Kuusi vuotta sitten aloin kirjoittelemaan kuumista aalloistani, viattomana kuvitellen, että ne kestäisivät vuoden tai kaksi. HAH! Monen monta joulua ja juhannusta myöhemmin jouduin katsomaan karvasta totuutta silmiin; ei niillä ollut aikomustakaan loppua. Lääkärikin sanoi, että oireet saattavat kestää lopun elämän, mikä oli masentavinta mitä olin kuullut naismuistiin.
Viimeisinkin hermosäie napsahti sitten poikki keväällä, kun aallot alkoivat vaimentumisen sijasta vain pahentua. Luomuna oli ollut tarkoitus painaa loppuun asti, mutta toisin kävi, taivuin hormonikorvaushoitoihin. Ne alkoivat tehota noin kuukauden käytön jälkeen, enkä kadu päätöstä vaikka pienessä paineessa joudunkin elämään. Jos sairastun, niin sairastun. Pääasia, että nyt saan elää ilman hirvittäviä hikoilukohtauksia ja muita oireita, joista olen auliisti tässä blogissa kertonut.
Onhan täällä ollut muitakin aiheita vuosien varrella. Erityisesti laihdutus, josta uhmakkaasti lupasin luopua pari kirjoitusta sitten. Aion edelleenkin olla laihduttamatta - siinäpä lupaus, joka tuntuu mukavalta jo pelkästään lausua - mutta meinaan kyllä jatkaa vyötärön metsästystä eli vatsan alueen rasvakerrosten keventämistä kunhan elo tässä vähän rauhoittuu.
Nyt on ollut turhan hektistä terveellisen syömisen opettelua ajatellen; erikoista matkustelua ja erityisen hankalaa moneen osoitteeseen muuttamista monta viikkoa putkeen. Ja kuten aina erikoistilanteissa, en jaksa paneutua ruuanlaittoon enkä edes terveellisiin välipaloihin, vaan vedän pizzaa ja pikkuleipiä cokiksella. Pääasia, että saa äkkiä murua rinnan alle, niin pääsee taas jatkamaan puuhailua. Palaan kyllä ruotuun, kun tämä yletön touhuaminen on ohi. Muutaman viikon kuluttua. Ruokailun kannalta, siis.
Muilta osin erityinen ajanjakso elämässä ei kuitenkaan pääty tähän. Päinvastoin, tästä se vasta alkaa!
Nyt kun ei kuumat aallot enää kuljeta, vaan elämänvirta vie, on jänskää katsoa että minne. Kunhan tämä vanhan elämän paketoiminen (ja nuorison auttaminen oman elämänsä alkuun) pian loppuu, niin aloitan uuden blogin "Mennan kolmas elämä". Sieltä saat lukea housesitting-keikoistani ja kokeilustani Kreikassa asumisesta, ja ties mistä muusta, mitä tämmöinen 58-vuotias täti-ihminen onnistuu toteuttamaan. Voit myös seurata, kuinka vyötärön metsästys etenee - tai sitten ei.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, Kuumat aallot kuljettaa kuittaa!
Näin on näreet. Kokonaiset 15 vuotta epäonnistumisia ja syyllisyyttä, joukossa vain pari valoisampaa vaihetta. (En sano, että jojottelua, koska inhoan sitä sanaa.) Kyllä tuosta jo tyhmempikin oppii, että sama kaava ei johda kuin samanlaiseen lopputulokseen. Ei enää painon kanssa painia siis!
Uudenlaisen, armeliaamman elämän kaava on vähän hakusessa vielä. Mutta mitä siihen ei kuulu, on laihduttaminen siinä toivossa, että paino putoaisi samoihin lukemiin joissa se oli vielä 37-vuotiaana. Iän osaan sanoa noin tarkasti, koska 38-vuotiaana synnytin kuopukseni, iltatähteni, ja raskausaikana kertyneet kilot eivät lähteneetkään itsestään pois kuten esikoisen kanssa kävi. Päälle taisi pinoutua jokunen kilo lisääkin, ennen kuin huomasin mitään outoa. Aluksi en huolestunut, nauroin vaan; olihan se nyt hullunhauska näky kun maha pömpötti ja reisissä oli läskiä, olkavarsissakin löllyi jotain - minulla! Otatin miehelläni jopa "ennen" -valokuvan, jota voisin kauhistella pian tulevan "jälkeen" -kuvani rinnalla.
