinähän kiehuvat. ;)




Photo: Ron Leisman Toonclips.com

Eloa naisen... INVISIBLE WOMAN

Miehet nyt vaan katselee naisia, eikö?

Eikä tarvitse olla mikään kaunotar, ne katselee joka tapauksessa. Suorittaa ainakin pikaisen skannauksen. Tietysti mitä nätimpi nainen, sitä pitemmiksi katseet venyy. Näin se vaan menee, turha minua on siitä syyttää. Luonnonlaki numero 1.

Luonnonlaki nro 2. näyttää olevan, että kun naisen ikä ylittää viidenkympin, niin miehet lakkaa katselemasta. Tai tarkemmin sanottuna ne viipyilevät silmäykset loppuu, jos nainen näyttää tavalliselta yli 50-vuotiaalta, oman ikäiseltään siis.

(Ja nyt turha hermostua siellä, että ei pidä paikkaansa, ei ainakaan minun kohdallani, kylläpäs vielä katsovat! Hyvä juttu sinulle.)

Että yhtäkkiä sitä vaan muuttuu näkymättömäksi. Se on erikoinen tunne. Minulta ainakin vei useamman vuoden, ennen kuin totuin siihen. Tämä asia tuli puheeksi taas hiljattain, kun ystävä vuosien takaa kävi kahvittelemassa ja päästiin outoa juttua yhdessä päivittelemään.

Miksi asia sitten niin häiritsee? No, koska se on iso muutos, valtava suorastaan. Elämästä häviää yksi näkyvä ja tuntuva elementti. Oma rooli maailmankulussa muuttuu etkä itse mahda mitään. Onhan muutos usein hyväkin asia, mutta silloinkin se tarkoittaa, että entisen on ensin kuoltava.  Ja tuttujen asioiden kuolemaa joutuu suremaan, olipa se asia ollut hyvä tai huono tai muuttuipa tilanne parempaan tai huonompaan. Ja kyllähän tässä tilanne muuttuu huonompaan, tottakai, jos on tykännyt niistä katseista (kaikki eivät suinkaan tykkää). Vaikka yksi kolmevitonen nainen taannoin sanoikin, että hän oikein odottaa aikaa kun tulee (noin) vanhaksi, niin ei tarvitse enää välittää miltä näyttää! Lapsiparka.

Kun miehet lakkaavat katselemasta, niin kyllä se aiheuttaa hämmennystä. Kun minähän on edelleen minä, mitä hittoa! Vielä oudommalta sen täytyy tuntua luomusti vanhentuneista misseistä ja muista kaunottarista. Mitä korkeammalta tippuu, sitä kovemmin sattuu, sanotaan.

Muistan lukeneeni jonkun lehtijutun, jossa rohkaistiin lukijoita että "Tavallisen näköiset naiset, malttia, kun pääsette keski-ikään niin puntit tasoittuu!". Tuo voi hyvinkin pitää paikkaansa. Tunnen ainakin yhden "tavallisen näköisen", joka avoimesti riemuitsi minulle asiasta. Mutta mainitussa artikkelissa puhuttiin nelikymppisistä, juuri ruuhkavuotensa päättäneistä. Vähänpä se heitäkään lohduttaa jos kummankaan ikäluokan perään ei enää katsota. Jos siis on kokenut sen positiiviseksi eikä negatiiviseksi asiaksi noin alunperin.

Mitä muuta haittaa kuin harmitus siitä voi olla, että muuttuu näkymättömäksi? Ihan käytännön juttuja. Turhaan saat seisoskella tien varressa konepelti pystyssä, ritarit kaahaavat ohi että kurat lentää. Kadunkulmassa saat yksinäsi pyöriä kartta kädessä, ei herrat eikä hidalgot tarjoudu oppaaksi. Ja raahaa vaan ihan itse ne kolme tonnin painoista laukkuasi portaita ylös, vetreät miekkoset hilpasee tukka liehuen ohitse. Eikä ovetkaan enää aukene meille, jos ei itse niitä avata. (Yleistystä, yleistystä, ei tarvitse pillastua tästäkään.)

Mutta voiko näkymättömyydestä olla mitään iloa kautta hyötyä? No ainakin se, että roolit ovat vaihtuneet. Kun ennen joutui välttelemään katsomista miestä silmiin - paitsi jos oli oikeasti kiinnostunut siitä - niin enää ei tarvitse vältellä, ei todellakaan. Voit vaikka hyppiä päälläsi tamburiinit nilkoissa, etkä siltikään tule huomatuksi. Joten, tadaa, nyt sinä voit istuskella hilpein mielin katukahvilassa ja tiirailla vuorostasi mieskauneutta. Tulkoon kesä ja hihattomissaan kuljeksivat kollit!

