Waihdevuodet: MULLE ÄLÄ ALA

Alkuhuomautus: on tosi ystävällistä, että vakkariblogikaverit käyvät kommentoimassa toistensa tekstejä, mutta näihin vaihdevuosi- ja painonpudotusjuttuihini en oikeasti odota kommentteja kuin heiltä, joihin aihe oikeasti kolahtaa. Kiitos aikomuksesta kuitenkin!

Nonnih, aallot katalat tuli heti takaisin!


Mitä minä sanoinkaan siitä, että jos uskaltaa ääneen riemuita niin siinä käy huonosti? Niinpä. Katajaan kapsahdin että rytinä kävi. Kuumat aallot ja oheisoireet tuli kaikki takaisin. En ala niitä nyt luettelemaan, kun olen niin moneen kertaan niistä jo kertonut. Mutta kyllä kyrsii, voitte uskoa.

Aloin miettimään, että mitenköhän se näkyy päällepäin, että ihmisellä on vaihdevuodet menossa. Siis jos jätetään sivuun itsestäänselvyydet, kuten hikipisarat otsalla ja tumma puna kaulalla. Ainahan vitsaillaan, kuinka "vihaisiksi akoiksi" naiset muuttuvat hormoonihuuruissa tai mummotaudissa tai mitä niitä halventavia ilmaisuja nyt onkaan, mutta pitääkö se paikkansa?

Kun mietin omaa tuttavapiiriä, niin ei pidä. Kukaan ei riehu kuin mielipuoli, paitsi ne, jotka ennenkin riehuivat kuin mielipuolet. Mutta se ollaan huomattu, että mitään skeidaa ei oikein kukaan enää siedä kenenkään taholta. Mikä ilmaistaan selkeästi. Tulkitaanko se vihaisuudeksi, jos sanoo asiat suoraan, vaikka ei yhtään korottaisi ääntänsä?

Jos ajattelen omaa elämääni, niin juu. Mutta se johtuu osin siitä, että asun murrosikäisen kanssa, jolloin huutamista on kaikki mitä piltti ei haluaisi kuulla.
- Tuu syömään.
- Mitäh?
- Syömään.
- Joo joo joo, mitä sä raivoot!
- Ihan rauhallisesti puhun. Mutta tuu nyt, olen käynyt jo kerran sanomassa.
- JOO JOO, ÄLÄ HUUDA SIINÄ!
5 minuutin kuluttua:
- Tule nyt, oikeesti, ruoka jäähtyy.
- Mitäh?
- Syömään.
(Ei katsekontaktia, pelaaminen jatkuu.)
- Hei nyt, vauhtia.
- Häh?
- Että syömään, tule nyt.
- JOOJOO! Älä ragee!
- En ragee, mutta tule jo. On tosi epäkohteliasta odotuttaa toista, varsinkin jos se toinen on tehnyt sen ruuan.
- Ihan kohta!!
- Eikun nyt.
- JOO JOO JOO, MITÄ SÄ HUUDAT!

Mahtaisikohan päteä muuallakin, että ihmiset ei tykkää, kun niille sanotaan asioista vaikka sanottaisiin ihan rauhallisesti? Hmm, joitain muistoja nousee mieleeni...

Monen eri kaupan jonossa, kun viereen on auennut toinen kassa:
- Anteeksi, mutta eikö olisi oikeudenmukaista päästää ensimmäiseksi meidät, jotka olemme jonottaneet tässä jo pitkään?
- Ynh. (Ei hievahdakaan.)
- Minusta on epäreilua, että rynnätään tähän etummaisiksi, vaikka muut ovat jonottaneet pitempään.
- Mä nyt tulin tähän ekana!
- Niin tulit, se juuri olikin pointtini. Tulit tähän ensimmäiseksi, vaikka kuuluisit jonon hännille.
- Voitko lopettaa!
- Lopetan heti, kun sinä lopetat etuilun. Ole ystävällinen ja siirry jonon päähän.
- EI JUMALAUTA MITÄ PASKAA! (paiskaa korinsa maahan ja rynnii tiehensä)

