Pitkästä aikaa tämmönen päivä. Isän kuolemasta huomenna 3 kuukautta.
Olen pystynyt jo itkemään. Oikein huutamaan. Se lähtee syvältä eikä meinaa lakata kun on alkuun päässyt. Silti, hyvä että pystyn. Kyllä se auttaa, kaikkihan sen tietää. Ei se ikävää vie, mutta kun oikein syvälle kipeisiin asioihin kaivautuu ja siellä parkuu ja piehtaroi, niin saattaa jopa tehdä oivalluksia.
Minä kun itkin äsken taas kerran sitä, että isä hylkäsi kun olin lapsi, niin oivalsin yhtäkkiä että miten niin, eihän se pidä paikkaansa! Eihän isä hylännyt; ei hän halunnut erota äidistäni, eikä hän mahtanut mitään sille ettei saanut minua tavata.
Kaiken huipuksi - en ymmärrä miten en ole ennen tätä tajunnut - ilman isää en olisi enää olemassakaan. En olisi elänyt edes kolmea vuotta. ISÄ PELASTI HENKENI, kirjaimellisesti, konkreettisesti, ja peräti kaksi kertaa. Ei hän hylännyt, hänhän piti kiinni!
Ensimmäisellä kerralla olin vielä sylivauva, vuosi oli 1959.
Äiti joutui sairaalaan jonkun jalkajutun takia, ja jäin isän kanssa kahdestaan. Isä teki Räsäsen konepajalla pitkää työpäivää, aamuseitsemästä iltakuuteen, ja minä olin sen ajan häkkisängyssä. Yksin kotona, neliviikkoisena. Hoitajaa ei saanut eikä vanhempainlomia tunnettu. Pihan toiselta puolen vanha pariskunta kävi muutaman kerran päivässä syöttämässä "jotain velliä", jota isäkin keitteli minulle illalla töistä tultuaan. Tätä kesti 6 viikkoa. Äidin syliin en päässyt kertaakaan, sairaalaosastolle ei tuolloin saanut viedä lapsia. Isä otti minut kuitenkin aina yöksi viereensä.
- Semmosta vikinää pidit, ei se kunnon itkua ollut, kertoi isä.Isältä tuon koko tarinan kuulin aikuisena, monta kertaa. Olisin niin mielelläni kuullut sen myös äidin näkökulmasta, mutta jahkailin liian monta vuotta. Äiti sairastui enkä tohtinut kysyä jos olisin vaikka tuottanut mielipahaa. Ja sitten äiti kuoli, 56-vuotiaana. Joka tapauksessa, neljä vuosikymmentä myöhemmin terapeutti kertoi, että isä oli kirjaimellisesti pelastanut henkeni ottamalla öiksi viereensä. Terapeutti sanoi pitävänsä suorastaan ihmeenä, että olin selviytynyt hengissä niin monta viikkoa niin vähällä sylissäpidolla. Lämmin kehokontakti kun on - nykyään tiedetään - ruuan lisäksi se nimenomainen asia, mitä pieni ihmisenverso tarvitsee pystyäkseen pysymään elossa.
Tämän toisen tapauksen olen myös kuullut lukuisia kertoja, silminnäkijöitäkin oli neljä: äiti, mummo ja kaksi enoa. Tapahtumapaikka oli mummolan piha. Isä ja kolmas eno peruuttivat kuorma-autoa autotallin takaa etupihalle, jyrkässä kulmassa rakennuksen kylkeä pitkin. Talon nurkalla, räystäästä tippuneen veden kovertamassa pienessä kuopassa, istuin minä hiekkalapion kanssa. Olin kaksivuotias. Äiti ja mummo laittoivat ruokaa tuvassa, enot värkkäilivät pyöriänsä tai jotakin. Kukaan ei ollut huomannut kuinka auton perä hiljalleen lähestyi omissa touhuissansa tuhisevaa tyttöä, ennen kuin punainen mekko lehahti ilman halki. Kuorkin iso takarengas oli mennyt niin läheltä, että olin tarttunut siihen hiuksistani ja vaatteistani ja pyörähtänyt kierroksen renkaan mukana. Mummo tai äiti sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan ikkunasta ja näki punaisen vilahduksen, ja salamana molemmat naiset juoksivat ulos kiljuen ja huitoen ja etanavauhtia peruuttanut auto saatiin pysähtymään heti.