EDIT 7.3. Lukuisien vastalauseiden vuoksi tässä myös vaihtoehtoinen suhtautumistapa omaan muuttuvaan ulkomuotoon (omalla kohdallani runsastuvaan sellaiseen):

Waihdevuodet: OIKEIN HYVIN HUONOSTI HOIDETTU, ELIXIA

FAKTA Viimeistään vaihdevuosi-iässä (45-55 vuotta) on välttämätöntä aloittaa liikunta. Hormonipitoisuuksien väheneminen voi muutoin johtaa kunnon romahtamiseen: lihasvoima vähenee, luut haurastuvat, paino nousee, tulee sydän- ja verisuonisairauksia ja diabetesta... vaivoja, joiden luulimme kuuluvan vasta vanhuuteen. Liikkua tulisi vähintään yleisen terveyssuosituksen mukaan: yhteensä 2,5 tuntia kestävyysliikuntaa (esim. kävely, pyöräily) ja 2 x 20 minuuttia lihaskuntoharjoittelua (esim. aerobic, kuntosali) viikossa. Lähde: UKK-instituutti

Säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio, säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio, jäkä-jäkä-jäkä... Ei lääkäriä tai asiantuntijaa, joka ei mantraa hokisi. Olipa ihmisen vaiva mikä tahansa. Niin ärsyttävää! Koska se on totta! Ja vaikea aloittaa!

Siksipä olenkin ihan onnessani, kun olen nyt päässyt alkuun. Minä, elävä säkkituoli, vihdoinkin treenikassi olalla! Startista saan kiittää alunperin systerin kaveria, joka antoi viikon lahjakortin Elixiaan, liikuntakeskukseen Talissa.

Itse asiassa aloitin jo puolitoista vuotta sitten, mutta heti alkuun tuli takapakkia kun oikea olkapää jäätyi eli siihen iski sairaus nimeltään frozen shoulder. Pakon sanelemana piti jäsenkorttikin pistää jäihin lähes vuodeksi. Mutta ei mitään, en antanut sen masentaa, tahdoin jatkaa hyvin alkanutta matkaa. Heti kun käsi alkoi taas toimia, palasin innoissani lähtöruutuun. Elixian nuoret työntekijät olivat taitavia ja ystävällisiä, oli kiva tuntea itsensä aina tervetulleeksi. Niinpä kun sopimukseni oli umpeutumassa lokakuun loppuun, olin ilman muuta varautunut jatkamaan sitä taas vuodella.

Kuten muutkin kuntokeskukset, myös Elixia houkuttelee koko ajan uusia jäseniä lupaamalla ilmaista jäsenyyttä, ilmaista tai minihintaista aloituskuukautta, ilmaisia personal trainer -palveluja yms. Valistuneena kuluttajana otin tietysti keskuksen vetäjään yhteyttä ja utelin, mitä mukavaa hänellä olisi tarjota jäsenyytensä uusiville. Hän lupasi oitis kaksi personal trainer -sessiota, mutta delegoi tarkan tarjouksen esittämisen myyntipäällikölle. Myyntiheppuli (jota vielä muutama kuukausi aiemmin näki Pitäjänmäentien varrella maanittelemassa uusia asiakkaita), soittikin pian. Ilahtuneena kyselin tarjouksesta, yllättyneenä ja pettyneenä kuulin vastauksen: no ei kuule mitään! Ei mitään?
Mieli tekisi kertoa yksityiskohtaisesti, miten veemäisesti ja ylimielisesti kloppi asian perusteli, mutta antaa nyt olla. Todettakoon vain, että en muista milloin viimeksi olisin tuntenut itseni niin nöyryytetyksi ja huonosti kohdelluksi.

Ei tämä tarina minun kannaltani huonosti päättynyt. Elixian vieressä sijaitseva liikuntakeskus SATS nimittäin lähestyi Kampissa shoppaillessani tekemään oikein hyvällä tarjouksella. Minkä lisäksi sain viikon tutustumispassin, jonka käytin jo, ja voi pojat; paikka oli todella tyylikäs, tilat viihtyisämmät ja salilaitteet uudemmat ja hienommat. Pientä ylellisyyttä on sekin, että talo tarjoaa suihkusaippuat, shampoot, hoitoaineet, jopa hiuslakat. Ei paha.

Mutta miten tarina tulee päättymään Elixian kannalta, jos samaa ikäsyrjintälinjaa jatketaan? Tuoreen Helsingin Sanomien artikkelin (23.10.) mukaan joka kolmas suomalainen on yli 65-vuotias vuonna 2035. Jos sukupuolijakauma olisi 50/50, niin se tekisi noin 900 000 naista. Mikä tarkoittaisi, että tällä hetkellä Suomessa olisi 900 000 41-vuotiasta naista. Juuri sen ikäistä, joka on näillä hetkillä aloittamassa säännöllistä liikuntaa (jos ei sitä jo harjoita). Hei Elixia, heistä voisi riittää muutama kymmenen tuhatta teillekin, jos osaisitte pelata korttinne tästä lähin paremmin!

Muuten, tuon alussa mainitun mantran jälkimmäinen osa on allekirjoittaneella myös työn alla. Terveellinen ruokavalio siintää jo ihan tuolla horisontissa. Kun silmiä sopivasti siristää, niin se melkein näkyy. Palaan asiaan tuonnempana, sillä siitä vasta riittääkin kerrottavaa  - positiivista tällä kertaa.

Menna, ystäväsi aalloilla