Siitä on nyt 6 päivää. Sattuu, niin helvetisti. En olisi etukäteen uskonut, että näin kovasti. Emme nimittäin olleet isän kanssa läheisiä, tai sanotaanko näin että isä ei ollut minun kanssani läheinen.
Kun vanhempani erosivat, olin viiden vanha. Isästä riippumattomista syistä hän ei voinut olla tekemisissä kanssani sen jälkeen. Vain kahdesti tapasimme ollessani lapsi. Ensimmäinen kerta oli tosi lyhyt, kun näimme kotitaloni rappukäytävän aulassa jossa isä antoi joululahjapaketin, äidin seisoessa hissin vieressä odottamassa.
Toisesta kerrasta jäi muisto, jota olen sydämessäni hellinyt kuin helmeä. Olin luultavasti 8-vuotias, ja äiti saattoi minut Hakaniemen torille, mistä isä otti minut mukaansa. Menimme lähelle pieneen kahvioon. Kai me yritimme siinä jotain jutellakin, mutta huippujuttu, jota siitä lähtien pidin osoituksena isän rakkaudesta, oli Ruususuklaalevy, ja se, että sain syödä sitä siinä jo kerralla niin paljon kuin jaksoin. Muistan, tai kuvittelen muistavani, miltä suklaapalat näyttivät (kuin konvehteja) ja maistuivat (marjoilta, kolmea eri makua). Olin niin onnellinen. Siitä muistosta revin läpi lapsuusvuosien toivoa, että saisin oman isäni vielä takaisin. Yritin toivoa niin lujaa, että Jumala varmasti sen näkisi ja kuulisi, sillä luin paljon kirjoja ja kirjoissahan lasten toiveet toteutuivat rukoilemalla.
Seuraavan kerran näin isäni sattumalta, kun olin juoksemassa Linnanmäeltä kotiin joku kesäilta. Olin varmaan neljäntoista. Tiemme ristesivät puolivälissä Kolmatta linjaa, ja kävelimme samaa matkaa alas katua meille asti. Isä oli huppelissa. Kun pääsimme meidän talon kohdalle, isä pyysi näyttämään missä olivat meidän ikkunat. Tuollahan ne, neljännessä. Sitten hän alkoi huutaa sinne ylös, kuin elokuvissa, kuinka hän rakastaa äitiäni, ei ole koskaan lakannut rakastamasta, että äiti oli hänen elämänsä nainen, ottaisiko vielä hänet takaisin?! Muistan, että olin sekä kauhuissani että riemuissani; huumaavan sekunnin sadasosan kai uskoin, että kyllä se ottaisi! (Vaikka olin jo aikaa sitten lakannut rukoilemasta.) Päitä ilmestyi ikkunoihin, lopulta kauhistunut äitinikin, joka huusi minulle että äkkiä sisälle sieltä, ja veti ikkunan kiinni. En olisi halunnut mennä, mutta en uskaltanut olla menemättäkään. Kotona oli hyytävää vielä seuraavana päivänäkin, ja yritin pysytellä poissa silmistä.
17-vuotiaana lähdin ovet paukkuen kotoa, (tarkoitus oli että lopullisesti, mutta ei se toteutunut), koska en kestänyt enää sitä kaikkea skeidaa. Ei ollut paikkaa mihin mennä, ja jotenkin ihmeellisesti sain selvitettyä isäni osoitteen. Koska itse olin kaikki kuluneet vuodet isää ikävöinyt, kuvittelin mielessäni riemuisan jälleennäkemisen, ja että isä ilman muuta ottaisi minut luokseen asumaan.
Muistan, että oli pimeää ja satoi ja olin litimärkä kun soitin sydän takoen ovikelloa oudonhajuisessa rappukäytävässä. Ovi aukaistiin, ja edessäni seisoi tumma nainen, jonka silmät levisivät selälleen ja suu loksahti auki. Hän oikopäätä tunnisti minut! Kun kysyin, että asuuko täällä Paavo Se-ja-se, ei nainen saanut sanaa suustaan, ja jostain ilmestyi kaksi lasta hänen helmoihinsa. Sitten näin vihan tai pelon naisen kasvoilla, ja hän huusi EI ASU ja paiskasi oven kiinni nenäni edestä. Kuulin oven läpi lasten kyselevän kuka se oli, ja nainen vastasi, että ei kukaan. Jälkeenpäin oli helppo keksiä, miksi hän minut tunnisti: olimmehan isäni kanssa kuin kaksi marjaa, vaaleista liehuhiuksista aina leuan terävään kärkeen. Niin kaikki sanoivat, kun näkivät valokuvia.
