Eloa naisen aikuisen: ULKONÄKÖPAINEISTA

What others think of me, is none of my business.

Tuon lauseen olen kirjannut Facebookiin lempisitaatikseni, vaan HAH! Ei todellakaan pidä paikkaansa. I DO care. 

Uskallan väittää, että jos joku naisihminen oikeasti tuohon asenteeseen nykymaailmassa kykenee, niin hän majailee joko suljetulla osastolla tai Antarktiksella akku tyhjänä ja laturi paskana. Molemmat vaihtoehtoja, joita olen itsekin harkinnut :) Kolmas vaihtoehto on pysytellä mahdollisimman paljon omassa kyökissä, mikä kokeilu onkin tässä parhaillaan menossa.

Aina ei ole meillä naisilla ollut näin. Ei ole tarvinnut välittää mitä muut sinusta ajattelevat ulkonäkösi takia, sillä muillakin piirteilläsi on ollut merkitystä. Tottahan nuoruutta on ennenkin jumaloitu, mutta ei hysteerisesti. Tokihan näteistä tytöistä ovat miehet tykänneet, mutta se nätteyskin on ollut makuasia isolla asteikolla. Jokaiselle on löytynyt ottajansa. Ja kun ne tyttöset (kuten pojatkin) ovat vanhenneet ja ulkonäöltään hiljalleen muuttuneet, niin sitä on pidetty yhtä normaalina asiana kuin että vesi jäätyy pakkasella. (Heh, funtsatkaa, ihanku luonnolla olis joku oma kiertokulku tai jotai muuta kreisii!)

Nyt luonnotonta on se, että vanhenee. Ei, oikeastaan se menee niin, että on luonnotonta jos ei yritä peitellä sitä että vanhenee. Siis jos on nainen. Lisäksi se on tahditonta muita kohtaan, vähän kuin niistäisi nenää hihaansa. Ei se nyt suoranaisesti kiellettyä ole, mutta ei sitä todellakaan ole kiva katsella! Tätä mieltä tuntuvat olevan miesten lisäksi myös yllättävän monet kanssasisaret.

Vielä 90-luvulla sekä lähiö- että seurapiiripissikset laitattivat silikonit ja hiustenpidennykset ja verhoutuivat vyölaukun pituisiin hameisiin "ihan itseään varten". Nykyään myönnetään suoraan, että muita varten. Mutta kuitenkin oikeastaan itseä varten, koska "kosmeettinen kirurgia parantaa naisen elämänlaatua". Mitä se ei kyllä tekisi, jos nainen asuisi metsämökissä yksiksensä. Joten toisten ihailusta se "parempi elämänlaatu"siis kuitenkin lähtee. 

Onhan tätä asiaa puitu vähän väliä, muka, erityisesti naistenlehdissä. Että hyi, hyi, on väärin tämä. Ja studioon on roudattu joku täydellisellä kasvoluustolla ja bambinsilmillä siunattu hohtavahampainen elämäntapaintiaani kertomaan meikitön selviytymistarinansa. - Shamaanileirillä murhasin isävihani ja synnyin uudestaan! 

Heti seuraavalle aukeamalle lehti onkin sitten ladannut uuvuttavan listan asioista, joita sinun pitää ostaa, nostaa, rullata, strechata, bauntsata, syväkuoria, tehohautoa ja age-synchronoida, sillä haluathan olla "Blondi, jonka ympärillä miehet matelevat" (oikea otsikko 40+-naisten lehdestä). Vai oletko sittenkin Viehkeä viettelijä, Seksikäs syöjätär tai Rohkea rokkimimmi? Tietysti syksyn muotiväreissä!

