Voi elämä... KUOLEVAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN

Voi elämä... -osion tekstini käsittelevät kuolemaa.

Apua! En osaa auttaa!

Olimme pojan kanssa elokuussa Kreikassa. Teimme sitä mitä turistit tekevät; relasimme, tutkimme nähtävyyksiä, söimme välimerellisiä herkkuja pitkään ja hartaasti, nuuhkimme kukkivia pensaita, paijasimme katukissoja, annoimme katseen levätä meren syvässä turkoosissa, rötkötimme aurinkotuoleilla... Nautin joka sekunnista. Kunnes jotakin tapahtui.

Aallokko oli raju, laineet tyrskivät rantaan pyörittäen mukanaan hiekkaa ja kaikkea irtonaista, myös meitä ihmisiä. Se oli hauskaa, kuin huvipuistolaitteessa, aallot vain kieputtivat ja heittelivät miten tahtoivat eikä itse voinut kontrolloida menoa. Jos yritit seisoa pohjassa, niin yhtäkkiä hiekka katosi jalkojen alta ja humpsahdit uppeluksiin. Nauratti ääneen, se oli hervotonta. Kukaan ei tullut sanomaan, että tuo on vaarallista. Kello oli näet jo yli kuuden ja hengenpelastajien työaika loppunut. Rannalla oli kuitenkin vielä satoja lomailijoita.

Juuri tuona kertana poika ei jaksanut lähteä uimaan, joten kahlasin veteen yksin. Pitkälle en päässyt, kun huomasin että siinä kohdassa pyörteet olivat niin kovia että hiekkaa oli enemmän kuin vettä. Ilmankos siinä ei ketään muita ollut. Vasta noin sata metriä kauempaa löytyi parempi alue, jossa kyllä tyrskysi yhtä lailla mutta vesi oli kirkkaampaa. Meitä riemusta kiljahtelevia ja sukeltelevia ja vettä nenästään pärskiviä uimareita oli muutama kymmenen. Yhtäkkiä ihan selkäni takana joku alkoi huutaa "Voithia! Voithia!" Suomeksi "Apua!" Käännyin ympäri ja näin vedessä mahallaan kelluvan isokokoisen miehen, jota yritettiin kovassa aallokossa saada vedettyä rantaan niin että pää pysyisi pinnalla (mikä ei onnistunut tyrskyjen keskellä). Apua huutanut nuorimies oli juossut hakemaan rannasta pelastusrengasta, mutta tajusi takaisin tullessaan ettei se mitään auta ja heitti sen käsistään. Vaistomaisesti tartuin kiinni siihen ja ponnistelin rantaan yhtä matkaa paniikissa huutavien ja huitovien miesten kanssa.

Painava mies saatiin vedettyä sen verran vesirajaa ylemmäs, että vain jalkaterät ja nilkat jäivät veteen. Yritin mennä auttamaan vetämisessä, koska oli ahdistavaa kun mies jäi osittain veteen, mutta muut eivät pitäneet sitä tärkeänä. Jämähdin sitten vain seisomaan paikoilleni, parin metrin päähän maassa makaavasta ikäisestäni miehestä. Sydän jyskytti, jalkoja heikotti, halusin auttaa, mutta mitä voisin tehdä! En ainakaan voinut lähteä pois, halusin nähdä - me kaikki siellä rannalla halusimme nähdä - sen teeveestä tutun kohtauksen, kun hukkunut vihdoin alkaa yskiä vettä keuhkoistaan ja kaikki on hyvin. Nuoremmat miehet, jotka nopeasti paljastuivat miehen aikuisiksi pojiksi, olivat kääntäneet miehen kyljelleen. Suusta ja nenästä valui vettä. Miehen silmät katsoivat suoraan omiini. En koskaan, koskaan, koskaan tule unohtamaan sitä katsetta; hämmentynyttä, hämmästynyttä, pienen säikähtäneen pojan katsetta. 

Ympärillä huuto ja mekastus oli kova. Hukkuneen miehen vaimo huusi ja ulvoi tuskaansa, kaksi (ilmeisesti) naisen ystävää yritti pidellä häntä pystyssä mutta hän vajosi aina uudestaan maahan. Muut rannalle kerääntyneet ihmiset etsivät ystäviään ja perheenjäseniään. Joka puolelta kuului "Doctor! Is there a doctor?" ja huutoja, että onko kukaan kutsunut ambulanssia. Toiset huusivat että on kutsuttu ja monet näkyivät edelleen puhuvan hätäkeskukseen koska näyttivät viittoilevan ilmaan ohjeita paikasta ja vilkuilivat samalla rantakadulle päin.

