On takuulla pinnallista murehtia liikakiloja, kun isä kuoli vasta viikko sitten, mutta murehdin silti. Kun olisihan se ollut edes pieni lohtu, ettei ihan kaikki kaatuisi. Ruoka ei ole maistunut yhtään, mutta kiellettyjä herkkuja olen jo nyt ehtinyt vetämään enemmän kuin koko kuluvana vuonna yhteensä. Siis viikossa.
En vain tajua mistä sen itsekurin tässä tilanteessa löytäisi, kun pahimmat ajat ovat vasta edessä. Vaikka en ole edes nähnyt isääni vuosikausiin, joudun ilmeisesti yksin hoitamaan kaikki käytännön järjestelyt, mitä hautajaisiin sekä virastoihin ja pankkeihin ja muihin laitoksiin toimitettaviin papereihin tulee. Ja hoitamaan laskutkin, ties minne. Puhumattakaan isän vuokra-asunnon tyhjentämisestä ja tavaroiden poisviemisestä jonnekin ja mitä kaikkea muuta, kuten kuolinilmoituksen laatimista - ja asun täällä 250 kilometrin päässä. Enkä omista autoa. Eikä ole senttiäkään ylimääräistä rahaa. Joten aivan varmaa on, että energiaa ja lohtua tulen napsimaan karkkipusseista ja suklaasta.
Nyt jos koskaan olisivat hyvät neuvot todella tarpeen. Miten selviän tulevista viikoista vaipumatta ihan pohjalle painonpudotuksen kanssa. Anyone?
Voimia sinulle... luin näitä postauksia aikajärjestyksessä ja luulin ensin että takautumia purat... noh äitisi kohdallahan niin olikin.
VastaaPoistaItsekin asuin kauempana lapsuudenkodistani isäni kuollessa ja siskoni sekä äitini hoitivat suurimman osan käytännön asioista. Siihen en osaa antaa siis neuvoja. Hautaustoimistot kyllä tekevät ja muistavat laskuttaakin.
Jään odottamaan seuraavaa kommenttia... tuota, uskallatko ottaa tuon salasanavarmennuksen pois, että pääsen kommentoimaan useasti...
En osaa neuvoa, voin vain toivottaa kestävyyttä ja voimia. Tuossa tilanteessa ei varmasti paljon lohduta, että sanon tietäväni miltä tuntuu. Olen haudannut molemmat vanhempani ja veljeni, joka ryyppäsi itsensä hengiltä. Joskus sitä ehti ihmtellä, että tukka ei lähtenyt ja kynnet eivät irronneet.
VastaaPoistaEikä ehkä tämäkään yhtään auta, mutta usko pois, vielä niitä päiviä, että et muista heitä joka päivä. Ja kun muistat, se vain vähän vihlaisee, mutta ei jäydä.
Ehkä on liikaa yrittää pitää tässä vaiheesa painonpudotuksesta kiinni. Jos herkut lohduttavat ja auttavat jaksamaan, sanoisin, että nyt jos koskaan on niitten aika.
Käytä energia asioiden selvittämiseen ja laihduta sitten, kun ne kivuttomat päivät tulevat. Ymmärrän hyvin, että se voi tuntua periksi antamiselta, mutta ei ihmiseltä voi kaikkea vaatia yhtäaikaa. Armo on aina paikallaan, itselleen myös.
Ehkä riittää vain se, että et osta herkkuja. Itsestäni tiedän, että jos niitä on kaapissa, olen tietoinen herkuista koko ajan, kunnes olen syönyt ne viimeistä murua myöten. En vaan osta niitä ja leipomaan olen liian laiska, joten olen sitten ilman.
Aloita muuten tilaamalla virkatodistus isästäsi mahdollisimman pitkältä ajalta. En nyt muista kuinka pitkältä ajalta sen pitää olla, kyllä ne tietävät siellä virastossa. Tarvitset sitä joka paikassa, pankissa yms. Sen saaminen kesti ainakin ennen jonkun aikaa. Ja ota siitä tarpeeksi kopioita. Tässä on yllättävän hyvä lista käytännön neuvoja, joita ei välttämättä jaksa ajatella ja ottaa selvää, silloin kun suru vie kaikki voimat:
http://www.esshp.fi/alltypes.asp?menu_id=1780
Kestävyyttä. (Toivottavasti et harmistu tästä. Mun mies on usein sitä mieltä, että aina olen neuvomassa kaikkia. Vilpittömästi, se ei ole tarkoitus.)
