Rinnassa ei tuntunut kyhmyä, oli vain kipeä ja aristava alue. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä sitä lääkärille, joka varmuuden vuoksi laittoi lähetteen mammografiaan. Se oli viime viikolla. Tänään piti lääkärin soittaa tuloksista.
Kuitenkin jo maanantaina Naistenklinikalta soitettiin ja kutsuttiin ultraäänitutkimukseen. Yritin selittää soittajalle, että eihän, nyt on tapahtunut joku erehdys, lääkärikin soittaa vasta torstaina. Mutta kuulema se oli heidän lääkärinsä, joka määräsi lisätutkimuksen ultrassa. Ensi viikon tiistaina. Yritin kysellä, että mitä tämä tarkoittaa, miksi näin pian, mitä mitä, mutta soittaja totesi olevansa vain sihteeri eikä tiedä asiasta enempää. - Ei se välttämättä mitään huonoa tarkoita, ja parempihan se on, että sitten tietää.
FUCK, sanoin (hiljaa itsekseni, koska olin ulkona pikkulapsen kanssa). Fuck fuck fuck fuck fuck.
Tänään lääkäri soitti ja kertoi, että mammografian löydös oli jokin plaplaa-tihentymä tai -tiivistymä tai jotain. Olin niin järkyttynyt siitä, että sieltä oli ihan oikeasti löytynyt jotain, etten saanut painettua outoa sanaa mieleeni. "Imusolmuke" tarttui kuitenkin, samoin "ohutneulanäyte". Kysyin, että kuinka huolissani minun pitäisi olla? - Ei mielestäni kauhean huolestunut plaaplaaplaa... hyvälaatuinen tai pahalaatuinen...plaaplaaplaa.
Ei "KAUHEAN huolestunut"? Väärin vastattu. Pitäisi sanoa että "Ei tarvitse yhtään huolestua"!
Eli tässä sitä nyt ollaan. Numerona tilastoissa. Joka neljäs sairastuu jonkinlaiseen syöpään. Naisten yleisin syöpä on rintasyöpä. Noin puolet sairastuneista on omaa ikäluokkaani.
Okei, tiedän että menen asioiden edelle. Ja tajuan, että tämä voi olla väärä hälytys. Mutta näköjään on mahdoton nähdä mielessään iloisia mielikuvia, kuinka kaikki menee hyvin; sen sijaan pääkopan syövereissä häilyy pitkiä piikkejä, tippaletkuja, kipuja ja oksennusta, rahahuolia sairaalalaskuista, hiusten lähtöä... "vain puoli vuotta elinaikaa"... Olisi varmasti helpompaa suhtautua optimistisesti, jos ei äiti olisi sairastunut rintasyöpään tarkalleen samanikäisenä, ja kuollut siihen kaksi ja puoli vuotta sairastettuaan.
Ylipainoa, kohonneita kolesteroliarvoja, avieroja, kremppaa kaikennäköistä, vanhempien kuolemaa - jopa ystävien ja luokkakavereiden - sekä pelkoa omasta kuolemasta. Tätä on siis elo aikuisen naisen. Toki kauniita ja ihania asioita kanssa. Niitä odotellessa...
LOPPUKANEETTI: Ultraäänitutkimuksessa ei löytynyt mitään hälyttävää. Mammografiassa näkynyt tihentymä tms olikin ilmeisesti pelkkä viaton luomi rinnan ulkosyrjässä! Käskettiin "jatkossa tarkkailemaan huolellisesti" itseäni, mutta niinhän tämänikäisiä naisia kai muutenkin käsketään tekemään. Eli:
Hallelujah, ei mitään hätää, viikatemies ei vielä odottele ihan verhon takana!
Näköjään myös hyvä tietää, että lääkärit voivat olla typeriä töksäyttelijöitä, jotka eivät yhtään mieti millaisia kauhukuvia saattavat sanomisillaan aiheuttaa.
Voi helvetin helmapellit... jotenkin tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Ja sanonpahan vaan, ettei oikea ihminen taida olla sihteerin hommiakaan tekemässä kun noin kökösti puhuu.
VastaaPoistaSaati lääkäri... mutta eihän ne vielä osaa tietysti sulkea poiskaan mitään ja ei tiedossa ole tämän vaiheen prosentuaaliluvut, kumpi on voitolla pelkkä säikähdys vai täysosuma.
Yritä ystävä hyvä jaksaa nyt tämäkin. Olen hengessä mukana...
Outsa, kiitos paljon empatiasta. Se oikeasti lämmittää, kun joku, vaikka ihan vieraskin, välittää.