Tilanne oli mielestäni hupaisa siksi, että olin koko elämäni ollut hoikka tekemättä asian eteen yhtään mitään. Kuvittelin, tottakai, että jollain minimaalisella korjausliikkeellä palautuisin ennalleni. Lakkaisin vaikka syömästä liikaa jäätelöä, tai juustonaksuja. Hiljalleen lakkasi naurattamasta, kun meni vuosi ja toinenkin enkä laihtunut ollenkaan. En silti vieläkään tosissani huolestunut, enhän tiennyt vielä jojoilusta muuta kuin että siitä oli tullut muotisana laihduttajien keskuudessa. Mutta minähän en kuulunut siihen joukkoon.
Olin 42, kun tajusin, että ei jumankauta, joutuisin aloittamaan laihduttamisen, oikean laihduttamisen! Muutaman kuukauden pyöriskelin huuli pyöreänä enkä keksinyt, mistä aloittaa. Sitten kirjauduin Painonvartijoihin, ja se systeemi sopi minulle. Ynnättiin päivittäin pisteitä, jotka löytyivät suoraan kirjasta, ei tarvinnut itse laskeskella kaloreita. Se oli helppoa, koska motivaatio oli suuri. 10 kuukaudessa pääsin tavoitteeseeni, laihduin 15 kiloa. Muistan kuin eilisen sen viimeisen ryhmätapaamisen Oulunkylän asukastalolla, jossa itkin ilosta ja hehkutin, että en ikinä enää päästäisi itseäni lihomaan! Ikinä! Oma vertaistukiryhmäni, jonka merkitys projektissa oli muuten valtava, taputti ja iloitsi mukana. Ainakin useimmat ihan vilpittömästi.
Muistan elävästi, kuinka ilma oli raikas ja linnut lauloivat, kun käytin Nelliä lenkeillä jalat tukevasti ilmassa - jos itselläni olisi ollut häntä, olisi se vispannut yhtä lujaa kuin pöhköllä lapinkoirallamme. Ja voi miten hyvilläni otinkaan vastaan ihmisten kehuja ja onnitteluja. Mutta sitä en muista, kuinka pitkään. Vuoden? Kaksi? Missä vaiheessa painoa alkoi taas salakavalasti kertyä?
Onneksi aloin kirjoittamaan tätä blogia... (täytyy käydä tarkistamassa milloin, hetkinen)... heinäkuussa 2011, viisi ja puoli vuotta sitten. Täältä löytyy näköjään paljon dataa painonpudotustaipaleeltani, noloja "oivalluksia" ja yrityksiä ja pettymyksiä, mutta onnistumisiakin. Merkityksellisin kirjoitus osuu Michael Mooreen ja 5:2-pätkäpaastoon.
Aloitin viisi-kakkosen heinäkuussa 2013. Puolen vuoden päästä oli lähtenyt 7 kiloa, vuoden kuluttua 9 kiloa (vain kaksi kiloa lisää). Sitten tulikin takapakkia ja rutkasti: tammikuussa 2015 painoa oli 10 kiloa yli lähtöpainon! Jojoilua jatkui vielä kaksi vuotta. Ja nyt ollaan tilanteessa, että painan prikulleen saman kuin 15 vuotta sitten! Että eiköhän tämä ollut tässä. Ei enää puntareita, ei dieettejä, ei edes toimivaa 5:2:sta, koska en kykene saavutetussa painossa pysymään.
No mitä nyt, aionko vaan lihoa satakiloiseksi?
En sentään. Ryhdyn nyt tosissani toimiin jotta saisin muumimahani pienemmäksi, mutta vain koska sen sisällä lymyää kilokaupalla vaarallista viskaalista rasvaa. Sehän on sitä huonoa rasvaa, jota kertyy maksojen ja munuaisten ja haimojen ja mitä niitä sisäelimiä onkaan väleihin, ja aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, jopa syöpää ja muuta vakavaa. Aion tehdä ainoastaan täsmätoimenpiteitä, joilla maha kutistuu, muualta saa sitten vastaavasti pullistua jos niikseen tulee. Koska ihan sama.