Voi Riitta tietenkään en harmistu! Päinvastoin, on ihanaa saada lohdutusta ja tsemppausta ja vielä kaiken lisäksi ihan tosi hyviä käytännön neuvojakin. Oikeasti, kiitos paljon. Ja ihan kamalaa, että olet joutunut hautaamaan jopa veljesikin, tosi surullista. Olen pahoillani puolestasi.
VastaaPoistaUskon kyllä (ja tiedänkin), että suru vaihtuu hiljalleen haikeudeksi, koinhan sen jo äitini kohdalla, mutta hyvä kun mainitsit siitä, asiat ei oikein jäsenny omassa päässä selkeästi ja ihmeellisesti muistikin temppuilee. Tämmöinen sekopäisyys ja ahdistus kuuluu asiaan, tietävät terapeutit, koska ihmisen psyyke toimii kuulema niin epäreilusti, että trauman kohdatessa se päästää nousemaan pintaan myös vanhat traumat. Siksi tuo äidin kuolema tuntuu kuin eilen tapahtuneelta, samoin myös pari lapsuuden traumaa pyörii mielessä koko ajan. Mutta, kuten moneen kertaan olen itselleni muistutellut, en suinkaan ole ainoa ihminen jonka isä, äiti tai muu läheinen on kuollut. Niin järkyttäviä tapauksia ja kohtaloita saa lukea joka päivä lehdistä, sekä täällä meillä että maailmalla, että en tajua miten ihmiset kestää niitä sekoamatta täysin. Vähän mittasuhdetta siitä siis.
Mutta joo, siis järkyttävän monta hoidettavaa asiaa tuntuu olevan, en olisi osannut kuvitellakaan. Yritän saada ne jonkinlaiseen kiireysjärjestykseen huomenna, tänäänkin soittelin (ja jonottelin linjoilla) Mikkeliin tuntikausia. Kukaan esimerkiksi sairaalassa ei kertonut noista jutuista, jotka löytyy tuosta sun laittamasta tosi hyvästä linkistä!
Ihan oikeassa olet, Riitta, ehkä tässä tilanteessa pitää olla itselleen armollinen eikä yrittää pystyä kaikkeen samaan aikaan. Annoinkin itselleni jo luvan siirtää pari projektia hamaan tulevaisuuteen :) Mutta tuosta yritän kuitenkin taas saada uudestaan kiinni, että en ostaisi kotiin herkkuja. Itse asiassa tänään on eka päivä kun lähes onnistuin, sorruin vain yhteen jätskiin. Viikonloppuna meni vielä rekallinen makeaa ja rasvaista, hrrr.
Silloin kun äiti kuoli, olin juuri lopettanut tupakanpolton. Ensin ajattelin että millään ei mitään väliä, miksi sinnittelisin. Mutta kuitenkin sain sitten pidettyä itseni ryhdissä hokemalla mielessäni, että se, että aloittaisin uudestaan röökaamisen, ei mitenkään PARANTAISI tilannetta. (Olin lopettamisen yhteydessä hokenut kaksi kuukautta joka ilta 20 kertaa mantraa "tupakointi ei tee mitään paremmaksi", siksi se onnistuikin.) Niin että miksipä en yrittäisi soveltaa tuota samaa nyt kiellettyihin herkkuihin. Kun vaikka ne lohduttavat sen muutaman minuutin kun niitä syö, niin se jälkeenpäin iskevä morkkis on kamala. Eli lopun kaiken ne kuitenkaan ei lohduta. Joo, kirjotankin nyt heti paksulla tussilla A4:lle että "Mantra" ja teippaan sen makkarin seinään.
Tänään kun aloitin konkreettisesti hoitelemaan noita asioita, niin siinähän hurahti monta tuntia lähes normaalin oloisena. Toiminta tekee hyvää, ei pysty samaan aikaan murehtimaan, JA siitä tuntuu saavan voimia.
Tästä tuli nyt tosi sekava sepustus, mutta en jaksa korjailla, kellokin on jo ihan hirveesti. Palaillaan taas ja kiitos avusta!