Kunpa en tietäisi näistä jutuista mitään, mutta (ihan lapsellisesta askarteluviritteisestä syystä) olen alkanut kantaa kotiin noita kauneusraamattuja lehtiroskiksesta - ja nyt pysyn väkisinkin vähän jyvällä ikuisen nuoruuden arkkitehtuurista. Tiedän, että kaivan omaa hautaani. Baz Luhrman kirjoittaa hienosti yhdessä biisissään: "Don't read beauty magazines. They will only make you feel ugly." Mutta Baz onkin mies; ei miehen tarvitse pysyä nuorena ja koreana ollakseen haluttava, päinvastoin, sex appeal se vaan kasvaa iän myötä. Siinä kun Jennifer satsaa (pelkästään) hiuksiinsa kymmeniä tuhansia, antaa Gere kuontalonsa vapaasti harmaantua - ja nousukierre Hottest Man Alive -listalla sen kun jatkuu. Just a gigolo, eh?

Mitään helpotusta naisen paineisiin ei toden totta tule iän myötä. (Ryppyvoiteista en edes jaksa aloittaa, kuka hitto niitä sadan euron purkkeja oikeasti ostaa?) Ihan pahimmilta ilmiöiltä ollaan Suomessa vältytty: vielä ei odoteta kasikymppisten köpöttelevän otsa-silmäluomi-poskipää-leuka-huuli-kaula-rinnat-allit-kyynärpäät-vatsa-pakara-vagina-polviheltta-korjaamoihin - heitäkin jo on - mutta seiskakymppiseksi asti olisi tavistenkin pysyteltävä kuolemattomuuskuosissa. Ikäihmisten lehdessä iso-iso-äideille liimataan tekoripset, vedetään metallia luomeen, töpsytellään rypyt piiloon, sipaistaan kirsikkaa huuliin, "häivytetään masulinja" trendimekolla, ja ei kun "korkkarit jalkaan ja sambaamaan!" Hyvinkäällä Pirkko huokaa; on näytettävä hyvältä kahveja kaataessa Väinön Lions-klubin talkoissa, ja kun Väinöstä aika jättää, joutuu kisaamaan harvalukuisista miehistä palvelutalon päivätansseissa. Lehdistä on nähty, miten laitettuja naisia siellä käy. Parhailla on kuulema koko ajan vientiä, harmaavarpuset joutuu valssaamaan keskenään.

Okei mut joo, mikäs skenaario tässä nyt sitten niinku siintäis? Mitä voisin tehdä toisin, jotta pääsisin siihen tilaan, että vähät vieraitten ihmisten mielipiteistä välitän? Ei harmainta hajua! Jos löytyy hyviä ehdotuksia, niin tänne vaan, kiitos! Mutta pliis EI sitä kulunutta "Älä VÄLITÄ mitä muut ajattelee!" kun sehän tässä vähän oli niinku pointtina että on vaikea olla välittämättä :)

P.S. Tapanani on esittää asioita vähän kärjistetysti, toisin sanoen en ole tässä nyt itsaria suunnittelemassa, ei mitään hätää!

P.S.2 Eivät useimmat miehet moukkia ole. Esimerkiksi exäni ei koko 15-vuotisen yhdessäolomme aikana kertaakaan edes ilmeellään vihjannut, että vuosi vuodelta runsastuvampi ja valahtavampi ulkonäköni olisi alkanut häiritsemään. Vaikka varmaan on silmää naiskauneudelle siinä missä muillakin. Siitä propsit hälle.

Eloa naisen aikuisen: LEMMENJUNA MENI JO

Muistan hetken pilkuntarkasti. Se oli helmikuun 12. päivä vuonna 2008. Alkuilta, pientä pakkasta. Kävelytin koiraa alas jäistä ulkoilutietä kohti Ratsaspuistoa. Napsautin päälle edellisenä iltana lahjaksi saamani ruusunpunaisen iPodin, josta olin ollut aivan haltioissani. Sitten korviini kajahti James Bluntin kauniin biisin ensimmäinen säe. "My life is brilliant." Kurkkuun nousi pala; tuo ei ole totta.

Biisi jatkui, tuli kertosäe. "You're beautiful, you're beautiful, you're beautiful it's true". Äkkiarvaamatta parahdin itkuun ja nykäisin paniikissa koiraparan sivupolulle. Mitä kauemmas katuvaloista pääsin, sitä lujempaa haukoin henkeä, kompastelin eteenpäin naama märkänä ja ulisin. Julma, raaka fakta oli salamana taivaalta iskenyt aivoihin (tai alitajunnasta, luultavimmin): en ikinä enää kuulisi noita sanoja! Ei koskaan enää "olet kaunis", ei kenenkään suusta, ei tässä elämässä!