VastaaPoistaJa asia on justiinsa niin kuin sanoit, että ei hajuakaan mitkä todennäköisyydet tässä kohtaa on kumpaankin suuntaan. Vaikka olisin älynnyt kysyä, ei lääkäri olisi osannut kertoa taikka lähtenyt veikkaamaan.
Sen verran on mulla sentään ymmärrystä, etten lähde tästä googlailemaan, vaikka kyllä se vaatii hirveetä itsehillintää. Huh. Mutta viikon verran kun jaksaa vielä kitkutella, ja muistaa hengittää (meinaa mennä niin pinnalliseksi tuo hengitys stressatessa), niin tiedän toivottavasti jo enemmän. Ja toivottavasti saan nauraa omalla hysteerisyydelleni!
Täältä tulee kanssa empatialähetys! Yritä jotenkin vaan pitää pää kylmänä... Mä olen kyllä huono neuvomaan, kun itse olisin ihan hysteerinen vastavassa tilanteessa.
VastaaPoistaKirsti kiitos, joka emppari auttaa! :)
VastaaPoistaAamulla ysiltä on ultraääni ja sydän vetää jo nyt kierroksia, uuh... Ai että nukutuksi pitäisi saada? Hah!
Jännästi puntit on vielä tasan: voi käydä hyvin tai sitten huonosti. Oikeastaan ei edes haluaisi tietää enempää, mutta ei taida olla vaihtoehtoja. Nonniin, nyt kone kii ja seuraavan kerran kun sen avaan, saatan olla iloinen kun kaikki onkin hyvin :)
HUH, OHI ON.
VastaaPoistaEikä mitään kyhmyä ultraäänessä löytynyt, aivan mahtavaa!
Mammografiassa näkyneelle löydökselle ei siten löytynyt selitystä; jos ei se sitten ollut luomi, jonka ultralääkäri viime hetkillä bongasi!? Hän ei osannut sanoa.
Joka tapauksessa lähes puhtain paperein sairaalasta selvisin. Siksi "lähes", että pikkaisen jäi kaihertamaan lääkärin sanat "jos siellä jotakin on, niin se on vielä niin pieni, ettei se tässä näy" ja että tästä eteenpäin pitää huolellisesti ja säännöllisesti tarkkailla tilannetta ja "hakeutua heti lääkäriin, jos mitään uutta huomaat".
Tuon takia en kiirehtinytkään kotiin iloisin laukka-askelin. Tänään olen kuitenkin päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen asiassa: Olemme sitä mieltä, että uutinen oli hyvä. Koska ymmärrämme, että koska tahansa voi jokin sairaus iskeä, mutta nyt ei vielä iskenyt. Ei murehdita huomista. Palataan aikaan ennen lähtöruutua. Eiköhän juoda oikein pullakahvit tämän kunniaksi!
Kiitos myötäelämisestä, Outsa ja Kirsti <3
Myöhemmin palaan astialle muilla aiheilla - niitähän riittää :)
Nyt vasta kävin lukemassa blogia. Sulla on ollut aivan liikaa kaikkea lyhyessä ajassa. Mun yks kaveri tosin sanoo, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin se jaksaa kantaa, mutta pitääkö naisen joutua muuliksi kaiken aikaa. Mitä tähän osaisin sanoa, en mitään muuta kuin lähettää myötätuntoa. Vaikka jokaisen pelko on hänen omaansa ja en usko, että muiden kokemat pelot sitä oikeesti lieventää kerron kuitenkin, et tiedän miltä se tuntuu.
VastaaPoistaMulla oli pari vuotta sitten munasarjakasvain, josta otettiin ultraäänikuva. Kun siinä kuvassa ei ollut mittasuhdetta, se näytti mun silmissä valtavalta mustalta möykyltä ja olin ihan varma, että tunnen sen sisälläni ja et se elää siellä jotain omaa elämäänsä mua vastaan kuin joku tieteissarjan hirviö. (olen kai katsonut liikaa Alienia). Siitä printatusta kuvasta kasvoi mun mieleen elävä loinen, jota en voinut olla katselematta vähän väliä ja mielikuvitus hoiti loput. Loppujen lopuksi se oli hyvälaatuinen pikku möykky ja se nipsastiin pois. Kokokin oli kuulemma max 2 cm. Olin jo melkein antanut sille nimen ja luonteen. Mutta muistan sen pelon.
Riitta hei! No mäkin olen juuri tuota eri tilanteissa hokenut - siis että annetaan vain se, minkä jaksaa kantaa - mutta hei, eiks se voisi välillä olla iloa ja hauskoja ylläreitä täynnä se sikatäysi säkki!