Kyse on siis terveydestä, ei ulkonäöstä ollenkaan. Sillä jos jotakin vihaan, niin tätä nykyajan ihan kaikenikäisiin kohdistuvaa fitness- ja kauneusvaatimusta! Aion uhallanikin kelvata juuri sellaisena kuin olen, lällätellen oikein. Olen sentään 57-vuotias. Ottaa päähän, että olen tuhlannut niin monia vuosia päästäkseni johonkin typerään painotavoitteeseen.
Mitä sitten, jos saisinkin itseni yhtä hoikaksi kuin mitä olin kolmevitosena? Missä maailmankaikkeudessa se tekisi elämästäni yhtään onnellisempaa? Tärkeimmät asiat elämässäni ovat lapseni ja lapsenlapseni, jotka eivät rakastaisi minua takaisin yhtään vähempää vaikka painaisin jopa sen sata kiloa. Mun kultamuruseni! <3
Pää meinasi räjähtää aamulla kun kuulin, että iltapäivälehdessä oli ollut artikkeli jossa joku "Anneli" oli kertonut vaihdevuosioireistaan, oikein kuvan kanssa - paitsi että kuva oli, tunnistamisen estämiseksi, otettu takaapäin!
"Annelin" takaraivoa aikansa tuijoteltuaan oli näyttelijä, kirjailija Kaarina Hazard ottanut ja referoinut juttua blogissaan (näin kuulin). En voi muuta kuin yhtyä Hazardin ihmettelyyn, että onko naisen ikääntyminen niin häpeällinen asia että se rinnastetaan jo rikokseen ja vaihdevuosi-ikäinen nainen rikollisiin, koska naiset ei uskaltaudu kuvattavaksi kuin selkäpuolelta, murhaajien ja raiskaajien tapaan? Eivätkä tohdi edes nimeään paljastaa!
Masentavinta on, että iltapäivälehti edes julkaisi jutun tuollaisena. Vai onko siellä tehty mainosdiili jonkun suuren kosmetiikkafirman kanssa ja sitä varten tieten tahtoen esitetty naisen vanheneminen niin vastenmielisenä asiana? Sitä tarina ei kerro. Joka tapauksessa tuonkin artikkelin ansiosta muutama uusi ryppyvoide sujahtaa tavaratalon hyllyltä ulkonäköään häpeävän kauppakassiin.
Okei, olen rähjännyt tästä asiasta jo monta kertaa. Mutta silti! Kuinka on mitenkään mahdollista, että muutama sata langanlaihaa mallityttöstä tai tv-julkkista tai leffatähtöstä voi toimia esikuvana miljoonille, miljoonille, miljoonille naisille ympäri maailmaa? Siten, että ne samat julkkikset pyörivät lehtikuvissa ja juorujulkaisuissa ja mainoksissa niin Alavudella kuin Atlantassakin. Muutaman vuoden pommituksen jälkeen nainen on tahtomattaan(kin) aivopesty uskomaan, että hän a) haluaa näyttää samanlaiselta ja b) hän pystyy näyttämään samanlaiselta kuin nuo photoshopattujen kuvien ikinuoret törröhuulet.
Mitäs pahaa siinä sitten on? Paljon. Ensinnäkin tietysti koko ulkonäkökeskeisyys; kuka enää opettaa lapsille, että hyvä elämä syntyy hyvistä teoista, toisten ihmisten kunnioittamisesta ja auttamisesta, henkisestä kehityksestä aineellisen sijaan? Ei kukaan, päinvastoin, jo lastenohjelmissa kilpaillaan siitä kuka on paras - mikseivät voisi vain esiintyä, silkasta ilosta? - ja loppupeleissä parhaus selviää stailaamisen kautta. Viesti on, että vaikka olisit kuinka hyvä tanssimaan tai laulamaan, niin se ei vielä riitä, pitää olla myös hyvännäköinen - ja mielellään aikuismaisesti, seksikkäästi. Pedofiileillä sen kun tallennukset pyörii.
Huono juttu on tietysti myös se, että ulkonäköpaineilla tehdään miljardibisnestä. Megayritykset tahkoavat rahaa myymällä turhia lupauksia, kauneusklinikat leikkelevät naisia muotopuoliksi suurista summista ja korjaavat sitten mokiaan yhtä suurista summista. Se on laillista kiristystä, sanan molemmissa merkityksissä.