Paikalle kiiruhti pienissä bikineissään nuori, vaalea, hentoinen nainen, joka esittäytyi lääkäriksi. Hän käski kääntämään miehen selälleen. Kun mies jysähti koko painollaan hiekalle, hänen vasen jalkansa nytkähti suoraan ylös ilmaan, koko jalka, 90 asteen kulmaan. Se oli kummallista. Sitten jalka jysähti takaisin alas. Näky yllätti, ja varmasti kaikilla vähän toivo virisi. Saman tien mies alkoi kouristella, tai tuo on liian voimakas ilmaisu... hänen kätensä ja sormensa värähtelivät hetken aikaa. Sitten hän valahti elottomaksi. Silmät jäivät auki, mutta nyt katse oli lasittunut. Hän oli lähtenyt. Lääkäri aloitti kuitenkin elvytyksen painelemalla miehen rintalastaa. Joka painalluksella suusta ja nenästä valui vaahtoa. Minuutit kuluivat. Lääkäri jatkoi epätoivoista elvytystä. Me muut paikallaolijat seisoimme kivettyneinä ja henkeä pidätellen, sekasorron äänet olivat hiljalleen vaienneet, vain tuskaisen vaimon mieletön huuto ja itku rikkoivat odottavan hiljaisuuden.

Kului viisi minuuttia, kymmenen, viisitoista. Lääkäri jatkoi painelua, pieni nainen, jonka kestävyys alkoi selvästi olla koetuksella. Toinen pojista yritti antaa tekohengitystä tietämättä alkeitakaan mitä tehdä. Lääkäri jatkoi painelua sanomatta sanaakaan. 20 minuuttia meni, ambulanssia ei vain kuulunut. Vaikka maallikko olenkin, niin tajusin että tarvittaisiin jo ihmettä. Mies ei ollut hengittänyt enää kohta puoleen tuntiin, eikä elvytyksestä ollut ollut apua. Lääkäri etsi välillä pulssia, turhaan, ja jatkoi sitten taas painelua, näön vuoksi, ponnettomasti ja taukoja pidellen.

Kun ambulanssimiehet vihdoin saapuivat, he ensimmäisenä kaivoivat esiin happinaamarin (vai miksi sitä nimitetään) ja toinen alkoi asetella sitä miehen kasvoille. Toinen etsi pulssia ja mitä nyt tekikin, vastasi sitten kollegansa kysyvään katseeseen kieltävästi. Kiirehtimättä, muiden auttamina, he saivat miehen nostettua paareille ja lähtivät viemään ambulanssiin. Miehen perhe ja sukulaiset vanavedessään. Me muut jäimme seisomaan edelleen niille sijoillemme. Katselimme vain toisiamme, kaikilla sama pelokas typertynyt ilme. Kukaan ei puhunut. Ei ollut mitään sanottavaa. Olimme shokissa. Pikkuhiljaa ihmiset poistuivat paikalta, kukin omaan suuntaansa, keräilivät tavaroitaan, huomasin että eivät puhuneet keskenäänkään mitään. Yritin kasata itseni ja hengitellä syvään ja näyttää tavalliselta, kun palasin tärisevin jaloin rantatuoleillemme. Poika oli onneksi autuaan tietämätön tapahtumasta, välimatkaa tapahtumapaikalle kun oli ollut niin paljon.

Seuraava yö meni valvoen ja päivä täristen, silmät tarkkaavaisina mutta ajatukset sumeina. Kuljin parin kilometrin pituista rantaa edestakaisin, varoitellen välillä ihmisiä menemästä veteen. Tajusin kyllä, miten järjetöntä se oli, mutta en pystynyt pysymään poissa sieltä. Lopulta alkuillasta poika tuli hakemaan pois ja menimme syömään ja yritin karistaa tapahtumaa mielestäni. Seuraava päivä meni jo paremmin, en mennyt rantaan vahtimaan ihmisiä, mutta muistikuvat singahtelivat päähän jatkuvasti, oli vaikea nukahtaa ja yöllä näin painajaisia. Ja tunsin syyllisyyttä, kun en ollut auttanut. Mutta minä en osannut, en kertakaikkiaan tiennyt kuinka toimia. Joka tapauksessa, kotiin tultiin aikanaan ja parin viikon kuluessa muistikuvien vilinä päässä rauhoittui.