Bussissa:
- Ei mul oo antaa takasin.
- Minä kyllä haluan lipun.
- Joo mut toi on liian iso raha.
- 20 euroa liian iso?
- Joo, ei oo vaihtorahaa.
- Mutta haluan ostaa lipun. Miten aiot ongelman ratkaista?
- Käy rikkoos pienemmäks!
- Ja sinäkö odotat tässä?
- En tietenkää! Sielt tulee vartin päästä seuraava.
- Minulla ei ole aikaa odottaa seuraavaa.
- Ei oo mun ongelma!
- Itse asiassa se on nimenomaan sinun ongelmasi. Minä aion nyt mennä ja istua tuonne penkille ilman lippua, jos et pysty myymään sellaista.
- YNGHMPH!

Lounasravintolassa:
- Anteeksi, tarjoilija? Tähän annokseen kuului ruokalistan mukaan keitetyt perunat eikä muusia. Myöskin tästä puuttuvat "kauden uunikasvikset".
- Onhan tos vihanneksii. (Osoittaa sormellaan muutamaa hassua, pakastimen jäljiltä vielä puolijäistä parsakaalinnykeröä ja porkkananpalaa)
- Niin... Ne ovat puolikylmiä. Eivätkä oikein vastaa mielikuvaa kauden kasviksista, koska ovat pakastevihanneksia suoraan pussista.
- Ei kukaan muu oo valittanu!
- Ahaa... Voisitko kuitenkin kysyä keittiöstä, olisiko muunlaisia kasviksia?
- Mut ne ON tähän vuodenaikaan tommosii!
- Öh.... (nielen vastalauseeni, että kyllä lokakuussa pitäisi vielä löytyä vaikkapa lanttua) Saisinko nyt kuitenkin perunat vaihdettua. Olisi ystävällistä, jos ne saisi nopeasti, kun muu perhe syö jo.
10 minuutin kuluttua:
- OLEPPA HYVÄ! (paukauttaa lautasen pöytään)

Miten näissä esimerkeissä nyt sitten näkyivät vaihdevuodet? No siten, että itse en aikaisemmin olisi vastaavissa tilanteissa sanonut mitään, olisin vain puhissut sisäänpäin. Olisin välttänyt avointa konfliktia, vaikka kuinka olisin ollut oikeassa ja toinen väärässä. Olisin ajatellut, että ei saa nipottaa, vaikka se olisikin ollut jo viidessadas kerta kun saan kylmiä vihanneksia. Että ei saa vaatia, eihän nyt minun takiani tarvitse. Niin, olisin ollut se kiltti tyttö, jonka yli saa kävellä kun ei se uskalla avata suutansa, ettei sille itselle tule paha mieli. Mutta ei enää, nyt pidän kiinni jokanaisen oikeudestani "huutaa", vaikka se ei yhtään miellyttäisi kuulijaa.

Näinkö ne vaihdevuodet siis näkyvät ulospäin? Jos näkyvät, niin ei se ainakaan hormoneista johdu. Muiden puolesta en voi puhua, mutta omalta kohdaltani tiedän, että ajan kulumisesta se johtuu. Kun vuodet ja vuosikymmenet vilisee ohi hirveätä vauhtia ja niin paljon asioita haluaisi vielä tehdä, niin ei tässä kertakaikkiaan enää viitsi tuhlata aikaansa muiden edessä matelemiseen tai takana jonottamiseen. Minun aikani on nykyään niin arvokasta, että ihan itse päätän mihin sitä käytän - ja jos ei se muita miellytä, niin voi voi, syyttäkööt minun puolestani hormoneja tai vaikka mormooneja ja katsokoot nakkaanko kakkaakaan.