Pahaa tekee, kun kuulee kahden naisen arvostelevan kolmatta tämän selän takana. Kuinka tämä on "päästänyt itsensä rupsahtamaan", eikä tajua että "ulkonäkönsä eteen pitää tehdä töitä". Tehdä töitä? Eikö yksi vanhenemisen iloista pitäisi olla juuri se, että ei tarvitse tehdä enää niin paljon töitä kuin nuorempana, kun on lapset jo muuttaneet kotoa, kesämökki saatu rempattua ja vanha äireekin saateltu hautaan? Että saisi ottaa rennosti, levätä laakereillaan, katsella pilviä ja lauleskella?
Kuntoliikunnan kyllä ymmärrän, tottakai, sen puoli tuntia päivässä nyt kävelee tai marjastaa mielikseen. Mutta että pitäisi hölkätä kymmenen kilometrin lenkkejä otsalampun valossa illalla ja raahautua aamuspinningiin kukonlaulun aikaan vain näyttääkseen supertimmiltä muiden silmiin, se on säälittävää. (Eri juttu jos tykkää noista lajeista, tietysti.) Sitäpaitsi, vaikka meitä iäkkäämpiäkin ihmisiä kalastellaan saleille - koska hei, kuntosalitkin on bisneksiä - niin ei niissä meistä tykätä.
"Mul meinaa laatta lentää joka kerta ku joudun pilatekses jonku keski-ikäsen löllöperseen taakse" oli kommentti, joka aika hyvin kiteytti nuorempien ihmisten ajatuksia asiasta taannoin iltapäivälehden keskustelupalstalla. Alkuperäinen artikkeli kertoi jostakin never-heard-missukasta, joka oli salaa kuvannut salilla keski-ikäisen näköistä miestä ja ladannut kuvan FB-sivulleen, ja irvaili siellä kuinka ällöttävältä mies näytti vääränlaisissa vaatteissaan. Vaikka jutussa kerrottiin, että monet olivat naisen tempusta närkästyneet, niin kommenteissa yllättävän moni asettui kyllä naisen puolelle. Jos he saisivat päättää, niin kuntosaleille ei päästettäisi yli 30-vuotiaita, yli 55-kiloisia eikä alle 300 euron treenikuteisiin pukeutuneita.
Eksyinköhän jo asiasta...
Ahh joo, nyt tulee se pointti, josta aina vedän herneen nenään: koska niin moni on jo lähtenyt epätoivoiseen ja kalliiseen nuoruudenmetsästysleikkiin mukaan, niin meidän muiden, jotka näytämme luonnottomasti oman ikäisiltämme (siis vanhoilta), pitäisi mennä mukamas nurkkaan häpeämään! Kuinka helvetissä tässä näin pääsi käymään? Missä vaiheessa maailmankirjat näin sekaisin menivät? Ehkä siinä samassa vaiheessa kun oli juuri selvitetty, mitä ihmisen ei todellakaan pitäisi syödä, mutta päätetty, että tottahan sitä pitää saada rauhassa mainostaa ja myydä? Sillä niinhän se menee.
Yhteiskunnan päättävät elimet, terveydenhuoltolaitokset etunenässä, heristelevät nyrkkejään että "syökää ihmiset terveellisesti, hylätkää hyi-hyi jauhot ja sokerit ja lisäaineet, ei meillä ole varaa maksaa teidän diabetestenne ja sydäntautienne hoitoja" mutta samaan aikaan antavat autuaasti joka tuutista tursuta mainoksia, joissa tyrkytetään juuri sitä keinovärjättyä, sokerista ja/tai valkoisista jauhoista tehtyä, lisäainekyllästettyä paskaa. No mutta, mutta, eihän mainoksia voi kieltää, ne sanovat, ja minä kysyn, että miksi ei? Miksi ihmeessä ei? Onko se kiveen hakattuna jossakin Mooseksen kirjassa, että suuryrityksillä on oikeus valmistaa, myydä ja mainostaa mitä epäterveellisempää moskaa koska ne tienaa sillä ihan siasti? No eipä lue. Asioista päättävät ovat ihan itse niin päättäneet. "Ostakaa, ostakaa, mutta kun sairastutte, me tullaan sanomaan että mehän sanottiin ettei niitä saa syödä!"