Tapahtumasta kului kolme ja puoli kuukautta, ja luulin asian jo lähes unohtuneen. Mutta sitten, aivan odottamatta ja äkisti, painajaiset ja muistikuvat ja järkyttynyt tunnetila palasivat. Olin jatkuvasti hermostunut, ajatukset eivät pysyneet kasassa, purskahtelin itkuun ilman syytä, sydän jyskytti ylikierroksilla, migreeni iski joskus neljänäkin päivänä peräkkäin, kädet tärisivät, en muistanut mitä oli juuri hetkeä aiemmin tapahtunut tai sanoiko joku jotakin ja mitä... Siinä tilanteessa, niissä tunnelmissa, olisi ollut enemmän kuin helppoa antaa periksi masennukselle ja ahmimiselle - ja pilata siten painonpudotusyritys, taas kerran - mutta pinnistelin pysyäkseni pinnalla. Ja pysyinkin, loppujen lopuksi, vaikka en edes yrittänyt hankkiutua jonkun asiantuntijan pakeille puhumaan. Sitä monelta taholta kyllä suositeltiin. Mutta uskoni julkiseen terveydenhoitoon on vuosi vuodelta heikentynyt, enkä halunnut edes yrittää, olisin kuitenkin vain pahoittanut mieleni. Sitä paitsi, olihan noita post-traumaattisia stressitiloja ollut ja tullut elämäni aikana jo enemmän kuin laki sallii ja edelleen olin hengissä. En ihan täyspäisenä, mutta kuitenkin.

Harmittaa ja pyydän anteeksi etten saa tähän loppuun repäistyä optimista, positiivista loppulausetta. Nyt ei vaan lähde.



LISÄYS NOIN KAKSI VUOTTA MYÖHEMMIN:
Elämäni fiksuimpia tekoja: kävin elvytyskurssin

Syyllisyys tapahtumasta jäi painamaan raskaana. Se alkoi helpottaa, kun sain aikaiseksi ilmottautua SPR:n elvytyskurssille. Opetus oli tehokasta ja käytännönläheistä, siitä jäi varma ja hyvä olo; tiesin, että seuraavalla kerralla osaisin auttaa hädässä olevaa. Pystyisinkö pelastamaan kenenkään henkeä, siitä ei ole takeita, mutta ainakin pystyisin yrittämään. Tiedän, miten tulee toimia. Ja etten unohtaisi, kertaan välillä ohjeet mielessäni kohta kohdalta. Ne kun ovat erilaiset riippuen siitä, onko kyseessä tukehtuminen, tajuttomuuskohtaus, sydämenpysähdys, onnettomuudessa loukkaantuminen tai hukkuminen.

Jo pelkästään se on tärkeää muistaa, että vaikka näkisi tilanteen, jossa joku on jo elvyttämässä, niin ei saa ajaa ohi. Rintapainelu on äärettömän raskasta hommaa, sitä ei yksi ihminen jaksa kauaa tehdä, siihen tarvitaan muita ihmisiä vuorottelemaan. Kun harjoittelimme sitä kurssilla, niin useimmat meistä eivät jaksaneet tehdä sitä edes kolmea minuuttia yhtämittaa, minä meinasin läkähtyä jo kahden minutin paikkeilla. Ja oikeassa tilanteessa sitä olisi pakko tehdä, samalla rytmillä, siihen asti kunnes apujoukkoja tulee paikalle.

Yksi erittäin tärkeä asia minkä kurssilla opimme, oli siviilirohkeus. Aina pitää uskaltaa mennä auttamaan, oli kyseessä mikä tilanne tahansa. Pitää rohjeta antaa elvytystä, painella rintakehää silläkin uhalla, että uhrilta menisi esimerkiksi kylkiluita poikki. Kylkiluut paranevat, ja muunkinlaiset vammat saa korjattua, mutta jos henki lähtee, niin se on siinä. Tottakai mielessä voi käydä pelko, että uhrin omaiset syyllistäisivät ja vaatisivat ehkä rangaistuksiakin, mutta se pelko on työnnettävä syrjään kun tilane on päällä.

Ohjeiden lisäksi kannan nykyään aina mukanani verenvuodon tyrehdyttämiseen tarkoitettua kertasettiä, sekä huulimaskia, jotta en epäröisi alkaa elvyttämään henkilöä joka näyttäisi selvästi huumeenkäyttäjältä (joka voisi tartuttaa hivin tai muun sairauden).

Miksi kerroin tämän? Siksi, että sinäkin innostuisit menemään kurssille jos et ole sellaista jo käynyt. Kumpikaan meistä kun ei (enää) halua joutua tilanteeseen, jossa emme osaa auttaa, vaikka kyseessä on kanssaihmisen henki.