Voi elämää -kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa...
Eilen tuli vuosi täyteen isän kuolemasta
En ollut ajatellut surra sitä. Olin päättänyt ohittaa päivän kuin minkä tahansa tavallisen perjantain. Siitä tuli kuitenkin mustaakin mustempi päivä, ja ilta, ja yö; samat syyllisyydet, samat jossittelut, raskas ikävä, totaalinen yksinäisyys, lakanatkin nihkeät. Eikä tänään yhtään helpompaa.
Joskus elämä on vaan yhtä helvettiä, depressiota depression perään. Siitä pitäisi sitten repiä.
Sinulle, jonka vanhemmat ovat vielä elossa: älä jätä mitään tuonnemmaksi, et saa toista tilaisuutta! Kysy nyt, heti huomenna, mitä haluat tietää, sano se, mikä on niin tärkeää että kadut lopun elämääsi jos jätit sanomatta. Lopullisuuden lopullisuutta on mahdoton tajuta etukäteen, mutta voisit uskoa minua, koska minä tiedän mistä puhun. Et voi katua, mitä teit, voit vain katua mitä jätit tekemättä.
Ei tarvitse jättää kommentteja, kiitos ystävällisestä ajatuksesta kuitenkin. En jaksaisi vastata niihin ja tuntisin itseni huonoksi ihmiseksi. Kirjoitin kai vain itseni takia tämän, tai jatkumoksi aikaisempiin teksteihin. Tai vaikka vinkiksi muille.
Olenkin tässä lomaani tulossa osin ihan pk-seudulle äidin luokse katsomaan häntä ajatuksella, että ehkä viimeinen kerta. Ei kiva ajatus mutta kyllä näin on jo ajateltava.
VastaaPoistamie suren vieläkin joka vuosi oman äitini kuolemaa vaikka siitä on jo yli 20 v...
VastaaPoistasure vain
Kommentoin, vaikka melkein kielsit.
VastaaPoistaIsäni on elossa, mutta voin kuvitella millainen aukko ja kaipaus jää, sitten kun... Olen aina ollut 'isän tyttö' ja nykyäänkin soitan hänelle päivittäin. En itseni vuoksi vaan koska hän kaipaa sitä, että saa puhua päivästään. Kaikissa elämäni vaiheissa olen saanut häneltä tukea ja hän on ollut tärkeä miehen malli pojalleni.
Surun ainoa hoito on sureminen. Anna muistojen tulvia. Suru ei tuhoa.
Molemmat vanhempani ovat kuolleet.isäni kuoli jo ollessani 11v ja äiti 20 v sitten. Joksus olen tosi surullinen siitä, että en saanut pitää isää kauemmin... Eikä edes paljon muistoja ole.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus! Tämän ansiosta kuule moni tarttuu tilaisuuteen! Esim. minä. Menenkin heti tänään 90-v pian täyttävän äitini luo käymään :) Ole ylpeä kun saat hyvää aikaiseksi.
VastaaPoistaElämä ei ole helppoa, jokaikinen meistä tekee "väärin" ja kantaa syyllisyyttä. Anteeksipyyntö korjaa kaiken, sen voi tehdä jälestäpäinkin. Ja tuonpuoleiset ovat varmaan jo anyway antaneet meille anteeksi. Näissä tilanteissa minua lohduttaa Lorna Byrnen viimeisin kirja. Suosittelen lämpimästi.
-Helena ja Blackie Kahden Naisen Loukusta-
Isäukko kuoli kun olin 6-vuotias mutta mutsi porskuttaa vielä. Hänen kanssaan - lyhyen välimatkan takia - tuleekin oltua yhteyksissä pari, kolme kertaa kuukaudessa. Hän valistaa minua ja kuuntelen korvat punaisena niitä viisauksia - ja uskokaa pois, niitä riittää ja voi hyvänen aika sentään mutta niitä piisaa!
VastaaPoistaSanon vain kiitokset postauksestasi. Ja lämmin halaus siihen päälle!