Photo: slate.com

Kahvit kaupungilla PIAN PÄÄSI SANOO POKS

Miten vaikeaa voi olla kirjoittaa joistakin asioista ilman naureskelua ja sarkasmia?

No se on tosi vaikeaa. Kun meillä useimmilla on tarve turvata selusta, ettei vaan joku luule että minä uskoin näitä juttuja joita kerrottiin Kosmisilla Parapäivillä viime sunnuntaina. Jo sitäkin on tarve selittää, että miksi ylipäänsä kävin siellä (ilmainen lippu, tapahtumapaikka 200 metrin päässä kotoa).

Parapäivien mainitseminen arveluttaa myös siksi, että jotkut tietävät, että olen aina ollut kiinnostunut selittämättömistä ilmiöistä ja salaiseksi luokitelluista asioista. Salaliittoteoriat vaan on niin siistejä. Mutta uskokaa kun sanon - mitä enemmän ottaa asioista itse selvää, sitä vähemmän huuhaajuttuihin uskoo. Pystyy erottamaan, mikä on edes teoriassa mahdollista eikä nakkaa sitä tutkimatta suoraan sisäiseen silppuriin. Pystyy siis myös suoralta kädeltä tunnistamaan mikä on silkkaa hourailua.

Mutta nyt, ilman sarkasmia ja hampaita, sensuroimattomia valittuja paloja puheista joita Parapäivillä pidettiin. Kuulkaa ja vaviskaa:

"Joukkomurhaaja Brejvik on robotisoitu. Robotisointi on tehty valtion toimesta, osana eliminointistrategiaa."

"911 eli World Trade Centerin kaksoistornien tuho oli lavastus. Uutiskuvat torneihin syöksyvistä lentokoneista ovat vuodelta 1975. Kukaan paikalla olleista ei oikeasti nähnyt lentokoneita."

"Men in Black eli miehet mustissa ovat todellisuutta, ja tulleet tänne madonreikien kautta toisilta planeetoilta. Ne valvovat, etteivät Maassa vierailevat extraterrestriaalit olennot käyttäytymisellään paljasta itseään."

"Maailman valtiot ovat yhdessä päättäneet, että 85% planeettamme ihmisistä eliminoidaan pian.
Operaatio suoritetaan asentamalla ihmisten päihin mikrosirut, jotka saadaan satelliitien välityksellä aktivoitumaan. Niiden avulla ohjaillaan ihmisten ajatuksia ja saadaan nämä käyttäytymään itsetuhoisesti."

"Nykyajan mikrosiruja ei pystytä poistamaan, koska ne ovat mikroskooppisen pieniä - toisin kuin vanhan ajan implantit, kynnenpuolikkaan kokoiset, joita on suomalaisiltakin leikattu pois korvan takaa. Hammaslääkäriasemalla voi kuitenkin käydä kuvauttamassa kallonsa, niin ainakin tietää, onko siru jo päässä vai ei."

"Salaiset agentit käyvät kaappaamassa papereita ja muita tavaroita Rauni-Leena Luukasen pöydältä."


P.S. Kahvi oli Parapäivillä kehnoa ja maksoi liikaa. Eikä ollut edes pullaa.


Kuva: kulfoto.com

Eloa naisen... INVISIBLE WOMAN

Miehet nyt vaan katselee naisia, eikö?

Eikä tarvitse olla mikään kaunotar, ne katselee joka tapauksessa. Suorittaa ainakin pikaisen skannauksen. Tietysti mitä nätimpi nainen, sitä pitemmiksi katseet venyy. Näin se vaan menee, turha minua on siitä syyttää. Luonnonlaki numero 1.

Luonnonlaki nro 2. näyttää olevan, että kun naisen ikä ylittää viidenkympin, niin miehet lakkaa katselemasta. Tai tarkemmin sanottuna ne viipyilevät silmäykset loppuu, jos nainen näyttää tavalliselta yli 50-vuotiaalta, oman ikäiseltään siis.