Sitä seurasi vielä rujompi, yhtä selvänäköisen kirkas oivallus: en koskaan enää kuulisi "rakastan sinua". En ainakaan vilpittömästi lausuttuna. Itkin itseni tyhjäksi, palasin naama pilkullisena sisälle enkä edes yrittänyt selitellä miksi viivyimme ulkona niin pitkään. Ei sitä kyllä kysyttykään. Puoli vuotta myöhemmin jätimme mieheni kanssa yhdessä avioerohakemuksen, ilman dramatiikkaa.

Noista lohduttomista oivalluksista on nyt kulunut neljä ja puoli vuotta, eikä mitään ole muuttunut. Suren asiaa yhä, ikävöin kuulla noita sanoja yhä. Jotta voisin ne joskus vielä kuulla, pitäisi rakastua, mutta en edes leikittele ajatuksella. En haluaisi sitä. Enkä usko että se olisi mahdollista. Aina joskus kun tahtomattani näen ryhdittömän kuvajaiseni Siwan ikkunasta tai otsanahasta alkaen lattiaa kohti valahtaneen naamani jossa suupielet kaartuvat alaspäin, niin olen vilpittömän tyytyväinen etten edes haikaile uutta miestä. Kauheata sanoa, mutta tämä on totta: en varmaan huolisi sellaista joka huolisi minut!

Yritän välillä miettiä, että mitä tilalle, mitä rakkaussuhteiden tilalle? Maailman upeimmat lapset ja syötävän suloiset lapsenlapset ja poutapilvet ja perhoset ja hyvät kirjat jada-jada-plaa-plaa tuo tietysti mielettömästi sisältöä elämään, mutta haluan vielä muutakin. Jotakin muuta kuin mitä jo on, jotain samalla lailla omaa ja sykähdyttävää kuin romantiikka. Mitä ihmettä se voisi olla, että se olisi sellaista, että sen voisi myös saada? Jään miettimään... ja miettimään...

Ainakin kannattaisi jättää romanttiset elokuvat väliin, sen tajuan, niin ei tulisi näin noloja blogituksia. Aion silti julkaista tämän, sillä toivon, että se lohduttaisi jotakuta toista, joka luulee ettei kukaan muu tunne ja ajattele näin säälittävästi. Juna meni jo, mutta tarvotaan me radanvartta, ties vaikka sulle kuitenkin tulis komea konnari tai muu kiva ylläri vastaan... :)

Painonpudotus: Jojoilun olemus

Erillinen jatko-osa "VÄHÄVEHNÄINEN VINTAGE -DIEETTI" -päivitykseen:

       ON EES-TAAS PAREMPI KUIN PELKKÄ TAAS

En olisi kuuna kullanvalkeana uskonut, että minusta tulisi jojottaja.

Yli kolmekymppiseksi luulin oikeasti, että voisin syödä lopun elämääni suklaata ja sipsejä ja pysyä 65-kiloisena. (Olen 175 cm pitkä eli pituus-paino-suhde oli ihan bueno.)

Sitten kun kolmevitosena uskomaton tapahtui, lihoin 7 kiloa, olin varma että saisin ne pois pelkästään tahtomalla - olivathan ne tulleet tupakanpolton lopettamisen eli jalon syyn takia. Heti kun vain viitsisin tahtoa, niin kyllähän lähtis.