VastaaPoistaJoka tapauksessa, kiitos paljon kun kerroit tuon oman pelottavan kokemuksesi. Joka oli ihan hirveä, kun kirjaimellisesti jouduit NÄKEMÄÄN sen kasvaimen. Osaan täysin samaistua tuntematon-elävä-olento-sisuksissani -kauhuusi! Miksi ne antoi sun nähdä sen ylipäänsä? Eihän se ollu mikään vauva! Outoa touhua...
Mut hei onneksi ohi on nyt molemmilta nuo pelottavat päivät-viikot, kun joutui käymään syvällä. Jossakin vaiheessa jotain muuta (vakavaakin) häikkää terveyteen tulee, se on selvä, mutta nyt saa olla vielä hip hei ja huraa :)
No olen ihan samaa mieltä, että välillä sais tulla iloa ja hauskoja ylläreitä. Eikä oikeen jaksaisi aina kuulla sitä, et arjen pienet ilot jne.
VastaaPoistaMä olin yksityisellä gynellä, jossa siitä mun kasvaimesta otettiin ultraäänikuva, joka näkyi samaan aikaan isossa telkkarissa seinällä. Sitten lääkäri printtasi siitä kuvat epikriisin väliin. Mä olen katos niin paljon roikkunu tulostamoissa, et heti sanoin, et mä haluun omatkin printit. Sain 4 mustavalkoista vanhanaikaisen valokuvan tapaista printtiä, joissa se möykky näkyi ilmeisesti jotenkin eri kulmista. Mutta en osannut tulkita sen mittasuhteita, joten sehän määräyty sitten mun päässä.
Vielä tästä kantamisesta; en ollenkaan usko siihen sanontaan mikä ei tapa vahvistaa. Kyllä kamalat kokemukset haurastuttaa. Itse ainakin koen tulleeni herkemmäksi monelle asialle ja enkä ollenkaan vahvemmaksi. Ehkä se on omalla tavallaan terveellistäkin. Kuten ehkä hyvin muistat, ainakin ennen se duuni mitä me toimistoissa tehtiin oli aika kovien ihmisten duunia. Siinä painettin ylitöistä, projektipäällikön ja asiakkaiden kitinöistä huolimatta hullun lailla. Ja yhdessäkin mestassa, jossa olin töissä, oli maanantaisin palaveri, jossa käytiin läpi kuinka paljon kukin oli tehnyt laskutettavia tunteja.
Nyt ehdin käydä pari kertaa viikossa jumpassa ja lukea aamuisin lehteä eikä viikonloput mene silkkaan toipumiseen. Se on jo paljon se. Hip hip meille :)
No täytyyhän mun vielä palata tähän :) Ensinnäkin, mäkin huomaan tulleeni vielä entistäkin paljon herkemmäksi, oon ajatellut että se liittyisi hormoneihin? Siis näihin vaihdevuosisyöksyihin?
VastaaPoistaMutta VOI se olla mahdollista, että se mikä ei tapa jne, mä vaan olen lähteny pois ennen kuin tulen liian (väärällä tavalla) vahvaksi eli kovaksi. Siksi mä todellisuudessa lähdin mainosalalta, totesin sen kyllä silloin ääneenkin mikä ei ehkä ollut kivaa niille, jotka jäi. Tai emmä tiedä, ne taisi vaan pitää mua vähän yksinkertasena :)
Itse asiassa samasta syystä jätin jäämättä elokuvahommiin. Siellä oli tosi kovaa porukkaa ympärillä ja heikommille naurettiin.
Ja sekä mainos- että leffatuotannossa perheellisen ei paljoa parane perheestään välittää. Monet oli ne kerrat, kun roudasin kuumeisen lapsen mukanani duuniin (!), mikä nyt tuntuu uskomattomalta, plus se kun tultiin suoraan päiväkodista pullakaupan kautta illaksi toimistoon. Lopulta aloin nähdä jatkuvia painajaisia, joissa olin unohtanut lapseni jonnekin ja hirveässä tuskapaniikissa etsin sitä...! Vieläkin muistan noita unia, huh. Sitten vihdoin otin ja lähdin. Eikä sen jälkeen ole rahaa, ilmaisia matkoja eikä kalliita bileitä piisannut :) enpä tosin noita bileitä kaipaakaan, mutta raha olis kiva eikä matkustaminenkaan olis pahasta. No joo.
Jaksan minäkin elää vielä toivossa, että moraalista tinkimättä ja kuortani kovettamatta pääsisin taloudellisesti sellaiseen tilanteeseen, että pystyisin vaivatta maksamaan laskuni ja hankkimaan vaatteet ja muut jokapäiväiset varusteet sekä vielä harrasteet ja vielä jos kerran vuodessa pääsisi ulkomaanmatkallekin niin se riittäisi, se olisi hyvä elämä mulle. Niin kuin se taitaa olla sulle :)