(Ja nyt turha hermostua siellä, että ei pidä paikkaansa, ei ainakaan minun kohdallani, kylläpäs vielä katsovat! Hyvä juttu sinulle.)

Että yhtäkkiä sitä vaan muuttuu näkymättömäksi. Se on erikoinen tunne. Minulta ainakin vei useamman vuoden, ennen kuin totuin siihen. Tämä asia tuli puheeksi taas hiljattain, kun ystävä vuosien takaa kävi kahvittelemassa ja päästiin outoa juttua yhdessä päivittelemään.

Miksi asia sitten niin häiritsee? No, koska se on iso muutos, valtava suorastaan. Elämästä häviää yksi näkyvä ja tuntuva elementti. Oma rooli maailmankulussa muuttuu etkä itse mahda mitään. Onhan muutos usein hyväkin asia, mutta silloinkin se tarkoittaa, että entisen on ensin kuoltava.  Ja tuttujen asioiden kuolemaa joutuu suremaan, olipa se asia ollut hyvä tai huono tai muuttuipa tilanne parempaan tai huonompaan. Ja kyllähän tässä tilanne muuttuu huonompaan, tottakai, jos on tykännyt niistä katseista (kaikki eivät suinkaan tykkää). Vaikka yksi kolmevitonen nainen taannoin sanoikin, että hän oikein odottaa aikaa kun tulee (noin) vanhaksi, niin ei tarvitse enää välittää miltä näyttää! Lapsiparka.

Kun miehet lakkaavat katselemasta, niin kyllä se aiheuttaa hämmennystä. Kun minähän on edelleen minä, mitä hittoa! Vielä oudommalta sen täytyy tuntua luomusti vanhentuneista misseistä ja muista kaunottarista. Mitä korkeammalta tippuu, sitä kovemmin sattuu, sanotaan.

Muistan lukeneeni jonkun lehtijutun, jossa rohkaistiin lukijoita että "Tavallisen näköiset naiset, malttia, kun pääsette keski-ikään niin puntit tasoittuu!". Tuo voi hyvinkin pitää paikkaansa. Tunnen ainakin yhden "tavallisen näköisen", joka avoimesti riemuitsi minulle asiasta. Mutta mainitussa artikkelissa puhuttiin nelikymppisistä, juuri ruuhkavuotensa päättäneistä. Vähänpä se heitäkään lohduttaa jos kummankaan ikäluokan perään ei enää katsota. Jos siis on kokenut sen positiiviseksi eikä negatiiviseksi asiaksi noin alunperin.

Mitä muuta haittaa kuin harmitus siitä voi olla, että muuttuu näkymättömäksi? Ihan käytännön juttuja. Turhaan saat seisoskella tien varressa konepelti pystyssä, ritarit kaahaavat ohi että kurat lentää. Kadunkulmassa saat yksinäsi pyöriä kartta kädessä, ei herrat eikä hidalgot tarjoudu oppaaksi. Ja raahaa vaan ihan itse ne kolme tonnin painoista laukkuasi portaita ylös, vetreät miekkoset hilpasee tukka liehuen ohitse. Eikä ovetkaan enää aukene meille, jos ei itse niitä avata. (Yleistystä, yleistystä, ei tarvitse pillastua tästäkään.)

Mutta voiko näkymättömyydestä olla mitään iloa kautta hyötyä? No ainakin se, että roolit ovat vaihtuneet. Kun ennen joutui välttelemään katsomista miestä silmiin - paitsi jos oli oikeasti kiinnostunut siitä - niin enää ei tarvitse vältellä, ei todellakaan. Voit vaikka hyppiä päälläsi tamburiinit nilkoissa, etkä siltikään tule huomatuksi. Joten, tadaa, nyt sinä voit istuskella hilpein mielin katukahvilassa ja tiirailla vuorostasi mieskauneutta. Tulkoon kesä ja hihattomissaan kuljeksivat kollit!

EDIT 7.3. Lukuisien vastalauseiden vuoksi tässä myös vaihtoehtoinen suhtautumistapa omaan muuttuvaan ulkomuotoon (omalla kohdallani runsastuvaan sellaiseen):

Painonpudotus "SILMÄLUOMESI TUNTUVAT RASKAILTA..."

PIM! OLET HYPNOOSISSA.

Kyllä, olen kokeillut sitä. Turha varmaan sanoakaan, ettei se auttanut. Ei ainakaan painonpudotuksessa.

Itse hypnotisoituminen kyllä onnistui, siitäkin huolimatta, että hypnotisoijan ääni ja puhetapa pyrkivät naurattamaan. Miten voi ihmisen kuiskailla narisevasti, oikeesti! Mutta sitten kun ääneen tottui, niin upottava nahkadivaani ja monotoninen suggestointi alkoivat tehdä tehtävänsä. Vaivuin ihanaan vaaleanpunaiseen pumpuliin... Enkä muuten saanut käsivarttani nousemaan kun sanottiin, että et saa sitä nousemaan! Okei, jos olisin halunnut repäistä itseni väkisin irti suggestiosta, niin olisin pystynyt siihen. Mutta miksi kukaan tekisi niin, jos on kerran hypnositoitavaksi mennyt - paitsi joku skeptikko, joka haluaisi osoittaa hypnoosin huuhaaksi. Mutta eihän se huuhaata sole, vaan erittäin syvä rentoutumisen tila. Eihän sitä käytettäisi osana terapiaa esimerkiksi lasten hoitolaitoksissa, jos se olisi höpönpöpöä.

(Nykyään pystyn itsekin saattamaan itseni tosi syvään rentoutustilaan, mutta en tietenkään itse pysty syöttämään päähäni suggestioita. Mikä on harmillista.)

Mutta siis joo, kyllä hypnoosi sinänsä toimi. Hypnotisoija sai luotua mieleeni ällöttävän eläviä mielikuvia ja assosiaatioita rasvaa ja sokeria kohtaan, ja vastaavasti tietysti ihania assosiaatioita terveellisiin herkkuihin. Muistan, kuinka vastaanotolta lähdettyäni odottelin junaa ja pidättelin oksennusta, en meinannut millään saada päästäni kuvaa puolentoista litran limupullosta täynnä kellertävää, paksua, limaista ihraa. Tekikö enää mieli cokista? No ei tod. tehnyt!

En nyt muista tarkkaan montako vuotta tuosta on vierähtänyt, ehkä 3 tai 4. Enkä sitä, että kauanko vaikutus kesti, mutta heittäisin arviolta että muutaman kuukauden. Sen aikana kiellot oikeasti pompsahtivat alitajunnasta pysäyttämään käteni, jos se alkoi kurotella Polly-pussia hyllystä. Mutta aikaa myöten vaikutus vaan alkoi hiipua ja mielihalun voima sai pysäytettyä alitajunnasta esiin pyrkivän ihrapulloraukan.

Okei, voihan olla, että hypnoosi toimisi yhä vieläkin, jos olisin noudattanut kaikkia ohjeita. Ihan mahdollista. Jos olisin toiminut niin kuin piti, olisin käynyt hypnotisoijan pakeilla toisenkin kerran, muistaakseni kuukauden sisällä. Myöskin olisin jatkanut projektia kuuntelemalla pakettiin kuuluvaa CD:tä, jonka sisältö oli aika pitkälti samanlaista kuin henkilökohtaisella käynnilläkin. Mutta, mutta - CD:llä hypnotisoijan ääni kuulosti vieläkin hullummalta, en kertakaikkiaan pystynyt yhtään kuuntelemaan mitä se kähisi. Ihan oikeasti, kuulosti niin sketsiltä.