No, sitten lihoin vähän lisää... ja vähän lisää... Lopulta, 42-vuotiaana, painoin 80 kiloa. En silti ollut huolissani, olinhan aina sanonut että en välitä mitä painan (hah, laihojen sanoja!) vaan ainoastaan siitä, etten näyttäisi norsulta. Sitten näin kesälomalla vahingossa oman sivukuvani isosta peilistä, kun istuin hotelli Rosendahlin sängyllä - mahani kirjaimellisesti lötkötti reisien päällä ja jopa terävä leuka näytti pyöreältä (kait kun niitä oli kolme päällekkäin). Kun tulin tajuihini, ymmärsin, että nyt oli tullut aika alkaa tahtomaan kilot pois. Ei liene yllätys, kuinka siinä kävi. Oli pian pakko myöntää, että minä, siis ikuisesti hoikka minä, joutuisin laihdutuskuurille. Jojo-gongi kumahti ensimmäisen kerran.

Painonvartijoissa lähtikin 13 kiloa, hip huraa. Vannoin, etten päästäisi grammaakaan takaisin. Viime vuoden tammikuuhun mennessä oli tullut kaikki takaisin ja vielä 10 kiloa yli - 90 kg:n raja meni rikki! Sain kuitenkin kevään aikana laihdutettua pois 10 kiloa. Tämän kuun tammikuuhun oli tullut 2 kiloa takaisin. Sain laihdutettua 4 kiloa. Nyt lokakuuhun mennessä on tullut taas 6,5 kiloa takaisin - parissa kuukaudessa!

Voisin antaa lopullisesti periksi, kun ei tästä kerran mitään tule. Nauraa hyytävästi jojottamisen naurettavuudelle. Selittää nuttura tutisten jokaiselle, joka vain jaksaisi kuunnella, kuinka epäterveellistä jojoilu on. Ja sitten ahmia vain ja lihoa ja itkeä ja ahmia. Mutta ei, minulla on toinen plääni: jos en kerran pysty laihtumaan ja pysymään saavutetussa painossa, niin aion hitto vie jojottaa lopun elämääni!

Jotta ei se kävisi tylsäksi, aion vastakin kokeilla aina uusia dieettejä. Yhdellä saattaa lähteä viisi kiloa, toisella tulla viisi, ihan sama - en kuitenkaan koskaan jaksa pitkään pysyä valitulla radalla. Vähän kyllä jännittää, kuinka tämä Vähävehnäinen vintage tulee toimimaan... Jos se osoittautuu menestykseksi, voin patentoida sen ja tulla sikarikkaaksi. Ja sitten voin palkata George-Clooney-klooni-PT:n pitämään itselleni kuria :)

Muuten, VÄHÄVEHNÄINEN dieetti on isompi idea kuin miltä se kuulostaa. Mutta koska en halua pilata omia tsäänssejäni, niin en ala edes listaamaan mitä kaikkea se käytännössä tarkoittaa. Sen sijaan, kuten jo aiemmin totesin, aion edetä vain yhden pienen kauppareissun kerrallaan.

BJOING!

Painonpudotus: Plösön uusi yritys

Lähtöpaino 9.1. 2012: 82 kg

Paino alimmillaan: 77,9 kg >>> pudotus 4,1 kg

Paino 10.10. 2012: 84,5 kg >>> NYT LISÄYS 2,5 kg (lähtöpainoon)

(Lisäys peräti 6,6 kg siihen, mitä oli alimmillaan keväällä!)

Kun ei vanhat keinot selvästikään tunnu tepsivän, kehittelin ihan itse tämän uuden innovaation:

VÄHÄVEHNÄINEN VINTAGE -DIEETTI

Vintage ruokaa = ruokaa mummolan tapaan. 

Eli mitä tahansa ruokaa, mutta itse valmistettuna > ei lisä-aineita, säilöntäaineita eikä ylimääräisiä sokereita (jota joka paikkaan ängetään maun parantamiseksi). 

EIKÄ, ja tämä on se tärkein juttu, ei paljon yhtään vehnää!

Mummolassahan vehnää oli vain pullassa. Sitä kyllä pistettiin pöytään aina kahvin kanssa, mutta ei syöty kuin yksi tai kaksi palaa. Ja se oli pitkoa, ei mitään suklaakuorrutettua dallassilmäkierrettä. Leivät mummo leipoi itse, ohraa ja ruista, ja tietysti karjalanpiirakat ruiskuorella.