Ei ole helppoa ihmisen lapsella.
En koskaan osta naistenlehtiä, kun en jaksa niitä mainoksia, enkä sankaritarinoita joissa ennen niin ruma ja lihava ja onneton "otti itseään niskasta kiinni" ja on nyt niin laiha ja kaunis ja onnellinen. Naimisiinkin pääsi. Mutta kävin äsken dyykkaamassa meidän talon lehtiroskiksesta ne aikakauslehdet jotka siellä sattui olemaan, kun jäi mietityttämään tuo mainontajuttu. Täytyyhän sen olla niin, että koska terveellisestä ravinnosta ja luonnollisista elintavoista meuhkataan niin paljon, niin se näkyy myös lehtimainoksissa. Eihän oikeasti voi olla, että lehdissä myytäisiin vain "nuorentavia" ja "kaunistavia" kemikaaleja ja kuteita ja lihottavia herkkuja, ei oikeesti.
Lehdet olivat Anna, Me Naiset (2 kpl), Kodin kuvalehti, Sara sekä Gloria. Näin mainokset jakautuivat:
Bonuksena Gloriassa oli vielä kolmen sivun artikkeli, jossa esiteltiin uusia keinoja "vanhenemisen vastustamiseksi". Jutun mukaan "Ihonhoidossa slogan '60 on uusi 40' pitää varmasti pian paikkansa". Jutussa haastateltu kansainvälisen kosmetiikkayrityksen edustaja kerskuukin, että "Anti-age-tuotteiden osuus kosmetiikkamarkkinoista on 40 prosenttia. Yliopistoissa koulutetaan anti-ageen erikoistuvia lääkäreitä, ja maailmalla järjestetään anti-age-kongresseja." Olen anti-puhekykyinen...
Vielä kauniiksi lopuksi, heh, 40+ julkkisnainen kujertaa meikkien keskeltä: "Mieheni sanoo, että kauneuteen laittamani rahat ovat hänelle!". Voi perse, olisivat edes itselles.
LISÄYS 31.10. Eivät edes ne kuvien mallitytöt ole luonnostaan mallitytön näköisiä ;) (minuutin video photoshoppauksen taikavoimista)
Eikä tarvitse olla mikään kaunotar, ne katselee joka tapauksessa. Suorittaa ainakin pikaisen skannauksen. Tietysti mitä nätimpi nainen, sitä pitemmiksi katseet venyy. Näin se vaan menee, turha minua on siitä syyttää. Luonnonlaki numero 1.
Luonnonlaki nro 2. näyttää olevan, että kun naisen ikä ylittää viidenkympin, niin miehet lakkaa katselemasta. Tai tarkemmin sanottuna ne viipyilevät silmäykset loppuu, jos nainen näyttää tavalliselta yli 50-vuotiaalta, oman ikäiseltään siis.
(Ja nyt turha hermostua siellä, että ei pidä paikkaansa, ei ainakaan minun kohdallani, kylläpäs vielä katsovat! Hyvä juttu sinulle.)
Että yhtäkkiä sitä vaan muuttuu näkymättömäksi. Se on erikoinen tunne. Minulta ainakin vei useamman vuoden, ennen kuin totuin siihen. Tämä asia tuli puheeksi taas hiljattain, kun ystävä vuosien takaa kävi kahvittelemassa ja päästiin outoa juttua yhdessä päivittelemään.
Miksi asia sitten niin häiritsee? No, koska se on iso muutos, valtava suorastaan. Elämästä häviää yksi näkyvä ja tuntuva elementti. Oma rooli maailmankulussa muuttuu etkä itse mahda mitään. Onhan muutos usein hyväkin asia, mutta silloinkin se tarkoittaa, että entisen on ensin kuoltava. Ja tuttujen asioiden kuolemaa joutuu suremaan, olipa se asia ollut hyvä tai huono tai muuttuipa tilanne parempaan tai huonompaan. Ja kyllähän tässä tilanne muuttuu huonompaan, tottakai, jos on tykännyt niistä katseista (kaikki eivät suinkaan tykkää). Vaikka yksi kolmevitonen nainen taannoin sanoikin, että hän oikein odottaa aikaa kun tulee (noin) vanhaksi, niin ei tarvitse enää välittää miltä näyttää! Lapsiparka.