Ai mitäkö se maksoi? No maltaita. Siinä syy, miksi kävin vain kerran. Kahden kerran normisatsi + CD:t olisi tehnyt hippasen alle 400 euroa. Itse asiassa siinä kävi niin hassusti, että kun hypnotisoija alun alkaen vastasi soittopyyntööni, olin juuri ulkona ja liikenteen läpi kuulin että hinta olisi SATAkahdeksanviisi euroa. Ja mietin, että saakeli kun on kallista, mutta jos se toimii niin maksetaan sitten ja syödään sardiineita loppukuukausi. Hehehee, olikin aika noloa sitten maksamisen hetkellä, kun pää vielä pöpperöisenä iskin tiskiin 200 euroa että siinä. Heppu ihan hermostui, pelkäsin jo että soittaa poliisit - hän kun oli kuulema ihan selvästi sanonut että KOLME SATAA ja kahdeksankymmentäviisi - mutta uskoi onneksi lopulta että, oli tapahtunut vilpitön väärinkäsitys.
Ja antoi CD:tkin mukaan, vaikka sanoin etten pysty maksamaan loppuja.

Mutta, suosittelenko hypnoosia? No, ainakaan siitä ei ole mitään haittaa, siitä olen varma. On ihana olotila olla oikein syvästi rentoutunut. Ja toisin kuin lavashowta pitävät, niin hoitavat hypnotisoijat eivät  suggeroi ketään kaakattamaan kuin kana tai ostamaan uusia kenkiä ja laukkua vastoin tahtoaan - mutta eihän siippa kotona sitä voi tietää... ;D


Kuva: webdesign.org

Painonpudotus UUDET POHJAT: +9 KG VIIME HUHTIKUUSTA

Mitä oikein tapahtui, nainen?

- No mä aattelin et ku isä kuoli sillon huhtikuussa ja kaikki oli kauheeta,  että en viitti kiduttaa itteeni ja vahtii mitä syön. Että palaan ruotuun vaikka kesän jälkeen. Koko kesän vedinki sitten herkkuja kaksin käsin, että jaksaisin syksyllä tsempata. Syyskuussa meinasin jo kuntokuurin aloittaa, mutta yhtäkkiä olikin jo lokakuu ja pojan syysloma. Ja eihän lomalla laihduteta, vaan nautitaan hyvästä ruuasta ja herkuista. Marraskuussa tein monia pläänejä, kuinka syödä hyvin mutta terveellisesti. Mutta sitten joulukuu jo yllätti ja hei haloo, joulukuu, ehkä ei paras laihdutuskuukausi. Tammikuuhun tultaessa olinkin jo depressiokuilussa, monta viikkoa, ja siitä toipumiseen tarvittiin rekkalastillinen berliininmunkkeja ja suklaata. Ja nyt ollaan tässä, helmikuun lopussa ja silmät selällään että wtf?

Seliseli ja oli mitä oli, mutta tänään kävin ensi kertaa kolmeen kuukauteen salilla & vaa'alla. Toisin sanoen lyllersin salille ja punnersin vaa'alle. Olihan ne rankat lukemat, kun 9 kiloa oli tullut lisää huhtikuun jälkeen. En voi väittää, että olisi tullut yllätyksenä, mutta silti! 

Nyt istun tässä ja ihmettelen, mitä tekisin. Motivaatiota ei löydy enää vanhojen temppujen toistamiseen. Entä jos päättäisi vaan, että antaa olla, en edes yritä laihtua. Jos yrittäisi opetella tykkäämään itsestä tällaisena kuin nyt on? Voisiko se mitenkään onnistua?

On mulla kyllä yksi ässä hihassa, jos totta puhutaan, ihan upouusi systeemi. En vaan uskalla vielä kertoa siitä enempää, kun sen toteutuminen ei ole vielä varmaa. JOS pääsen siihen mukaan, niin lupaan täydellisen raportin koko projektista ja tietenkin tuloksista. Sillä jos, jos, jos niin ihmeellinen asia tapahtuisi, että se toimisi meikäläisellä, niin sitten se kyllä toimisi muillakin. 

