Voi elämä... Isä kuoli

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.

Isä kuoli neljä päivää sitten, äkillisesti, perjantain vastaisena yönä. Tätini soitti asiasta, ja heti perään Mikkelin sairaalasta soitti lääkäri, joka pyysi lupaa ruumiinavaukseen. Saman tunnin sisällä puhuin vielä yhden itselleni vieraan isän sukulaisen kanssa.

Noiden kolmen puhelun jäljiltä olin epätodellisissa tunnelmissa ja sekaisin, enkä vieläkään tiedä mitkä ristiriitaisista tiedoista pitävät paikkaansa, esimerkiksi että kuoliko isä sairaalaan vai kotiinsa. Tai että mistä syystä hän kuoli; lääkäri puhui niin nopeasti ja lopetti lyhyeen. Mieleeni jäi vain lause viikkoa aiemmin tapahtuneesta kaatumisesta, ja että “mutta olihan sitä runsasta alkoholinkäyttöäkin pitkään ollut”. Yritän kovasti olla soittamatta takaisin, sillä näiden neljän päivän aikana olen huomannut suuttuvani helposti enkä halua joutua katumaan että äidyin syyttämään lääkäriä hoitovirheestä. Ruumiinavauspöytäkirja ilmeisesti toimitetaan minulle, tuttava arveli, ja siitä toivon mukaan asiat selviävät.

Ensimmäiset kaksi päivää elin ilmeisesti shokissa, koska olin hajamielinen ja vain lähinnä tuijottelin ulos ikkunasta. En tuntenut itseäni kovinkaan surulliseksi, enkä miksikään muuksikaan. Vain yhden kerran muistan parahtaneeni huutoon, kyynelettömään itkuun, äkkiarvaamatta ja niin lujaa, että säikähdin! Myös ajankäsitys meni sekaisin. Kun sain perjantaina ensimmäisen soiton asiasta, oli kello 11.11. Kun kerroin asiasta pojalleni, sekä eksälleni jonka kyydissä tuolloin istuimme, tuntui uutisesta kuluneen pitkä ja monivaiheinen ajanjakso, mutta todellisuudessa aikaa oli mennyt vasta vajaat viisi tuntia. Seuraavana päivänä huomasin jo  jakavani elämäni aikaan Ennen ja Jälkeen.

Vasta eilen, kolmantena päivänä, tuska vyöryi päälle. Se oli hirveää, en muistanut että niin paljon voi ihmistä sattua sisältä. Vaikka olen kokenut tämän surun ennenkin. Itse asiassa aivan varmasti se oli silloin vielä paljon pahempaa, mutta ei siitä kovin selviä mielikuvia ole eikä tunnemuistumia, mustaa ja pimeää vain nousee mieleen. 

Se oli vuonna 1994, kevättä kuten nytkin, toukokuussa. Äitini oli sairastunut rintasyöpään saman ikäisenä kuin itse olen nyt, ja kolme vuotta sairastettuaan, 56-vuotiaana, hän kuoli. Jo kerran tapettu tauti oli tehnyt etäispesäkkeitä maksaan, se koitui äidin kohtaloksi. Koska äiti siis sairasti syöpää, ei luulisi, että kuolema tuli yllätyksenä, mutta kyllä se tuli. Siitä hetkestä, kun Meilahden syöpäosaston hoitaja vahingossa lipsautti minulle, että “mitäänhän ei siis enää ole tehtävissä”, ei mennyt kuin 5-6 päivää siihen kun äiti kuoli. Ja me kun olimme luulleet, että äiti oli siellä vain valmistautumassa uuteen hoitojaksoon! En vieläkään tiedä, missä vaiheessa hän itse sai tietää ettei sellaista aloiteta; ehkä vasta juuri ennen kuin hän uutisena kertoi siitä meille, kaksi päivää ennen kuin vaipui koomaan? Me, eli minä ja sisko ja äidin mies, emme tietenkään olleet kertoneet, että tiesimme asiasta jo. Emme tietenkään; muutenhan olisimme kaikki joutuneet olemaan vaivaantuneita, tai yhtä peloissamme - en tiedä, kumpi olisi ollut pahempi asia perheessä, jossa vaikeista asioista ei todellakaan ollut sallittua puhua eikä tunteita näyttää.