Koko pääni oli ollut yhtä veren ja roikkuvien päänahanriekaleiden ja hiusten mössöä. Kaikki kai luulivat minun kuolevan. Isä kertoi, että koko sairaalamatkan hän oli pitänyt minua sylissään ja tehnyt kaikkensa, että pysyisin tajuissani, puhellut ja laulellut ja ravistellutkin aina kun menin ihan veltoksi. Puolen tunnin matka Mikkeliin oli ollut painajaista. Tutkimusten jälkeen isälle ja äidille kerrottiin, että vahinko ei ollut niin paha kuin miltä se näytti; olin selvinnyt pahalla aivotärähdyksellä ja ruhjeilla ja osittaisella skalpeerauksella. Oman psyykeni kannalta olikin kurjinta se, mitä seuraavaksi tapahtui: jouduin olemaan sairaalassa toista viikkoa ilman, että minua käytiin katsomassa. Isän mukaan kerran olivat käyneet, mutta kun olin alkanut itkeä hysteerisesti enkä päästänyt irti kaulasta, niin sen jälkeen kävivät katsomassa vain lasin takaa. Näin hoitajat olivat neuvoneet. Nyt aikuisena tiedän, että kaksivuotias ei pysty hahmottamaan mitä tarkoittaa "ei varmaan kovin kauaa"" tai "ensi viikolla", joten olin tietysti luullut että sinne vieraaseen paikkaan minut hylättiin. Sitä pienen lapsen hirveän suurta surua, eikä ketään lohduttamassa! Kyllähän siitä jäljet jäi, siitäkin, vaikka paljon pahempaa oli vielä tulossa. Monesti olen miettinyt, että ehkä pikkumennan olisi ollut parempi vain jäädä kokonaan sinne renkaan alle, mutta sitten aina tajuan, mikä tragedia se olisi ollut paikalla olleille.
Plus saattaa se olla niinkin, että jossakin laadittuun Suureen suunnitelmaan kuului, että juuri minä saisin kunnian saattaa maailmaan kaksi universumin ihaninta lasta. Eikäpähän universumin kahta ihaninta lapsenlastakaan olisi olemassa ilman minua! Isän ansiosta suunnitelma pääsi toteutumaan. Että kiitti, isukka rakas, t. minä, 53v.
Vau, sinä olet tiellä. En minä muuten sitä osaa kommentoida. Kai tässä iässä on syytä tehdäkin väli-inventaariota. Ehkei jää sitten vanhuuteen paljon läpikäymättömiä tunteita ja asioita.
VastaaPoistaNuo ovat kyllä oikeasti valtavia kokemuksia, jotka muokkaa ihmistä. Sitä pelkää alitajuisesti joutuvansa samaan tilanteeseen kuin silloin. Turvattomuuden tunteen välttäminenkin voi rajoittaa elämää. Voi tehdä itseään kohtaan väärinkin ohjaamalla toimintaansa niin, ettei tiedostamattomia pelkoja olisi uhkana.
Ärsyttää ettei tiennyt lasteni ollessa pieniä tätä ja osannut korjata ajatusmaailmaani. Turha enää on syyllistää itseään. Sitä vain toistaa mitä on itse saanut.
Kiitos Outsa, taas niin ystävällinen kommentti!
VastaaPoistaJoo, haluan itsekin uskoa että olen tiellä. Jossa alkaa se helpompi osuus nyt. Yli 20 vuotta olen tehnyt tietoisesti hommia sen eteen. Sitä ennen yritin elää niin kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta ei lopun kaiken onnistunut, kaikkea kurjaa ja kauhistuttavaa alkoi väkisin tunkea päivätajuntaan. Pakko oli valita itsetuhoisen pakenemisen (viina, huumeet) tai helvetin rankan työstämisen välillä. Onneksi oli lapsia, joten ensimmäinen vaihtoehto ei päässyt edes harkintaan.
Jännästi moniosainen tää prosessi, huomaan nyt. Ensin niitä asioita tuli katsottua niin kuin ne ihan oikeasti oli tapahtuneet (tai sen, minkä muisti) ja lakkasi pikkuhiljaa syyttämästä itseään, sitten niistä suuttui, sitten niitä suri. Nyt olen näköjään alkanut tarkastella niitä uusista näkökulmista, ja joko alkanut antaa anteeksi tai pystynyt löytämään jotain hyvääkin.
Mutta tietoisesti en ole noita vaiheita tuolla lailla läpikäynyt, vasta näin jälkikäteen sen näkee; en usko, että olisi edes mahdollista noudattaa jotain kaavaa. Ei olisi. Sitä vaan meni, kun vietiin, ja vikisi mennessään. Ja mennään edelleen, pitkän aikaa vielä, uumoilen, mutta vieläkään en pysty itse päättämään mitä tapahtuu; asiat vaan nousee pintaan ja ajatukset kulkee omia ratojaan ja tunteet myös. Hiffaaminen tulee aina jälkikäteen. Tai autettuna, niin kuin nyt, kun sä kerroit mitä sä tästä oivalsit.
Tasan oikeassa olet, että ei se itsensä syyllistäminen ketään auta. Mä yritän kanssa koko ajan antaa itselleni anteeksi omia virheitäni, työsarkaa siinäkin.