Sitten kuluikin aikaa, olin jo naimisissa ja pienen tyttären äiti kun näin isäni seuraavan kerran. Pyysin hänet kylään, ja hän tulikin. Siinä sitten istuimme, pienessä yksiössä Kustaankadulla Kalliossa. Joimme kahvia, ihmettelimme vauvaa, ja yritimme päästä vierauden ja vuosien yli. Minulle se oli varmasti helpompaa, koska ikävä oli ollut niin kova. Isäkin vaikutti iloiselta. Silti meni taas vuosia ilman että tapasimme.
Noihin aikoihin sain kuulla sairaanhoitajana toimivalta kummitädiltäni, että isällä oli alkoholiongelma, ja hän oli kirjautunut jollekin katkaisuklinikalle. Myöhemmin kuulin lisää: isä oli niin sanottu tuurijuoppo, eli vietti suurimman osan ajastaan selvin päin ja hoiti työnsä tunnollisesti ja eli muutenkin säällisesti ja oli kunnon ihminen, mutta kun loma-aika koitti, mikä tahansa loma, niin korkki aukesi eikä mennyt kiinni ennen kuin omat ja vieraatkin rahat oli juotu. Vastoin tapojaan äitinikin avautui yhden kerran isästä (olin tuolloni varhaisteini, ja aihe oli perheessämme tabu), ja kertoi isän olleen tosiasiassa hyvä mies, jolle alkoi vain viina maistua liikaa. Oli kuulema sellainen perushyväntuulinen, siisti ja tarkka pukeutumisestaan, hyväkäytöksinen sekä omistautunut isän rooliinsa, jopa kyyditti minua mukanaan missä milloin liikkuikin. (Ja joka osti minulle maailman kauneimman ja ihmeellisimmän senoritan, pikkulapsen kokoisen nuken, jolla oli pikimustat kiharat hiukset sekä viininpunaisena läikehtivä flamencomekko, jonka rimpsuissa oli kultaa koristeena.)
Isin tyttö olin ollut! Ilmankos vielä aikuisenakin jaksoin elätellä toivoa lämpöisestä ja syvällisestä isä-tytär-suhteesta. Yhdessä vaiheessa se näyttikin toteutuvan; tuli noin 10 vuoden ajanjakso jolloin näimme kerran vuodessa, joskus kaksikin. Jokaista onnistunutta kertaa kohden tuli aina muutama epäonnistunut, koska isällä ennätti ryyppytuuri alkaa - ja sitä seuranneen häpeän ylittämiseen meni isällä aina pitkä aika.
Välillä isä kävi meillä, välillä me isällä; syntymäpäivämme osuvat niin lähekkäin, että vietimme niitä yhdessä isän luona kaksi tai kolme kertaa. Olin niin iloinen siitä, että isän koti oli aina tosi siisti ja niin liikuttavalla tavalla nätiksi sisustettu. Ja housut prässissä. Kerran hän oli tehnyt kahvikakkuun voisokerikuorrutuksen vanhaan tapaan. Ja joka kerta hän vannoi lunastavansa kanista haitarinsa, minulle valokuvista tutun, seuraavaksi kerraksi; no, koskaan en kuitenkaan päässyt kuulemaan isän tulkintaa Metsäkukista. Sitten tuli se kerta, kun rämpytimme kukkapuskan ja reunojen yli valuvan kinuskikakun kanssa ovikelloa ja vastapäinen naapuri tuli kertomaan, että taitaa tuo Paavo olla reissun päällä. Siis ryyppäämässä. Vaikka oli sovittu, että juhlitaan taas synttäreitä. Sitä pettymystä on kurja muistella. Näimme kuitenkin vielä pari kertaa, isä tuli poikani ristiäisiinkin, ja vieraat tykkäsivät että oli oikein mukava herrasmies. Sitten hän jäi varhaiseläkkeelle, muutti synnyinkaupunkiinsa Mikkeliin, soitteli alkuvuosina jonkun kerran ja alustavasti sovittiin tapaamisia mutta eihän niistä mikään toteutunut. Joulu-, synttäri- ja pääsisäiskortteja tuli vielä pari vuotta, sitten nekin lakkasivat.