Nyt saa sitten pitää peukkuja, että onnistun pääsemään mukaan. Iik.

Kahvit kaupungilla HAKANIEMEN HALLI

Alakerrassa, ratikkapysäkkirysän suuntaisessa kulmassa, sijaitsee pieni kahvio-ruokapaikka. Kiireisimmät vetävät sumpit siellä. Mutta se tunnettu kahvio, missä presidentitkin nimikkopöydässään käy, löytyy yläkerrasta. Yhtä ystävällisesti siellä otetaan vastaan rahvaskin, jopa jalkavaivaiset ja vauvat vaunuineen, sillä hissi vie, hissi tuo. Me ketteräkoipiset kiipeämme kyllä mieluummin portaita, rappukäytävä on niin kaunis ja tunnelmallinen.

Ensin kandee kiertää kyllä alakerta ja napata mukaan ainakin aina tuoreesta, pakastamattomasta ruhosta tehtyä naudan vähärasvaista jauhelihaa sekä Eromangan lihapiirakoita, niitä kun ei ruokakaupoista saa. Kyllä sieltä moni hakee tuoreet luomumunat, juustot, savusilakat, kyljykset, ruislimput ja leivokset sekä luksusviikunatkin.

Tänään 13. helmikuuta, tavallisena tiistaipäivänä kahden aikaan, kahvilan vanhan osan ovat kansoittaneet riskit harmaat citypantterit sekä iloinen saksalainen turistiryhmä. Yksi filmitähden näköinen, kalliisti pukeutunut ja hienostuneen oloinen vaalea lady siemailee valkoviiniä ja vilkaisee välillä ujosti hymyillen ympärilleen, mahtaakohan odotella nettideittiään. Toinen nainen juo punaviiniä ja juttelee tuttavallisesti henkilökunnan kanssa. Mikä ihme viinimaa Suomesta nyt yhtäkkiä on sukeutunut? Siis että ravintolassa ja baarissa, tottakai, mutta että mummojen kutomien villasukkien ja käsintehtyjen saippuoiden ympäröimässä Hakiksen hallin kahviossa? Ihmettelen sitä vieläkin.

Käyn kahviossa niin harvoin, että otan melkein aina samaa kun sitä ei muualta saa, eli sitä jo mainittua lihistä. Sillä jos en ota, ja näen naapuripöydässä sellaista mussutettavan, hirveä katumus iskee ja riipii koko loppupäivän. Sekä palanpainikkeeksi tietysti kahvin, joka on ihan normisumppia hyvää. Moni näyttää ottavan täytettyjä croissantteja, ihme modernia touhua sekin. On siellä kyllä ihania piiraitakin, ja pullaa ja muuta makeaa mahantäytettä, slurps.

Lihis + kahvi maksaa alle 5 euroa, en muista tarkkaa summaa. Tässä paikassa on kuitenkin sellaista vanhan ajan patinaa ja kiireetöntä tunnelmaa, että vaikka maksaisivat mitä, niin kävisin siellä silti aina kun vanhoille kotikulmilleni eksyn.


Kuva: Risto Meriluoto

Naisen elämää 8 TUNNUSTUSTA

Rutinoita-blogin hurmaava Puskissa heitti ystävällisesti haasteella eli jakoi meikäläiselle ylläolevan Tunnustuksen. Leikin juoni menee niin, että minun tulee nyt kertoa itsestäni 8 paljastavaa asiaa, ja jakaa Tunnustus eteenpäin 8:lle hienon blogin pitäjälle. Joille tietysti paree ilmottaa asiasta, plus kehottaa kopsaamaan tuo kuvasymboli blogiinsa.

