Haahaa, alkaa meikäläiseltäkin löytyä asennetta.
Jouduin päivemmällä lähi-K-kaupan kassalla tilanteeseen, jossa olisin normaalisti kuollut noloudesta: tilillä ei ollut katetta! Puoli kärryllistä tavaraa makasi tiskillä, mutta ei ollut massia maksaa niitä. Kaivoin kaikki käteiset taskuista ja laukun pohjalta, mutta ei riittänyt. Takana jono kasvoi. Sivusilmällä näin, kuinka sieltä jotkut koppelot jo kärsimättöminä kuikuili, ja vieressäni seisova juoksupukuäijä huokaili. Sen sijaan, että olisin anteeksipyytävästi elehtinyt kaikille - kuten kiltti-tyttö-syndroomaisena yleensä tuossa tilanteessa tekisin - niin toimitin asiaani täysin tyynenä. Vannon, että pulssi ei noussut yhtään, hyvä kun en haukotellut.
Mistä ihmeestä tuo zen oikein laskeutui? Tuli niin onnellinen olo että ei hitto, tältäkö se tuntuu kun ottaa oman tilansa ja oikeutensa eikä pyytele anteeksi että on sellainen kuin on - keski-ikäinen nainen jolla on välillä konsepti hukassa ja rahat lopussa?
Kassatyttö sen sijaan parahti tuskasta, kun sanoin, että jätän tavarat paikalleen ja käyn tarkistamassa tilin saldon automaatilla (ulko-oven vieressä).
- Ei niitä siihen voi jättää!
Rauhallisesti totesin, että kyllä ne nyt jäävät, en aio niitä takaisin hyllyillekään viedä.
- Mutta ei hätää, tulen kyllä takaisin.
Kassajono sihahti kiukkuisesti kuin kepillä tökkäisty käärme kun lähdin kävelemään. Kheh heh!
Parin minuutin päästä palasin kassalle, hymyilin mulkoileville jonottajille, ja kerroin tytölle että tilillä oli vain 21 euroa. Että jotain pitäisi jättää pois. Hmm... mitähän se olisi...? En tajua, miten en vieläkään alkanut hosumaan enkä pyytelemään anteeksi, vaan mittailin ihan tyynesti tavarat läpi ja valkkasin sieltä sitten pakastemansikat poistoon. Yhtään hätäilemättä ojensin taas kerran ne samat käteiset, vinkautin korttilaitteesta plussat talteen ja naputtelin pinkoodin rupatellen rennosti koko ajan. Tässä vaiheessa oma rauhallisuuteni oli tarttunut kassatyttöön, joka hymyili ja jutteli ilosesti vaikka koko jono huojui ja tuhisi.
Kaiken huipuksi - aah hah hah mun kanssani - sanoin tytölle, että voin kyllä viedä nuo mansikat takasin altaaseen ettei ne sula. Ai jumalauta niitä jonottajien ilmeitä! Sitten ne yritti sanattomalla sopimuksella kostaa ja seisoa kaikki niin leveästi, etten pääsisi ohi, mutta minä kylmähermo kävelin pahki tyynesti kuin Mooses meren halki ja muut väistivät. Helkkari mikä endorfiinipaukku!
Hymyilin kuin idiootti koko matkan himaan :D
Ei helvetti... mä haluan tuohon uskoon kanssa. Minä olisin lähtenyt automaatille ja siittä autolle. Mutta mun jaksamiset on ihan normi kassatoiminnoissa muutenkin vähän niin ja näin. Nautin siitä että tämä rouva se tietää mitä tekee... oikeen yksi vxxxn bessewisser.
VastaaPoistaVoi, tollasta ihanan tyyntä ja rauhallista itsevarmuutta minäkin tahtoisin tekemisiini!!! Ihan liian usein yritän olla ja tehdä niin, etten vaan ärsyttäisi, loukkaisi tai suututtaisi ketään. Vaikka toisten huomioon ottaminen onkin ehdottomasti hyve, niin rajansa silläkin!
VastaaPoistaNiin justiinsa, se raja pitäis löytää.... ärsyttää olla se, joka AINA ottaa muut huomioon. Pidetään puolemme tästälähin - se tuntuu hyvältä :)
VastaaPoista