Se, mitä itse kadun niin suunnattomasti, niin valtavan hirveän kauhean paljon, on se, että miksi en yrittänyt enemmän! Miksi en mennyt vain soittamaan ovikelloa, osoitteenhan tiesin, mitä väliä millaisessa kunnossa ja porukassa olisi ollut! Miksi en mennyt ja tutustunut naapureihin, joille olisin voinut soitella että onko isää näkynyt lähiaikoina! Miksi jätin joskus vastaamatta vieraisiin numeroihin, sehän olisi voinut olla isä joka siellä soittaa! Ja miksi jumalauta lakkasin lähettämästä Isänpäiväkortteja, olisin nyt edes sen tehnyt vaikka kuinka olinkin loukkaantunut.
Sen ainoa hyvän asian, minkä sain aikaiseksi, toteutin ehkä liian myöhään, vuosia liian myöhään. Lähetin nimittäin nyt tammikuussa isälle pitkän kirjeen, jossa kerroin että surettaa kun isä ei pidä yhteyttä, ja että tuntuu pahalta jäädä viinalle toiseksi, mutta syyllistämisen lopetin onneksi siihen ja koko loppukirjeen kerroin miten kovasti halusin tavata ja mistä jutella ja mitä meille kuuluu ja muita mukavia asioita. Ja kerroin, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta, hän on minulle todella rakas.
Nyt en edes tiedä, musertaako tässä enemmän se, että isä ei välittänyt minusta, vaiko se, että hän eli viimeiset vuotensa luullen, että minä en välittänyt hänestä. Järki pistäisi tietysti kallistumaan tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Ja terapeutti sanoisi, että ei se ole minun vikani, jos isäni ei välittänyt, mutta luultavasti kyllä välitti paljonkin. Ehkä isän lapsuudessa oli tapahtunut jotain niin kamalaa, että tarvittiin kaikki maailman viina turruttamaan kipua.
Sain eilen käteeni tarotkortin, jonka kuvassa on ihmisen kokoinen jäälohkare, jolla on miehen kasvot. Teksti kuului:
"Yhteiskunnassamme erityisesti miehille on opetettu, etteivät he saa itkeä. Heidän on näyteltävä urheaa, vaikka he tuntisivatkin tuskaa. Naisetkin voivat langeta samaan ansaan. Jokaisesta meistä saattaa välillä tuntua siltä, että tunteiden tukahduttaminen on ainoa keino selvitä ja suojautua haavoittumiselta. Jos tuskamme on syvä, saatamme yrittää peittää sen jopa itseltämme. Tämä voi tehdä meistä kylmiä ja kovia, sillä syvällä sisimmässämme tiedämme, että jos jäiseen ulkokuoreemme tulee yksikin särö, tuskamme voi saada meistä ylivallan."
Jäin miettimään, että meissä taisi olla isän kanssa paljon samaa, ainakin tuon tunteiden tukahduttamisen kanssa. Molemmat ehkä niin herkkiä sisältä, että ulkokuoren piti olla tosi kova. Minä olen kuitenkin viime vuodet saanut turvallisesti säröillä ja pehmetä, kiitos ihanien rakastavien ihmisten ympärilläni. Että jos isä näet nyt minut tässä vilkuttamassa, terapiakirjoittelusessioni lopussa, niin olethan iloinen puolestani?
* Jos joku näihin mun juttuihin pystyy samaistumaan ja/tai pientäkin lohtua niistä saa, niin olen iloinen.
Eipähän näillä sen kummempaa virkaa ole. *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti