Eloa naisen... ITKEMISEN VAIKEUDESTA

Poistin tämän tekstin osiosta "Voi elämä...", se kun käsittelee vain kuolemaa.

Olen kateellinen ihmisille, jotka pystyvät itkemään, ja vieläpä toisten nähden. Pystyisinpä itse edes yksin ollessani.

No itse asiassa joskus pystynkin, Titanicin kanssa menee joka kerta puoli pakettia nessuja. Pienempiä tirautuksia kirvoittavat monet muutkin elokuvat, varsinkin sellaiset, joissa joku uhrautuu toisen puolesta. Dokumentitkin liikuttavat, etenkin pienimuotoiset tavallisten ihmisten tarinat, kuten se yksi missä noin satavuotiaat sisarukset olivat ikänsä huolehtineet toisistaan ja joutuivat sitten eri hoitolaitoksiin, kun eivät enää jaksaneet hakata halkoja ja kantaa vettä kaivosta vanhaan pirttiinsä. Toisten puolesta pystyn kyllä itkemään, omia asioitani en, vaikka ne olisivat kuinka hirveitä. Ihme juttu.

Olen tietysti tätä miettinyt ja selityksiä löytänyt. Meillä päin ei vain ollut sopivaa näyttää surujaan. Tai pelkojaan ja ahdistuksiaan. Yhden ainoan kerran koko elämäni aikana olen nähnyt äitini itkevän, yhden ainoan! Itkemisen mallia ei siis ole tullut kotoa, eikä myöskään äidin puolen sukulaisilta, joiden kanssa vietin paljon aikaa lapsena. Olin mummolassa kaikki kesät 13-vuotiaaksi asti, siis 3 kuukautta joka vuosi.

Mummolassa kyllä naurettiin paljon. Ihanimmat lapsuusmuistoni ovatkin mummolan sunnuntaipäiviltä, kun viisi enoa perheineen täytti tuvan ja miehet kisasivat herjanheitossa. Savossa kun oltiin, hauskuus ei piillyt niinkään juttujen sisällössä, vaan siinä kuinka rehvakkain elein ne kerrottiin ja kuinka kekseliäitä sanamuunnoksia ja sananparsia käytettiin. Voi kun muistaisin niitä vielä! Mutta itketty ei, tapahtui mitä tahansa. Sääntö koski myös meitä lapsia.

Tietenkään ei kyse ollut siitä, etteivätkö sukulaiseni olisi tunteneet samoja tunteita kuin muutkin ihmiset. Niitä vain ei saanut näyttää. Miksi? Ehkä hienotunteisuudesta; ei haluttu tuottaa toisille tukalaa tai murheellista oloa, ei nostattaa pintaan torjuttuja suruja...

Isovanhempani ja heidän lapsensa, kaksi kertaa evakkoon joutuneet ja lopulta talonsa, tilansa, karjansa ja muun omaisuutensa rajan toiselle puolelle menettäneet, joutuivat pakon edessä patoamaan tunteensa, eihän ihmisen mieli olisi niitä hajoamatta kestänyt. Siihen päälle vielä pelko papan puolesta, joka taisteli rintamalla. Luoditkaan eivät onneksi pystyneet yhdeksän lapsen isää hautaan asti kaatamaan, mutta syvät henkiset haavat sodan kauheus jätti; ei silti, että pappa olisi koskaan niistä puhunut. Pystypäin hoiti laajat pellot ja metsät, halonhakkuut, heinäpaalit ja hevoskärryt, verkot veteen ynnä muut maatilan hommat luoti selkärangassaan eikä ikinä valittanut. 

Kuten ei mummokaan, joka viideltä nousi ensimmäiselle lypsylle, juotti vasikat, syötti sonnin ja porsaat, kärräsi isot tonkat maitolaiturille, pyykkäsi 11 hengen liinavaatteet kiehuvassa lipeässä, keräsi sienet ja marjat metsistä ja juuriit maasta, keitti mehut ja hillot talven varalle, leipoi leivät ja piirakat, erotteli lihat luista paisteihin, ompeli sukat ja parsi palttoot, tietysti isommat lapset jo auttoivat. Ja yritti olla muistelematta kotitilaa Karjalassa ja hajalleen levinnyttä sukua ja ystäviä. Että vahva piti olla, koko perheen, kautta vuosien, etenkin vaikeina pulavuosina. Mutta, kuten mummo alati muisti kertoa, aina oli lapsilla puhtaat ja ehjät vaatteet, tarpeelliset koulutarvikkeet ja kelkat ja sukset, ja lopulta maailmalle lähtivät kunniallisina ja hyvätapaisina ihmisinä.

Tunteiden patoamisen tai ainakin piilottamisen tapa on siirtynyt meillä siis sukupolvelta toiselle. Järkyttävää on, että en itsekään pysty mallia rikkomaan. Molemmille lapsilleni olen kuitenkin selittänyt ja perustellut, miten tärkeää itkeminen ja tunteiden näyttäminen on. Ilokseni olen seurannut, kuinka erilaisia nuo onneksi ovat kuin äitinsä - siitäkin huolimatta, että yleensä lapset oppivat eniten esimerkin kautta.

Itse istun kuitenkin tässä taas silmät kirvellen, möhkäle kurkussa. Eikä ole ensimmäinen kerta. Tosi pahoja juttuja on aikanaan tapahtunut, ja vielä pahempiakin kuin pahoja, mutta vapaaehtoisesti en niistä ole puhunut. Nyt aikuisena, ihan viime vuosina, on ollut pakko vähän raottaa painekattilan kantta ettei se ole räjähtänyt. Mutta se itku, hitto kun se on vaan edelleen tiukassa. Olisi niin hyvä, kun siihen pystyisi, vapautuisi energiaa ja näkisi pitemmälle!

Muuten, ihan sama on oksentamisen kanssa. Saa olla vaikka kuinka karsea vatsatauti, niin älyttömyksiin asti pitää pidätellä. Oksentaminen on todella, todella vastenmielistä. Viime sekunneilla sitten rymistelen vessaan ovenkarmit selässä ja toivon, että edes osa lastista osuisi pönttöön. Voisiko näillä kahdella asialla olla jokin yhteys, ihan oikeasti? Molemmissahan on kyse sisustensa tyhjentämisestä. Niinkuin tässä purkauksessakin, itse asiassa. Miten ihmeessä tämä näin helposti sujuu?

LISÄYS: Kaikki tässä kertomani on tietenkin vain oma näkökulmani, joka perustuu muistikuviin ja joskus kuulemiini tarinoihin, jotka saattavat hyvinkin sekoittua ihan muiden ihmisten tarinoihin. Jos kaikki nämä muistelut blogissani olisivat elokuvaa, lukisi alkuteksteissä että "perustuu tositapahtumiin".