Eloa naisen... MAAGISEN AJATTELUN AIKA

                                        Muistat vielä Kristiina Halkolan? Olet jo tavannut Kuoleman?

                                          Tämän näytelmän sinä haluat nähdä.

Jos muistat Kristiina Halkolan elokuvia, olet sitä ikäluokkaa, joka on jo istunut hautajaisissa. Olet ehkä menettänyt äitisi, isäsi, iäkkään sukulaisen, puolisosi tai parhaan ystäväsi. Kehtaan sanoa näin, koska olen itse sitä ikäluokkaa. Mutta ei sinulla välttämättä tarvitse olla aikuisia lapsia, eikä kymmeniä avioliittovuosia takana, jotta tämä tarina koskettaisi. Didionin sanoin:
- Vielä se tapahtuu teillekin. Yksityiskohdat vaihtelevat, mutta kyllä se tapahtuu. 

Näytelmän nimi on Maagisen ajattelun aika. Voisi se olla myös Maanisen ajattelun aika. Tarinan juju on aikajanalla kiemurtelevassa, lauseiden ja muistikuvien lankoja maanisesti sekoittavassa ajatussokkelossa, josta tyhjän päälle tipahtaneen ihmisparan pitäisi nähdä mitä todellisuudessa tapahtui, ja sitten tehdä päätöksiä, hoitaa asioita, yrittää muistaa, yrittää unohtaa, hahmottaa faktoja ja erottaa ne harhoista, siitä toivonhippusesta että jospa sitä ei tapahtunutkaan? Kaikki tämä näennäisesti tyynenä ja järkevänä, sillä niin me vaimot ja äidit toimimme. Me olemme vahvoja, ettei maailma romahda. Meidän täytyy olla, sillä kuka muu muka?

Monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika perustuu samannimiseen kirjaan, joka perustuu todellisuuteen, tapahtumiin yhden vuoden ajalta kirjailija Joan Didionin elämästä. Mutta vaikka tapahtumat rajoittuvat lyhyeen ajanjaksoon, niin itse tarina rakentuu monilta vuosikymmeniltä. Tarinan päähenkilöt ovat Didion, aviomiehensä John Dunne, myöskin kirjailija, sekä aikuinen tytär Quintana.

Didion ja Dunne ovat ihmeellinen pariskunta, he kulkevat kaikkialla yhdessä. Käyvät yhdessä lounaalla joka päivä, matkustavat yhdessä, pohdiskelevat yhdessä, tapaavat yhdessä laajaa tuttavapiiriään, lukevat toistensa puolivalmiita tekstejä - elävät symbioosissa, mikä useimpia ahdistaisi. Mutta he ovat onnellisia. Muuten kyllä samanlaisia kuin me muut.

No okei, juuri tällä hetkellä onnea vähän varjostaa se, että Quintana, heidän ainokaisensa, makaa koomassa sairaalassa. Mutta kyllähän hän paranee! Didion pitäisi siitä huolta! Sinä olet turvassa, äiti on tässä! Kaikki ok! He ovat juuri palanneet sairaalasta tytärtä katsomasta, kun Dunne saa sydänkohtauksen, kesken illallisen, ja kuolee siihen paikkaan. Siitä alkaa sydäntä lämmittävä tarina, johon Didion meidät kietaisee. Alkaa vuosi, jonka hän eli maagisen ajattelun vallassa.

Didion on yhtä kuin Kristiina Halkola. Kristiina Halkola on yhtä kuin Didion. Hurmaavan Halkolan roolisuoritus on niin uskottava, upea ja mieleenjäävä, että kun joskus näen hänet toisessa roolissa, tulen ihmettelemään, että mitä Didion tuolla tekee! Halkola-Didion saa meidät nauramaan, nielemään itkua, ihastelemaan, hämmästelemään, ymmärtämään, turhautumaan mukana ja - no niin, ajattelemaan. Ajattelin siellä, että minäkin sanoisin noin, minäkin uskoisin noin! Mutta Didion ei ole hössöttäjä eikä melodramaattinen - siinä meidän eromme - hän on älykäs nainen hirveässä tilanteessa.

Ensimmäisenä aamuna miehensä kuoleman jälkeen, Didion heräsi sängyssä yksin ja hänen olonsa oli lyijynraskas kuten aina silloin kun he olivat riidelleet. Mutta tällä kertaa Didion ei millään muistanut, mistä he olivat riidelleet. Se ärsytti, sillä kuinka he voisivat sopia jos hän ei edes muistanut mitä riita koski. Sitten hän muisti. Sama tapahtui joka aamu usean viikon ajan. Ja pari kuukautta Dunnen kuoleman jälkeen Didion päättää lahjoittaa tämän vaatteet hyväntekeväisyyteen. Jätesäkki toisensa jälkeen täyttyi ja lähti. Mutta sitten tuli stoppi. Kengät. Miten hän voisi antaa pois kengät, Dunnehan tarvitsee niitä kun tulee? Vaikka Didion tajuaa, mitä ajattelee, hän ajattelee silti niin.

