Näin on näreet. Kokonaiset 15 vuotta epäonnistumisia ja syyllisyyttä, joukossa vain pari valoisampaa vaihetta. (En sano, että jojottelua, koska inhoan sitä sanaa.) Kyllä tuosta jo tyhmempikin oppii, että sama kaava ei johda kuin samanlaiseen lopputulokseen. Ei enää painon kanssa painia siis!
Uudenlaisen, armeliaamman elämän kaava on vähän hakusessa vielä. Mutta mitä siihen ei kuulu, on laihduttaminen siinä toivossa, että paino putoaisi samoihin lukemiin joissa se oli vielä 37-vuotiaana. Iän osaan sanoa noin tarkasti, koska 38-vuotiaana synnytin kuopukseni, iltatähteni, ja raskausaikana kertyneet kilot eivät lähteneetkään itsestään pois kuten esikoisen kanssa kävi. Päälle taisi pinoutua jokunen kilo lisääkin, ennen kuin huomasin mitään outoa. Aluksi en huolestunut, nauroin vaan; olihan se nyt hullunhauska näky kun maha pömpötti ja reisissä oli läskiä, olkavarsissakin löllyi jotain - minulla! Otatin miehelläni jopa "ennen" -valokuvan, jota voisin kauhistella pian tulevan "jälkeen" -kuvani rinnalla.
Tilanne oli mielestäni hupaisa siksi, että olin koko elämäni ollut hoikka tekemättä asian eteen yhtään mitään. Kuvittelin, tottakai, että jollain minimaalisella korjausliikkeellä palautuisin ennalleni. Lakkaisin vaikka syömästä liikaa jäätelöä, tai juustonaksuja. Hiljalleen lakkasi naurattamasta, kun meni vuosi ja toinenkin enkä laihtunut ollenkaan. En silti vieläkään tosissani huolestunut, enhän tiennyt vielä jojoilusta muuta kuin että siitä oli tullut muotisana laihduttajien keskuudessa. Mutta minähän en kuulunut siihen joukkoon.
Olin 42, kun tajusin, että ei jumankauta, joutuisin aloittamaan laihduttamisen, oikean laihduttamisen! Muutaman kuukauden pyöriskelin huuli pyöreänä enkä keksinyt, mistä aloittaa. Sitten kirjauduin Painonvartijoihin, ja se systeemi sopi minulle. Ynnättiin päivittäin pisteitä, jotka löytyivät suoraan kirjasta, ei tarvinnut itse laskeskella kaloreita. Se oli helppoa, koska motivaatio oli suuri. 10 kuukaudessa pääsin tavoitteeseeni, laihduin 15 kiloa. Muistan kuin eilisen sen viimeisen ryhmätapaamisen Oulunkylän asukastalolla, jossa itkin ilosta ja hehkutin, että en ikinä enää päästäisi itseäni lihomaan! Ikinä! Oma vertaistukiryhmäni, jonka merkitys projektissa oli muuten valtava, taputti ja iloitsi mukana. Ainakin useimmat ihan vilpittömästi.
Muistan elävästi, kuinka ilma oli raikas ja linnut lauloivat, kun käytin Nelliä lenkeillä jalat tukevasti ilmassa - jos itselläni olisi ollut häntä, olisi se vispannut yhtä lujaa kuin pöhköllä lapinkoirallamme. Ja voi miten hyvilläni otinkaan vastaan ihmisten kehuja ja onnitteluja. Mutta sitä en muista, kuinka pitkään. Vuoden? Kaksi? Missä vaiheessa painoa alkoi taas salakavalasti kertyä?
Onneksi aloin kirjoittamaan tätä blogia... (täytyy käydä tarkistamassa milloin, hetkinen)... heinäkuussa 2011, viisi ja puoli vuotta sitten. Täältä löytyy näköjään paljon dataa painonpudotustaipaleeltani, noloja "oivalluksia" ja yrityksiä ja pettymyksiä, mutta onnistumisiakin. Merkityksellisin kirjoitus osuu Michael Mooreen ja 5:2-pätkäpaastoon.
Aloitin viisi-kakkosen heinäkuussa 2013. Puolen vuoden päästä oli lähtenyt 7 kiloa, vuoden kuluttua 9 kiloa (vain kaksi kiloa lisää). Sitten tulikin takapakkia ja rutkasti: tammikuussa 2015 painoa oli 10 kiloa yli lähtöpainon! Jojoilua jatkui vielä kaksi vuotta. Ja nyt ollaan tilanteessa, että painan prikulleen saman kuin 15 vuotta sitten! Että eiköhän tämä ollut tässä. Ei enää puntareita, ei dieettejä, ei edes toimivaa 5:2:sta, koska en kykene saavutetussa painossa pysymään.
No mitä nyt, aionko vaan lihoa satakiloiseksi?
En sentään. Ryhdyn nyt tosissani toimiin jotta saisin muumimahani pienemmäksi, mutta vain koska sen sisällä lymyää kilokaupalla vaarallista viskaalista rasvaa. Sehän on sitä huonoa rasvaa, jota kertyy maksojen ja munuaisten ja haimojen ja mitä niitä sisäelimiä onkaan väleihin, ja aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, jopa syöpää ja muuta vakavaa. Aion tehdä ainoastaan täsmätoimenpiteitä, joilla maha kutistuu, muualta saa sitten vastaavasti pullistua jos niikseen tulee. Koska ihan sama.
Kyse on siis terveydestä, ei ulkonäöstä ollenkaan. Sillä jos jotakin vihaan, niin tätä nykyajan ihan kaikenikäisiin kohdistuvaa fitness- ja kauneusvaatimusta! Aion uhallanikin kelvata juuri sellaisena kuin olen, lällätellen oikein. Olen sentään 57-vuotias. Ottaa päähän, että olen tuhlannut niin monia vuosia päästäkseni johonkin typerään painotavoitteeseen.
Mitä sitten, jos saisinkin itseni yhtä hoikaksi kuin mitä olin kolmevitosena? Missä maailmankaikkeudessa se tekisi elämästäni yhtään onnellisempaa? Tärkeimmät asiat elämässäni ovat lapseni ja lapsenlapseni, jotka eivät rakastaisi minua takaisin yhtään vähempää vaikka painaisin jopa sen sata kiloa. Mun kultamuruseni! <3