Vietin nuo viimeiset 5-6 päivää lähes koko ajan sairaalassa. Kävi siellä tietysti muitakin silloin kun äiti oli vielä tajuissaan. Äidin elinvoima heikkeni silmissä, ja hän oli hereillä vain osan ajasta ennen lopullista koomaa. Noina hereilläolon hetkinään hän suostui juttelemaan vain hetken aikaa, niitä näitä, ja päätyi lopulta aina ajamaan minut pois. Turhaan kuulema siellä istuin, kyllä hän soittaisi sitten jos jotain tarvitsisi, hoitajat pitivät huolta, ei hänestä tarvinnut huolehtia eikä vaivaa nähdä... Ei auttanut inttää vastaan. Niinpä sanoin aina hei-heit, otin takkini ja menin käytävään nuokkumaan tunniksi-pariksi. Sitten palasin huoneeseen, kerroin terveisiä kotoa, istuin hetkiseksi alas ja taas sain lähtöpassit. Ei äiti höperöksi ollut tullut, hän vain koki tilanteen tukalaksi, olin tulossa liian lähelle. Äidistä oli aivan liian intiimiä ja kiusallista istua samassa pienessä huoneessa kolmestaan minun ja Kuoleman kanssa.

Näin jälkeen päin tuo tuntuu epätodelliselta. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen katunut etten tuolloin ollut rohkeampi ja puhunut ja kysellyt ja lohduttanut ja itkenyt ja tehnyt sitä kaikkea, mitä elokuvissa kuolinvuoteen äärellä tehdään. Tai itse asiassa, kyllähän minä tuota kaikkea tein, mutta vasta sitten, kun äiti oli jo vajonnut koomaan eikä pystynyt enää hätistämään pois. Pitelin kädestä ja paijailin ja puhelin vanhoista ajoista ja lauloin uudestaan ja uudestaan, loputtomasti,  Tien korvessa kulkevi lapsosen tie ja Heinillä härkien kaukalon (koska muistelin nimenomaan äidin opettaneen ne minulle). Ajantaju meni tuolloinkin, täysin, mutta uskoakseni laulelin siellä kaksi päivää ja yötä. Kolmantena päivänä hoitaja kirjaimellisesti komensi minut käymään kotona, patisti suihkuun ja pariksi tunniksi oikeaan sänkyyn nukkumaan. En olisi lähtenyt, mutta hän antoi ammattilaisen sanansa siitä, että ei niin lyhyen ajan sisällä mitään tapahtuisi. 

- Olen vuosia ja vuosia nähnyt potilaita tässä vaiheessa ja voin taata, että ainakin kaksi päivää menee vielä. Aivan varmasti. Mene nyt vaan.

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että kun tulin suihkusta ja romahdin sänkyyn, niin puhelin soi. Äidin oli ollut pakko ajoittaa kuolemansa siihen lyhyeen hetkeen, kun en ollut paikalla. Koomassakin häntä kauhistutti ajatus, että joutuisimme jakamaan niin kipeän asian yhdessä. Pokan oli pidettävä viimeiseen hengenvetoon asti. Tämän asteinen pidättyväisyys on jo niin hurjaa, että eteläisemmissä maissa kukaan ei uskoisi tarinaa todeksi. Mutta luulenpa, että näillä leveysasteilla tämä ei ole hirveän harvinaista, ainakaan äitini ikäluokassa eli sodan jaloissa syntyneiden parissa.

Aloitin kertomaan isän kuolemasta, mutta päädyinkin äidin lähtöön. Voi olla, että joudun palaamaan isään vielä uudestaan. En tiedä. Tässä mennään muutenkin niin hetki kerrallaan. Kuumat aallot kyllä tulevat ja menevät kuten ennenkin. Olo on vaan niin tukahduttava ja tukehduttava, että noinkohan edes huomaisin, jos ne yhtäkkiä loppuisivat.