Pään sisällä tapahtuu paljon, mutta se ei ole suoralinjaista ajattelua. Siellä pyörii sekaisin isoja ja pieniä asioita kuin pyykkikoneen rummussa. Konkreettiset yksityiskohdat, ne on napattava joukosta. "Sairaalasta annetussa muovikassissa oli vakosamettihousut, villapusero ja vyö, ei muuta." Niistä pystyy pitämään kiinni. "He kysyivät, halusinko papin. Sanoin haluavani. Pappi ilmestyi ja sanoi sanansa. Kiitin häntä." 

Vasta neljä kuukautta myöhemmin Didion pääsee surutyön alkuun. Siihen mennessä hän on lukenut paljon suremista käsittelevää kirjallisuutta ja oivaltanut jotakin. "Toistaiseksi olin pystynyt vain suremaan surun syventymättä murheeksi. Suru oli passiivista. Se oli jotakin joka tapahtui. Murhe, surun tunteiden käsittely, vaati huomiota." 

Katsojana ajattelin, että kuinka sitä edes pystyisi antamaan huomiota omalle surulle, kun eli edelleen kriisitilassa. Pysyvä huoli ja pelko tyttären kohtalosta on perusteltua, Quintana on todella huonossa kunnossa. Välillä ennuste näytti jopa hyvältä, tyttö pääsi vähäksi aikaa pois sairaalastakin. Sitten tultiin taas lujaa alas ja jäätiin horjumaan kuoleman rajamaille. Johnin kuolemasta Didion ei voinut tuoreeltaan puhua Quintanan kanssa, vaikka tämä lyhyinä hereilläolon hetkinään kyseli että missä isä on, kuinka isä voi? Lopulta Didion kertoi, mutta joutui kertomaan sen vielä kahdesti uudestaan, koska Quintana ei pystynyt pitämään mielessään mitä asiasta oli jo puhuttu. Kohtuutonta, ajattelin minä. Ihan liian paljon kärsimystä yhdellä kertaa.

Toisaalta, tyttären asioiden hoitaminen tuo Didionin arkeen konkreettista tekemistä ja vie ajatukset muualle. Täytyyhän hänen esimerkiksi ottaa selvää kaikista toimenpiteistä ja lääkityksistä, että asiat tulevat tehdyksi oikein ja että mitään ei jää huomaamatta! Minäkin samassa tilanteessa lukisin kirjat ja tutkimukset ja ramppaisin sairaalan käytäviä D-dimeerikaaviot ja Farmakologian perusteet kainalossa. Näin samoin me äidit ajatellaan.

Näytelmässä Didion poukkoilee aiheesta ja muistosta toiseen, tästä hetkestä menneisyyteen ja takaisin. Se jättää katsojalle ilon oivaltaa ja rakentaa langoista vyyhteä, ja tekee näytelmän seuraamisesta kiehtovaa. Yhtään sanaa ei saa hukata. Eikä haluakaan hukata, muistelot ovat hauskoja tai liikuttavia tai kiinnostavia, tai kaikkea yhtä aikaa. Monenlaisia tapahtumia nousee pintaan. Paljon on sellaista, mihin on helppo samaistua.

Mietin, olenko koskaan ennen nähnyt näytelmää, jonka keskiössä on yli 50-vuotias nainen ja hänen päällisin puolin tavallinen arkinen elämänsä? Ei puumajuttuja, ei vitsailua vaihdevuosista, ei väkisin väännettyä huumoria jenkkakahvoista eikä mitään "hyväntahtoista" ikäpilkkaa? En ole, mutta nyt olen - ja ajattelen, että olen onnellinen. Sillä minähän riitän, me riitämme. Olemme ihan tarpeeksi hyviä juuri tällaisina kuin me olemme.

Didion piti muuten koko hääseremoniansa ajan aurinkolaseja päässään, etteivät muut näkisi kuinka hän itki. Miksi Didion itki?

Se selviää Teatteri Jurkassa. Mikäli onnistut saamaan sinne vielä lippuja. Muun muassa Hesarissa oli niin hyvä arvostelu, että pienen huoneteatterin ovella on riittänyt tunkua. Tee itsellesi ystävänpalvelus ja käy varaamassa liput heti taikka nyt :)

Kuvat Marko Mäkinen

Tiedoksi: Jos paria tekstissä olevaa suoraa lainausta ei löydy näytelmästä, niin se johtuu siitä, että luin kirjan juuri ennen näytelmää ja nämä kaksi sekoittuvat päässäni. Mutta kyse on samasta tarinasta, ja se välittyy samanlaisena, olipa muutama kohtaus tai repliikki mukana tai ei.