Heti tuli pulma: koska olen niin hidas lukemaan & yli-innokas kommentoimaan, niin en ole uskaltanut kerätä suosikkilistalleni kuin muutaman blogin. Ei taida joukosta löytyä ketään, joille ei olisi tämä haaste jo tullut! Asiaa on työlästä tsekata, joten pyydän anteeksi jos tämä tulee jo nn:nen kerran. Seuraaville haluan Tunnustuksen kuitenkin jakaa, kerta niin tykkään teistä ja teitin blogeista - ja koska haluan kuulla synkimmätkin salaisuutenne:

Rantakasvi - Rannalta katsoen
Riikka - Periferia
Outsa - Ailigaksen unessa useasti
Vanilja - Tuula ja Sami matkalla
Lady of the Mess
Riitta - Habitus miserabilis ad isntitutum
Kirsia - Kirjake

Tunnustukseni

1. En osaa kutoa, neuloa, virkata, tuunata, askarrella enkä alustaa käsin taikinaa.

2. Silloin kun vielä suostuin lähtemään ruotsinlaivoille, kauhoin seisovasta pöydästä aina keittolautasellisen samaa jälkkäriä: pohjalle jätskiä, päälle vaniljakastiketta, jonka päälle mansikkahilloa, jonka päälle kermavaahtoa. 

3. Jos radiosta alkaa koska tahansa soimaan 70-luvun nyyhkybiisi Without you, jätän kaiken muun kesken ja laulan mukana kovaa ja syvästi eläytyen. Yleensä vain kotioloissa, kuitenkin.

4. Olin ottanut mieheni työkalukaapista vasaran ja unohtanut palauttaa. Kun mies sitten joku kerta aloitti hirveän kiroilun ja koluamisen eteisessä, arvasin, mitä hän etsi. Lopulta hän ilmestyi verisuonet otsassa pullottaen oviaukkoon kähisemään, että olinko minä jättänyt vasaran jonnekin? Kielsin asian jyrkästi, syvästi loukkaantuneena. Heti tilaisuuden tullen piilotin vasaran sukkalaatikon pohjalle. En ole tähän päivään mennessä tunnustanut asiaa.

5. Lempipelini netissä on Draw my thing. Siinä pelaajat piirtää vuorollaan koneen hälle arpoman jutskan, ja muut yrittää arvata mikä se on. Lapsellista, mutta hauskaa, etenkin kun ei osaa piirtää. Eikä aina sekunnin silmäyksessä muista että miten se fire extinguisher tms vaikea sana nyt kirjotettiinkaan. Nolosti  90% taitavista vastapelaajista on 13-16-vuotiaita.

6. Halaan puita.

7. Kaksi ystävääni tuli katsomaan meidän uutta vauvaa, ja mies keksi, että laitetaanpa tytöille naposteltavaksi pähkinä-hedelmä-sekoitusta (ostettu irtotavarana, puoli vuotta aiemmin). Molemmat niitä söivät, toinen vähän enemmän, ja hällä alkoi vatsassa heti vääntää niin että juoksemalla vessaan meni. Toisellakin alkoi mahaa sattua. Katseeni osui pähkinäkulhoon - sen pohja kihisi pieniä toukkia! Työnsin kipon äkkiä pois näkyvistä, ja olin muistavinani että vatsatautia on paljon liikkeellä. Vielä parit vessatuokiot vietettyään tytöt poistuivat naamat valkoisina. Koskaan en kertonut asian oikeaa laitaa. Että sori, E, jos nyt luet tämän!

8. Yritin päästä moikkaamaan presidentti Kekkosta ilman sovittua tapaamista. Kiipesin aamuyöstä Tamminiemen aidan yli ja menin kolkuttelemaan ovea. Sitä ei tullut avaamaan Urkki, vaan aseistettu vartija. Pian istuinkin jo maijassa kahden skouden kanssa, jotka oli niin veemäisiä etten kertonut niille nimeäni. Loppuyö meni putkassa "poliisin vastustamisesta".