5:2 paastoten... TUUNATTU 5:2

Tuunattu ja tuunattu, heh, voikohan tätä enää viiskakkoseksi kutsua ollenkaan. "Kahtena päivänä vain 500 kaloria" kun on melko lailla se asian ydin, ja juuri siihen kohtaan menin sitten söhimään - enää en laske, että pysynkö 500:ssa. En odotakaan saavani nobelia tällä muunnoksella, mutta puolustukseni on, että hei, tämä toimii, tähän pystyn. Jos joutuisin taas punnitsemaan ja laskemaan kaikki kalorit, en jaksaisi edes yrittää. Ennen jaksoin, mutta en enää.

Meidän suhteemme Viiskakkosen kanssahan alkoi kiihkeästi. Elokuusta 2013 maaliskuuhun 2014 meni hyvin, intopiukeana punnasin joka suupalan ja merkitsin ylös lähes desimaalin tarkkuudella. Ja kehittelin itse aterioitakin, että tulisi vaihtelua. Ei tehnyt tiukkaakaan, ja olin helkkarin tyytyväinen itseeni - vaikka painoa ei loppupeleissä pudonnutkaan kuin 6-7 kiloa.

Sitten lähdin reissuun pariksi viikoksi, enkä tietenkään Bangkokissa tai Yangoonissa (Burman pääkaupunki) mitään laskeskellut, kuka hullu niin tekisi. Kunpa olisinkin syönyt vain ruokaa - aasialainen ruokahan on kohtuullisen terveellistä, paljoine vihanneksineen - mutta ei kun piti joka päivä vetää ihania kermaisia jälkiruokia ja suklaisia vohveleita! Niin ja "eksoottisia" sipsejä. Jotka oli kiva huuhdella alas jänskännimisillä limonaadeilla. Ja sitä rataa.

No, reissun jälkeen jatkoin epäterveellistä puputusta vieä kotonakin pari kuukautta. Inhosin itseäni niin, että inhotukseeni söin aina vaan lisää jotakin lohtumässyä. Sitten kun vihdoin ja viimein sain tehtyä korjausliikkeen, oli jo kesän alku. Tunnollisesti, houkutuksista huolimatta jaksoin silti pitää kiinni uudelleen löytämästäni rytmistä. Kunnes elokuussa alkoi ihan tajuton sairastelukierre, josta viimeisimmät rippeet tuntuvat vieläkin kipuina kantapäässä. Siihen se sitten jäi, uudelleen aloittaminen tuntui niin ylivoimaiselta että jo ajatuskin itketti. Kunnes, hallelujaa, kuukausi sitten keksin, että olisi kai huimasti parempi sinne päin kuin ei ollenkaan.

Tämä uusi, tuunattu suhteeni Viiskakkosen kanssa on sellainen, että kahtena päivänä viikossa syön palttiarallaa 400-700 kaloria. Tarkkaan siis en tiedä, kun en laske, mutta vanhastaan on kuitenkin tuntuma mitä voi syödä ja mitä ei ja suurinpiirtein kuinka paljon. Lähes aina lusikoin aamiaiseksi jonkun herkullisen proteiinirahkan, lounaaksi kahvin kanssa omenan tai klementiinin, ja päivälliseksi ruokaisan salaatin. (Itse asiassa kutsunkin näitä kahta vähäkalorista päivää Salaattipäiviksi.) Ihmeellisen ja ihanan helppoa ja rentoa on ollut, kertakaikkiaan.

Ja viikon viitenä päivänä taas syön normaalisti, mutta vähän fiksummin kuin aiemmin. Välttelen tosissani valkoisia jauhoja ja sokereita, ja teen kotiruokaa tuoreista tarvikkeista (luomua aina kun löydän). Ihan hirmu iloinen olen joka päivä siitä, että älysin, epäluterilaisesti, rikkoa rajoja (hui!) sillä jo nyt tunnen itseni niin paljon terveemmäksi ja sutjakammaksi ettäh! Painoa on vain vähän lähtenyt, vaatimattomat kolme kiloa. Mutta silti!

Minen ole mikkään ruokaguru, enkä väitä että tämä olisi välttämäti hyväksi, mutta jaoinpahan nyt tämänkin kokemuksen. Vaikkapa rohkaisuksi muillekin astua ulos boxista, jos ei muuta.