Kun miehet lakkaavat katselemasta, niin kyllä se aiheuttaa hämmennystä. Kun minähän on edelleen minä, mitä hittoa! Vielä oudommalta sen täytyy tuntua luomusti vanhentuneista misseistä ja muista kaunottarista. Mitä korkeammalta tippuu, sitä kovemmin sattuu, sanotaan.
Muistan lukeneeni jonkun lehtijutun, jossa rohkaistiin lukijoita että "Tavallisen näköiset naiset, malttia, kun pääsette keski-ikään niin puntit tasoittuu!". Tuo voi hyvinkin pitää paikkaansa. Tunnen ainakin yhden "tavallisen näköisen", joka avoimesti riemuitsi minulle asiasta. Mutta mainitussa artikkelissa puhuttiin nelikymppisistä, juuri ruuhkavuotensa päättäneistä. Vähänpä se heitäkään lohduttaa jos kummankaan ikäluokan perään ei enää katsota. Jos siis on kokenut sen positiiviseksi eikä negatiiviseksi asiaksi noin alunperin.
Mitä muuta haittaa kuin harmitus siitä voi olla, että muuttuu näkymättömäksi? Ihan käytännön juttuja. Turhaan saat seisoskella tien varressa konepelti pystyssä, ritarit kaahaavat ohi että kurat lentää. Kadunkulmassa saat yksinäsi pyöriä kartta kädessä, ei herrat eikä hidalgot tarjoudu oppaaksi. Ja raahaa vaan ihan itse ne kolme tonnin painoista laukkuasi portaita ylös, vetreät miekkoset hilpasee tukka liehuen ohitse. Eikä ovetkaan enää aukene meille, jos ei itse niitä avata. (Yleistystä, yleistystä, ei tarvitse pillastua tästäkään.)
Mutta voiko näkymättömyydestä olla mitään iloa kautta hyötyä? No ainakin se, että roolit ovat vaihtuneet. Kun ennen joutui välttelemään katsomista miestä silmiin - paitsi jos oli oikeasti kiinnostunut siitä - niin enää ei tarvitse vältellä, ei todellakaan. Voit vaikka hyppiä päälläsi tamburiinit nilkoissa, etkä siltikään tule huomatuksi. Joten, tadaa, nyt sinä voit istuskella hilpein mielin katukahvilassa ja tiirailla vuorostasi mieskauneutta. Tulkoon kesä ja hihattomissaan kuljeksivat kollit!
EDIT 7.3. Lukuisien vastalauseiden vuoksi tässä myös vaihtoehtoinen suhtautumistapa omaan muuttuvaan ulkomuotoon (omalla kohdallani runsastuvaan sellaiseen):
Valkoiset leveät pellavahousut ja valkoista toppia kolmessa kerroksessa. Päällimmäisenä ihana pumpulinpehmeä pitsimäinen neuletakki, jonka helma poimuttuu tosi nätisti. En nyt sentään hoikalta näyttänyt, mutta ihan hyvältä - makkarin kokopeilissä.
Totuus kaikessa karmeudessaan paljastui kuitenkin ensimmäistä näyteikkunaa ohittaessa: maha kuin rantapallo, hyllyvä rintamus eikä neule peittänytkään takapuolta niin kuin piti. Teki mieli kääntyä takaisin ja keittää mökötyskahvit, mutta löntystelin sitten kuitenkin ratikkaan ja köröttelin Sokokselle. Olen jo monena kesänä hakenut sieltä kosmetiikka-alesta täydennystä kylppäriin, eli tarpeellisia tavaroita. Näyteikkunasta jäi norsuolo enkä edes vilkaissut kadun toiselle puolelle vaateputiikkien suuntaan. Ei kyllä olisi ollut rahaakaan.