Vehnäjauhoa oli myös ruskeassa kastikkeessa, mutta ei sellaista kastiketta ollut usein. Sianlihakastiketta joskus, taidettiin kutsua läskisoossiksi jos oikein muistan. Jauhelihakastiketta rupesi olemaan vasta kotona joskus 70-luvulla, samoin nakki-. Mutta eihän niihin laitettu sitä jauhoa kuin pari lusikallista.

Ja että mikseikö vehnää? Koska se ei mulle selvästikään sovi. Aina on vatsa turvoksissa. Kysymys kuuluukin, että kuinka siitä pääsen irti nyt, kun olen kuukausikaupalla kaksin käsin vetänyt berliininmunkkia ja viineripitkoa ja täytekeksejä - ihan joka ikinen päivä jotain leivonnaista. Eikä siinä tietenkään kaikki; jälkkäriksi on mennyt suklaata ja jädeä ja vaniljavanukasta. Lohtumussutusta parhaimmillaan. MUTTA SE VEHNÄ, siitä pitää päästä nyt ensiksi eroon. 

Pari päivää olen jo harjoitellut. Jopa. Viekkareissa kiemurrellen jättänyt kaupassa pullan ostamatta, sen sijaan valinnut kahvin kylkeen jonkun ihanan makean jugurtin. Jännä juttu on, että kun olen päässyt yli sen kahvihetken - normipäivän kohokohdan - niin en ole pullaa sen jälkeen edes muistanut kaivata. 

Nyt aion mennä päivä kerrallaan, askel kerrallaan, kuin alkoholisti, enkä asettaa itselleni mitään muita tavoitteita kuin että ei vehnää. Katsotaan, katsotaan... 

Vua kuuleha mummo sielä pilive piälä, puotakko miulle roppakaapala sisuva ja voemmoo, kiitos :) 

(äh, aika nolo savonnus, korjatkaa joku pliis jos osaatte)

Eloa naisen aikuisen: LÖYDÖS MAMMOGRAFIASSA

"OTETAAN NYT MAMMOGRAFIA VARMUUDEN VUOKSI"




Rinnassa ei tuntunut kyhmyä, oli vain kipeä ja aristava alue. Kävin varmuuden vuoksi näyttämässä sitä lääkärille, joka varmuuden vuoksi laittoi lähetteen mammografiaan. Se oli viime viikolla. Tänään piti lääkärin soittaa tuloksista. 

Kuitenkin jo maanantaina Naistenklinikalta soitettiin ja kutsuttiin ultraäänitutkimukseen. Yritin selittää soittajalle, että eihän, nyt on tapahtunut joku erehdys, lääkärikin soittaa vasta torstaina. Mutta kuulema se oli heidän lääkärinsä, joka määräsi lisätutkimuksen ultrassa. Ensi viikon tiistaina. Yritin kysellä, että mitä tämä tarkoittaa, miksi näin pian, mitä mitä, mutta soittaja totesi olevansa vain sihteeri eikä tiedä asiasta enempää. - Ei se välttämättä mitään huonoa tarkoita, ja parempihan se on, että sitten tietää.

FUCK, sanoin (hiljaa itsekseni, koska olin ulkona pikkulapsen kanssa). Fuck fuck fuck fuck fuck.

Tänään lääkäri soitti ja kertoi, että mammografian löydös oli jokin plaplaa-tihentymä tai -tiivistymä tai jotain. Olin niin järkyttynyt siitä, että sieltä oli ihan oikeasti löytynyt jotain, etten saanut painettua outoa sanaa mieleeni. "Imusolmuke" tarttui kuitenkin, samoin "ohutneulanäyte". Kysyin, että kuinka huolissani minun pitäisi olla? - Ei mielestäni kauhean huolestunut plaaplaaplaa... hyvälaatuinen tai pahalaatuinen...plaaplaaplaa.

Ei "KAUHEAN huolestunut"? Väärin vastattu. Pitäisi sanoa että "Ei tarvitse yhtään huolestua"!

Eli tässä sitä nyt ollaan. Numerona tilastoissa. Joka neljäs sairastuu jonkinlaiseen syöpään. Naisten yleisin syöpä on rintasyöpä. Noin puolet sairastuneista on omaa ikäluokkaani. 

