Pieniä iloja: EPÄKIRJAILIJA TAPAA LEGENDAN

Isoja iloja, pieniä suruja & totaalista feilaamista.


Olin suunnilleen yhdeksänvuotias, kun päätin ryhtyä kirjailijaksi. 25 vuotta myöhemmin olin edelleen sitä mieltä, että ryhdyn kirjailijaksi, ja aloin puhua siitä ääneen. Ei olisi kannattanut, mitään kun en ollut vielä kirjoittanut. Äkillisessä mielenhäiriössä järkeilin kuitenkin niin, että jos kuulutan aikeeni julki, niin ajan itseni nurkkaan josta en pääse pois kuin kirjoittamalla edes yhden helvetin kirjan!

Tuli kuitenkin aliarvioitua oma häpeänsietokykyni, ja tässä sitä edelleen olla jollotellaan, 20 vuoden uhoamisen jälkeen, kovalevy edelleen täynnä kamaa joka ei luultavasti koskaan tulostu kirjaksi.

Nyt se pieni ilo: koska en ole kirjailija, minulla ei ole kollegoita, joita kadehtia! Hahtuvankevyin mielin voin istuskella ihailemassa oikeita kirjailijoita, kuten tänään Märta Tikkasta Töölön kirjastossa. Märtan teemana oli mahdoton rakkaus - mikä aihe! - ja hän luki hauskasti eläytyen otteita kirjoistaan. Erityisen eläväisesti Märta esitteli uusimman teoksensa, Emma ja Uuno, joka kertoi hänen omasta isoäidistään Emmasta ja tämän todella erikoisesta aviomiehestä. Lopuksi saatiin kysellä ihan mitä haluttiin. Minä kysyin, että "miksi se Emma rakasti sitä tökeröä Uunoa, mikä sitä rakkautta niinku oikein ruokki?" Märta sanoi, ettei tiennyt.

Joka tapauksessa, jos olisin kirjailija, en olisi nähnyt Märtaa. Enkä myöskään Kalle Päätaloa, julkisia esiintymisiä karttelevaa legendaa, joka teki harvinaisen vierailun pääkaupunkiin vain vähän ennen kuolemaansa ja veti Villa Kiven lukusalin umpitäyteen kuulijoita. Vaikka en tuotantonsa ihailijoihin rehellisesti sanottuna kuulukaan, niin vaatimattoman oloisen mestarismiehen hiljainen karisma teki vaikutuksen joka ei ole unohtunut.

Viimeiseksi säästin parhaan, Tove Janssonin. Kaksi ja puoli tuntia meni siinä Suuren suomalaisen kirjakaupan sisällä kiemurtelevassa jonossa, noin 20 vuotta sitten, ilman kännyköitä ja naamakirjoja ja muita ajanvietteitä - tai no, olihan siellä kirjoja joita hipelöidä - mutta joka sekunti oli odottamisen väärti. Kun vihdoin pääsin nenäkkäin Toven kanssa, joka istui pikkuruisen pöydän ääressä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa (joka veti röökiä ketjussa, ei olisi kuulema muuten suostunut tulemaan paikalle, hahaa!), se oli ikimuistoinen hetki. En ollut tajunnut miettiä etukäteen, että pitäisi sanoakin jotain - ei kukaan edelläni ollut mitään puhunut, jono eteni hiljaa ja hitaasti kuin mausoleumissa - joten takeltelin naama punaisena suurin piirtein näin että "...olen niin kiitollinen, että sain tilaisuuden tavata Teidät, ja haluan kiittää kaikesta sydämestäni omasta puolestani ja kaikkien suomalaisten puolesta kun olette antanut meille niin paljon iloa.... " Sitten juuttuivat sanat kurkkuun, sillä Tove otti minua käsistä kiinni ja katsoi kyyneleet silmissä ja pienenä ja ujonnäköisenä, ja kuiskasi että "Kiitos sinulle kauniista sanoistasi." Vähän aikaa molemmat nieleskelimme siinä, sitten takanani joku alkoi rykimään ja sain kakisteltua suustani sen että kenelle halusin kirjat kirjat signeerattavan. Kotimatkalla eivät jalat yltäneet maanpinnalle, hyvä kun en räjähtänyt kappaleiksi siitä riemusta että olin juuri päässyt jakamaan aidon ja merkityksellisen ja ikioman hetken tuon pohjattoman lahjakkaan ja ihanan omalaatuisen, sielukkaan ihmisen kanssa!

Sitten se suru. Olin aina ollut varma, että vielä se päivä saapuu kun pääsen  naamakkain rupattelemaan lempihumoristini kanssa. Mutta Douglas Adams otti ja kuoli törkeän ennenaikaisesti jo yli kymmenen vuotta sitten, 49-vuotiaana. Kyllä se pisti miettimään, että...

What's the Meaning of Liff?

Jos ei joku näitä viittauksia tunnista, niin The Meaning of Liff on verrattoman vitsikäs kirja englantilaisista paikannimistä, joille D. Adams jonkun toisen tyypin kanssa keksi töitä eli kunnollisia merkityksiä. Jonkunhan se oli tehtävä; elämä kun on täynnä kokemuksia ja tilanteita, joille ei ole omaa nimeä, ja vastaavasti on valtavasti sanoja, joilla ei ole muuta virkaa kuin seisoa jossain tienviitassa.

Sama idea on toteutettu suomeksi, ja kyllä sekin saa pissaa lirahtamaan pöksyihin monessa kohtaa; Elimäen tarkoitus on opus nimeltänsä. Molemmankielisiin löytyy myös jatko-osat. Suosittelen vimmatusti noita kaikkia. Nauraminen tekee hyvää.

Entä tuo "42"?
Se on vastaus. Kysymys löytyy Douglas Adamsin Linnunradan liftarin käsikirjasta.