VastaaPoistaKiitokset kaikille kommenteista ja lämpöisiä terveisiä jokaiselle, sekä tsemppaajille että jo itsekin vanhempansa menettäneille. Ei se ikävä koskaan katoa, mutta kipu hellittää. Jaksamisia itse kullekin!
VastaaPoistaMun blogissa ois sulle jotain pientä kivaa :) käys kurkistaan, kun siellä päin liikut :)
VastaaPoistaAina se lähtö tulee yllätyksenä, vaikka miten yrittäisi läheisyyttä pitää. Jokainen suree tavallaan, mutta kaikille se on kova paikka. Hienoa, että jutellaan surullisistakin asioista avoimesti. Kuolema kuuluu tähän elämään. Ja oikeus itkeä ja surra. Iso menetyshän se on. Halaus.
VastaaPoistaKiitos Tsompi, halit auttaa aina :) Pinnistelen aina vaan masennuksesta ylös, olis kiva kun jaksaisi taas käydä lukemassa teidän muiden juttuja mut niin paljon energiaa ei vielä löydy. Halit takaisin <3
PoistaHalauksia sinulle Menna <3
VastaaPoistaVoi kiitos ihana Vanilja <3
VastaaPoistaRakkaani, oletko sä hengissä? Kovasti kaipaan <3
VastaaPoistaHeipähei, hengissä ollaan :) Anteeksi kun en ole (kenenkään) juttuja käynyt lukemassa ja kommentoimassa, on vaan ollut oudon hidasta päästä tämänkertaisesta depressiosta tolpilleen ja lisäksi on ollut vielä erinäisiä kiireitäkin.
PoistaMutta saavun sua kyllä tervehtään jonakin kauniina päivänä <3
Tulin kurkkaamaan samaa asiaa kuin Peppone :) Ei siis hätää, elonmerkkejä löytyy :)
VastaaPoistaVoi Kiki mua nolottaa, kun en enää saa mitään aikaiseksi, hirveesti harmittaa kun en millään edes jaksa lukea teidän muiden blogeja :( Mä en tajua mikä mua vaivaa.Välillä tulee oikein hyviä päiviä ja huokaan että VIHDOINKIN se depis meni ohi, sitten taas putoan takaisin masennukseen ja saamattomuuteen. Välttämättömät hommat saan hoidettua, mutta en paljon muuta. Ehkä tää on vaan pimeää ennen päivänkoittoa?
PoistaKiitos kun kävit kurkkaamassa, eikä tosiaan mitään hätää, hengissä ollaan. Jos asiaintila muuttuu, ilmoitan kyllä. Eikäku...öh.... ;)
Hyvää kesää sinulle, Kiki!
Ota ihan rennosti. :-) Risukasan ei tarvi raahautua auringonpaisteeseen. Jospa juhannuksen (t)aika kääntää vihdoin kohtalosi suopeampaan suuntaan. Tsemppiä arkeesi toiselta olla-möllöttäjältä. Kyllä se siitä. *peukku* :-)
PoistaKiitoksia tsemppauksesta toinen olla-möllöttäjä! Ladataan juu akkuja vaikka koko kesä, josko sitten syksyyn mennessä löytyis enemmän virtaa :)
PoistaOdotellaan ihan rauhassa sun comebackia. Käydään täällä kurkkaan säännöllisesti :) Tsemppiä!
VastaaPoista-Helena ja Blackie Kahden Naisen Loukusta-
Comebackia! Tshihihii DDD
VastaaPoistaKyllä mun on tosiaan ihan pakko tulla vilkaseen pian sun kissoja, jos nyt kukaan niistä kullannupuista on enää kotona, hope so very much <3
Oli ihan pakko tulla poikkeamaan kun ei ole kuulunut mitään... toivottavasti kaikki on ok. <3
VastaaPoistaKiitos kun käväisit moikkaamassa, kaikki on hyvin täällä. Olen vaan niin saamaton etten saa blogistaniassa käytyä. Kesänjatkoja!
Poista