Okei, tiedän että menen asioiden edelle. Ja tajuan, että tämä voi olla väärä hälytys. Mutta näköjään on mahdoton nähdä mielessään iloisia mielikuvia, kuinka kaikki menee hyvin; sen sijaan pääkopan syövereissä häilyy pitkiä piikkejä, tippaletkuja, kipuja ja oksennusta, rahahuolia sairaalalaskuista, hiusten lähtöä... "vain puoli vuotta elinaikaa"... Olisi varmasti helpompaa suhtautua optimistisesti, jos ei äiti olisi sairastunut rintasyöpään tarkalleen samanikäisenä, ja kuollut siihen kaksi ja puoli vuotta sairastettuaan.

Ylipainoa, kohonneita kolesteroliarvoja, avieroja, kremppaa kaikennäköistä, vanhempien kuolemaa - jopa ystävien ja luokkakavereiden - sekä pelkoa omasta kuolemasta. Tätä on siis elo aikuisen naisen. Toki kauniita ja ihania asioita kanssa. Niitä odotellessa...


LOPPUKANEETTI: Ultraäänitutkimuksessa ei löytynyt mitään hälyttävää. Mammografiassa näkynyt tihentymä tms olikin ilmeisesti pelkkä viaton luomi rinnan ulkosyrjässä! Käskettiin "jatkossa tarkkailemaan huolellisesti" itseäni, mutta niinhän tämänikäisiä naisia kai muutenkin käsketään tekemään. Eli:

Hallelujah, ei mitään hätää, viikatemies ei vielä odottele ihan verhon takana!

Näköjään myös hyvä tietää, että lääkärit voivat olla typeriä töksäyttelijöitä, jotka eivät yhtään mieti millaisia kauhukuvia saattavat sanomisillaan aiheuttaa.

Waihdevuodet: TÄTÄ EI NIIN JAKSAIS

Vuosi oireita takana. Mikä on muuttunut?

Ei mikään. Tuskainen hikikohtaus iskee noin tunnin välein, pisarat valuu pitkin naamaa ja yläkroppaa, ja sydän säklättää ylikierroksilla. Kohtausta edeltää muutaman minuutin tukehduttava ahdistus ja pahoinvointi, ja kohtauksen jälkeen alkaa hypoterminen palelu.

Ihokin kuivuu, ongelma josta olen tähän asti ollut autuaan tietämätön. Heti kun lämpötilat laskee ja tuuli kylmenee, olen taas pulassa; nyt kesällä olen just ja just pärjännyt ohuen kasvoöljyn varassa.

Rintoja kuumottaa, ne ovat arat ja molemmissa on kipeä kohta, jota painamalla kipu tuntuu kainalossa asti. Yritän olla kuvittelematta mitä se voisi tarkoittaa, mutta joskus yöllä kun oikein vihlaisee niin synkät aatokset pyrkivät pintaan: tämän ikäisenä äidillä puhkesi rintasyöpä, jep jep.

Ja se nukkuminen, hah. Kun läkähdyttävä kuumuus iskee, ei riitä että peitto lentää kaaressa sivuun. Haukkana pitää ponkaista vääntämään tuuletin päälle, ja päätä on riiputettava sängyn reunan yli että ilmavirta osuisi siihen. Ensimmäiset pari minuuttia. (Tuuletin on lattialla, jos se olisi ylempänä niin viima piiskaisi niskat kipeiksi.) Sitten kun pystyy taas heittäytymään petiin, ainoa siedettävä asento on leveä X. Siinä kun sitten jäähdyt sopivaksi ja vaivut uneen, niin pian heräät nokka jäässä ja keräät hytisten peitot ja yökkärin takaisin päälle.

Sitten vielä sokerina pohjalla migreenikohtaukset. Ei sentään joka päivä, ehkä 3-4 kertaa kuukaudessa, mutta ihan ilmankin pärjäisin, kiitos.