Sokoksessa tein hyvät kaupat. Hyvälaatuisia ja oikeasti riittoisia hiustuotteita (kampaamokamaa) ja ripsaria lähdin sieltä hakemaan ja sellaisten kanssa kotia palasin. Ja säästin yli 13 euroa! Iloissani unohdin tyystin, että vain puoli tuntia aiemmin olin vakaasti päättänyt lopettaa läskimahan kasvattamisen, ja ostin kotimatkan jaksaakseni suklaapatukan. Perse. Kyllä sen vartin olisi pystynyt ratikassa istumaan ilman sokerienergiaakin ;(
Vuosi sitten keväällä, kun sain 10 kiloa laihdutettua, olin niin fiksu että otin kaupungille lähtiessä kassiin mukaan pienen terveellisen evään. Yleensä valmiiksi kuoritun ja lohkotun omenan tai appelsiinin ja vesipullon. Täytyy yrittää jatkossa taas muistaa.
Heh, tämmöisen huomion reissullani tein, että turistimiehet (joita on nyt kaupunki pullollaan, ehkä EM-kisojen takia) on ihan hassuina pitkiin vaaleisiin hiuksiin. Niin lääpällään, että rekisteröivät vasta parin sekunnin viiveellä, että hiusten alapuolella onkin keskivartalolihava keski-ikäinen täti. Itseasiassa ei se ole huvittavaa, kyllä siitä paha mieli tulee kun näkee sen inhoa ilmaisevan mikroilmeen ihmisten kasvoilla, olipa ne ketä hyvänsä. Siksi yleensä kävelenkin katse jonnekin kaukaisuuteen suunnattuna.
Siten välttää myös näkemästä kuvajaistaan sieltä näyteikkunasta...
Valkoiset leveät pellavahousut ja valkoista toppia kolmessa kerroksessa. Päällimmäisenä ihana pumpulinpehmeä pitsimäinen neuletakki, jonka helma poimuttuu tosi nätisti. En nyt sentään hoikalta näyttänyt, mutta ihan hyvältä - makkarin kokopeilissä.
Totuus kaikessa karmeudessaan paljastui kuitenkin ensimmäistä näyteikkunaa ohittaessa: maha kuin rantapallo, hyllyvä rintamus eikä neule peittänytkään takapuolta niin kuin piti. Teki mieli kääntyä takaisin ja keittää mökötyskahvit, mutta löntystelin sitten kuitenkin ratikkaan ja köröttelin Sokokselle. Olen jo monena kesänä hakenut sieltä kosmetiikka-alesta täydennystä kylppäriin, eli tarpeellisia tavaroita. Näyteikkunasta jäi norsuolo enkä edes vilkaissut kadun toiselle puolelle vaateputiikkien suuntaan. Ei kyllä olisi ollut rahaakaan.
Sokoksessa tein hyvät kaupat. Hyvälaatuisia ja oikeasti riittoisia hiustuotteita (kampaamokamaa) ja ripsaria lähdin sieltä hakemaan ja sellaisten kanssa kotia palasin. Ja säästin yli 13 euroa! Iloissani unohdin tyystin, että vain puoli tuntia aiemmin olin vakaasti päättänyt lopettaa läskimahan kasvattamisen, ja ostin kotimatkan jaksaakseni suklaapatukan. Perse. Kyllä sen vartin olisi pystynyt ratikassa istumaan ilman sokerienergiaakin ;(
Vuosi sitten keväällä, kun sain 10 kiloa laihdutettua, olin niin fiksu että otin kaupungille lähtiessä kassiin mukaan pienen terveellisen evään. Yleensä valmiiksi kuoritun ja lohkotun omenan tai appelsiinin ja vesipullon. Täytyy yrittää jatkossa taas muistaa.
Heh, tämmöisen huomion reissullani tein, että turistimiehet (joita on nyt kaupunki pullollaan, ehkä EM-kisojen takia) on ihan hassuina pitkiin vaaleisiin hiuksiin. Niin lääpällään, että rekisteröivät vasta parin sekunnin viiveellä, että hiusten alapuolella onkin keskivartalolihava keski-ikäinen täti. Itseasiassa ei se ole huvittavaa, kyllä siitä paha mieli tulee kun näkee sen inhoa ilmaisevan mikroilmeen ihmisten kasvoilla, olipa ne ketä hyvänsä. Siksi yleensä kävelenkin katse jonnekin kaukaisuuteen suunnattuna.
Siten välttää myös näkemästä kuvajaistaan sieltä näyteikkunasta...
