Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 2

Miksi leikkaukseen?

Tuossa aiemmin avasinkin jo vähän syitä leikkaukseen. Ykkönen oli kipu, jota oli kestänyt jo niin kauan etten edes osaa sanoa kuinka kauan. Ehkä 10, ehkä 15 vuotta. Niskat ja hartiat oli aina jumissa ja pieni särky päällä (myös päänsärky, jota paha jumitus aiheuttaa). Vuosien myötä koko yläselän alue alkoi kipuilla, lapaluiden alareunasta takaraivoon asti. Lapaluut ja selkärangan yläosa olivat kosketusarkoja nekin. Rinnat olivat tietysti kipeät myös, mutta niissä ei yleensä ollut nk. seisovaa särkyä, kipua tuntui liikkuessa. Hiljalleen alkoi tuntua  kuin koko yläkroppa olisi mustelmilla, pienikin painallus, mihin kohtaan tahansa, sattui enemmän tai vähemmän. Ja kamalat kourut syntyi olkapäihin rintaliivien olkaimista!

Asia tietysti paheni vuosien ja painonnousun myötä. Tietsikan äärellä röhnöttäminen siihen päälle vielä. Aikaisemmin niin hieno ryhti, jota aikoinaan rakennettiin koulun voimisteluopen toimesta - sitä puolapuilla ja renkailla roikkumisen määrää! - muuttui vähitellen kaameaksi kestokumaraksi. Siitä leuka pöydässä -asennosta yritän nyt muistaa opetella pois, se kun ei korjaannu automaattisesti sanoivat lääkäri ja hoitajat. Käskivät harjoitella peilin edessä. (Hahaha, pientä rajaa.)

Vuosien mittaan tulivat tutuiksi kaikki maailman niska-hartia-venytykset. Itämainen tanssi, jota olen hehkuttanut monista syistä, teki myös tosi hyvää. Mutta se jäi jokunen vuosi sitten, kun ryntäistä oli tullut niin painavat että kaikki reipas liikkuminen sattui. Siis vatsatanssi sinänsähän on rauhallista, enempi venyttelynomaista ihan kuin vaikka pilates tai jooga, mutta se piti aina aloittaa hengästyttävällä vartin aerobikkauksella (ettei lihakset menisi jumiin) eikä sitä tietenkään pysty tekemään jos joutuu kannattelemaan rintoja käsillään. Eikä niin tukevia urheiluliivejä ole keksittykään että hunajamelonin kokoisia rintoja tukisivat.

Samasta syystä en enää voinut osallistua mihinkään muuhunkaan ryhmäliikuntajuttuun.
Ja tämäkin: edes reippailla kävelylenkeillä ei voinut enää käydä, kun ei sietänyt pienintäkään ylös-alas-liikettä! Kävelemisestä tulikin tasamaahiihtelyä ilman sauvoja.


Kuka käski?

Onnekkaasti olen saanut pitää saman terveyskeskuslääkärin jo kaksitoista vuotta. Raimo-lääkärini tiesi ja muisti jo valmiiksi näitä kroonisia vaivojani, ja kun muissa yhteyksissä tuli puheeksi että liikunnan harrastaminen on käynyt mahdottomaksi, hän päätti että nyt kyllä pitää asialle tehdä jotain. Kuntohan romahtaa muuten täysin. Ja kun olin päässyt niin hyvään alkuun laihduttamisenkin kanssa, että olin täynnä motivaatiota ja hinkua liikkumiseen. Raimo kysyi, mitä mieltä olisin rintojen pienennysleikkauksesta? Että radikaali toimenpidehän se on, mutta vaihtoehdot olivat rajallisia? Vaikka äkkiseltään ajatus pyörrytti, niin sanoin heti, että kyllä kiitos!

Raimo laittoi sitten lähetteen menemään, ja kuukauden päästä tuli kutsu HYKSin plastiikkakirurgin vastaanotolle Töölön sairaalaan. Vastaanottoaulassa istuessani aloin tuntea syyllisyyttä. Eikö tämmöiset kunnalliset palvelut kuuluisi vain palovammapotilaille ja muille onnettomuuksien ja vakavien sairauksien uhreille? Miten sitä kehtaisi mennä tuhansien eurojen hintaiseen leikkaukseen, kun ei ollut henki vaarassa tai mitään?

Hävetti, kun istuin hetken päästä kirurgin edessä enkä meinannut muistaa rintsikoiden kuppikokoa (G vai H?)! Että jos en sitä edes tiennyt, niin kuinka tärkeä se leikkaus muka oli. Tuntui, kuin kirurgi olisi ajatellut samaa, ja aloin jo ottaa takapakkia "kun onhan teillä tärkeämpääkin tekemistä". Mies naurahti, ja sanoi, että hän on se joka päättää onko leikkaus tarpeellinen vai ei. Ja hän on sitä mieltä, että kyllä se on. "Vahva fysiatrinen indikaatio reduktioplastiaan." Ja jos yhteiskunnan varoista olen huolissani, niin voisin vaikka miettiä, että tämä toimenpide säästää kustannuksia joita muuten tulisi tulevaisuudessa. Nousi pala kurkkuun helpotuksesta ja siitä, kuinka ystävällisesti kirurgi jaksoi suhtautua vaikka huokaisikin ensin ja melko varmasti vähän pyöritteli silmiään hoitajalle. No ei oikeasti, heh.

Suurin piirtein tasan puolen vuoden kuluttua tuli sitten kutsu leikkaukseen - Tammisaaren sairaalaan! Soitin heti, että nyt on tapahtunut virhe, kas kun helsinkiläisiä ollaan oltu jo viiskytäviis vuotta. Mutta ei ollut virhe, vaan systeemi on kuulema mennyt semmoiseksi, että leikkauksia jaetaan Uudenmaan alueella ympäriinsä eri sairaaloille. Ääh! En todellakaan halunnut lähteä mihinkään jumalan selän taakse, entäs jos saisin vaikka vakavia komplikaatioita, sittenkö haettaisiin ambulanssilla kuitenkin Töölöön? Joten vaikka taas hävetti, nyt oma kiittämättömyys, niin en ottanut tarjousta vastaan. Tai siis kysyin, että eihän ole pakko tulla, eihän, enkö voi odottaa että omasta sairaalasta löytyy aika, sairaala kun sijaitsee vain kävelymatkan päässä kotoa? Seurasi soittelua sinne tänne, mutta kyllä se lopulta järjestyi.

Kun leikkaus siis tehtiin kunnallisesti, tulossa ei ole suurta laskua. Ymmärtääkseni joudun maksamaan vain sairaalapäivistä (2), esikäynneistä (2), ehkä tikkien poistosta (tehdään huomenna haavapoliklinikalla) sekä jälkitarkastuksesta. Ennen leikkausta jouduin käymään mammografiassa ja laboratoriokokeissa, en tiedä tuleeko niistä laskua. Mutta tuskin monista satasista puhutaan. Vielä ei ole postilaatikko kolahtanut.