Vuosi sitten purnasin kyllä, mutta en epätoivoisesti, koska kuvittelin, että ennen pitkää löydän oireisiin huomattavaa helpotusta. Heti alkuun kehittelemäni luontaistuote-mix auttoikin kohtalaisesti, mutta sitten se jäi, osin rahanpuutteen takia. (Olen koko ajan persaukinen, en ala nyt selittää miksi.)

Ilmaisista keinoista olen kokeillut liikuntaa ja kuntoilua, vähän; motivaatiota on nakertanut milloin mikäkin kremppa, joka on pakottanut pitämään pitkiä taukoja. Nyt on jalka kävelykiellossa, kun menin ja teloin sen hölmöyksissäni - ei enää koipi noussut kuin nuorna likkana ja paukautin sääriluun täysillä kaiteeseen josta yritin loikata yli. Siitä on jo kaksi viikkoa, mutta edelleen jalka kipuilee ja on turvoksissa, tai siinä on oikeastaan sellainen puolikkaan avocadon kokoinen kova pahkura siinä iskukohdassa. Tätäkö se vanheneminen on, että haaverit paranee paljon hitaammin?

Sitten oli vielä ne jäätyneet olkapäät (frozen shoulder), ensin oikeassa, nyt vasemmassa kädessä. Seisovaa kipua ei enää ole, mutta rasitus vihlaisee ja jää sitten särkemään tunneiksi. Käden liikerataahan sairaus supistaa kanssa reippaasti, esimerkiksi rintaliivien pukemisesta on tullut ihme kiemurtelua.
Eihän tämä siis vaihdevuosioire ole, oikeasti, mutta sattuu sopivasti juuri tähän ikään. Japanissa sen nimi onkin "viisikymmenvuotiaan naisen sairaus"!

Jos jokin on vuoden aikana muuttunut, niin oma asenne: olen alistunut. Tää on nyt tätä. Ei mennyt ohi vuodessa, voi olla että vie viisikin. Tai kymmenen. Hormonihoitoja en silti ota vaikka henki menis. Phuuh, taas se alkaa. Voi ketunvillat.

Painonpudotus: Argh, kaikki tuli takaisin!

Huom! En millään ymmärrä, miksi juuri tämä vanha teksti näyttää pomppaavan ensimmäisenä esiin kaikista painonpudotus-teksteistäni. Kannattaa katsoa muitakin, jos aihe kiinnostaa, tämähän on pelkkä aivoton ruikutus :)
(lisätty 27.1.2012)

--------------------------------------------------------------------------------


Lähtöpaino 9.1. 2012: 82 kg
Paino alimmillaan: 77,9 kg >>> pudotus 4,1 kg
Paino 9.8. 2012: 82 kg

Seitsemässä kuukaudessa nelkä kiloa pois ja sama takaisin. Siis yhtä tyhjän kanssa kaikki kieltäymykset ja itsekidutus kuukausien ajan. Yyyhyhyy, tää on niin väärin, NIIN VÄÄRIN!

Koko karmeus ja tilanteen toivottomuus selvisi vasta tänään, kun pääsin pitkästä aikaa vaa'alle (edellinen kerta oli toukokuussa). Nyt täytyisi vaan yrittää kasata itsensä, joopa joo... mut kui?

Päällimmäisin tunne on, että en ala enää. Ihan turhaa kaikki. Miten tästä muka jaksaisi taas nousta uuteen yritykseen, kun lopputulos on sitten kuitenkin tämä. Kaiken huipuksi kuulun nyt sitten virallisesti jojottajiin; porukkaan, jota olen aina salaa säälinyt. Hah! Siitäs sain! Sekin vielä!

Huoh. Äsken vetämäni viineri ei lohduttanut yhtään. Mutta en keksi mitään muutakaan, millä lohduttautuisin. Kuka sitä Nyytiäkään lohdutti, no ei kukaan! Kaikki on tyhmää, kaikki on perseestä, kaikki on turhaa, mistään ei tuu mitään, buuhuhuu... - Ai mun vuoro? Kaks tommosta, kiitos. Joo ei tarvi laittaa pussiin, menee ihan näin!