Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 3

2 viikkoa leikkauksesta - miltäs nyt tuntuu?

No helkkarin paljon paremmalta, kiitos kysymästä! 

Haavat vähän kipuilee edelleen, mutta sen kestää. Kipulääkkeiden avulla. Yhden päivän yritin hurjastella ilman, mutta turhaa masokismia oli se. Teki liikkumisesta ihan mahdotonta, pienikin tärinä kun raastaa ja riipii rintoja -  ja siis liikkumisella tarkoitan käymistä lähi-alepassa, tien toisella puolella. 

Optikolla kävin kaikesta huolimatta yksi päivä, lukulaseilla kun saa heittää jo vesilintua vaikka vasta vuosi sitten hankin ne. Keskustaan pääsee meiltä ratikalla vartissa, mutta jo menomatkalla tuli huono olo, alkoi heikottaa ja oksettaa. Näin se näköjään keho reagoi, kun ikää on mittarissa jo 57 pykälää - toipuu hitaasti. Mutta siksihän sitä sairaslomaa kuukaudeksi määrättiin, että ottaisi ihan iisisti.

(Äh, huomasin juuri, taas kerran, että ryhti on niin kumara että otsa lepää näppiksellä. Miten voi olla näin vaikeeta muistaa suoristaa selkää! - Ryhtiä pitää korjaamalla korjata, se ei tapahdu itsestään, painotti lääkäri.)

Muuten kuuluu pelkkää hyvää. 

Ensimmäisellä kerralla, kun vaihdoin haavateippejä, aikaa meni tyyliin tunti; jouduin sänkyyn huilaamaan kolmesti, kun lähti jalat alta ja silmissä sumeni. Seuraavalla kerralla vaihto sujui vähän paremmin, ja sitä seuraavalla jne. Eilen sain kaikki 10 teippiä vaihdettua samalla seisomalla, jei, siitä huolimatta että haavoissa oli vielä pari aukinaista kohtaa ja vähän kudosnestettäkin tirisi. Uuh.

Olen alkanut tottua uuteen alapainotteiseen kroppaani. Mikä ihana tunne, kun ei niskassa roiku kilon punnuksia! Ja, ehkä näen harhoja, mutta ihan kuin kuin syvät urat olkapäissä olisivat madaltuneet. Siis ne rintaliivien olkaimista syntyneet. Oi ihanuutta, pääsen kohta ostelemaan sieviä rintaliivejä suloisissa kuoseissa! G-kupeille ei sellaisia ole, on vain valkoisia, mustia ja beessejä (yök). Eikä pienemmät liivit edes maksa paljon mitään, siinä kun kunnollisista isoista liiveistä joutuu pulittamaan kuusi kymppiä. 

Okei, tämä ei ehkä ole riemukasta, että nyt maha pömpöttää isompana kuin kummankaan raskauteni loppuvaiheessa. Mutta siitä lääkäri etukäteen varoitti. "Vatsa näyttää sitten suuremmalta." Todellakin! Vaan koska se ei tullut yllätyksenä, pystyn elämään asian kanssa. Ja heti kun kykenen, niin alan harrastaa sellaista liikuntaa, joka polttaa erityisesti vyötärönseutua paisuttavaa ja vaarallista viskaalista rasvaa. Koska mä voin! Koska mä ihan oikeasti kohta voin!

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 2

Miksi leikkaukseen?

Tuossa aiemmin avasinkin jo vähän syitä leikkaukseen. Ykkönen oli kipu, jota oli kestänyt jo niin kauan etten edes osaa sanoa kuinka kauan. Ehkä 10, ehkä 15 vuotta. Niskat ja hartiat oli aina jumissa ja pieni särky päällä (myös päänsärky, jota paha jumitus aiheuttaa). Vuosien myötä koko yläselän alue alkoi kipuilla, lapaluiden alareunasta takaraivoon asti. Lapaluut ja selkärangan yläosa olivat kosketusarkoja nekin. Rinnat olivat tietysti kipeät myös, mutta niissä ei yleensä ollut nk. seisovaa särkyä, kipua tuntui liikkuessa. Hiljalleen alkoi tuntua  kuin koko yläkroppa olisi mustelmilla, pienikin painallus, mihin kohtaan tahansa, sattui enemmän tai vähemmän. Ja kamalat kourut syntyi olkapäihin rintaliivien olkaimista!

Asia tietysti paheni vuosien ja painonnousun myötä. Tietsikan äärellä röhnöttäminen siihen päälle vielä. Aikaisemmin niin hieno ryhti, jota aikoinaan rakennettiin koulun voimisteluopen toimesta - sitä puolapuilla ja renkailla roikkumisen määrää! - muuttui vähitellen kaameaksi kestokumaraksi. Siitä leuka pöydässä -asennosta yritän nyt muistaa opetella pois, se kun ei korjaannu automaattisesti sanoivat lääkäri ja hoitajat. Käskivät harjoitella peilin edessä. (Hahaha, pientä rajaa.)

Vuosien mittaan tulivat tutuiksi kaikki maailman niska-hartia-venytykset. Itämainen tanssi, jota olen hehkuttanut monista syistä, teki myös tosi hyvää. Mutta se jäi jokunen vuosi sitten, kun ryntäistä oli tullut niin painavat että kaikki reipas liikkuminen sattui. Siis vatsatanssi sinänsähän on rauhallista, enempi venyttelynomaista ihan kuin vaikka pilates tai jooga, mutta se piti aina aloittaa hengästyttävällä vartin aerobikkauksella (ettei lihakset menisi jumiin) eikä sitä tietenkään pysty tekemään jos joutuu kannattelemaan rintoja käsillään. Eikä niin tukevia urheiluliivejä ole keksittykään että hunajamelonin kokoisia rintoja tukisivat.

Samasta syystä en enää voinut osallistua mihinkään muuhunkaan ryhmäliikuntajuttuun.
Ja tämäkin: edes reippailla kävelylenkeillä ei voinut enää käydä, kun ei sietänyt pienintäkään ylös-alas-liikettä! Kävelemisestä tulikin tasamaahiihtelyä ilman sauvoja.


Kuka käski?

Onnekkaasti olen saanut pitää saman terveyskeskuslääkärin jo kaksitoista vuotta. Raimo-lääkärini tiesi ja muisti jo valmiiksi näitä kroonisia vaivojani, ja kun muissa yhteyksissä tuli puheeksi että liikunnan harrastaminen on käynyt mahdottomaksi, hän päätti että nyt kyllä pitää asialle tehdä jotain. Kuntohan romahtaa muuten täysin. Ja kun olin päässyt niin hyvään alkuun laihduttamisenkin kanssa, että olin täynnä motivaatiota ja hinkua liikkumiseen. Raimo kysyi, mitä mieltä olisin rintojen pienennysleikkauksesta? Että radikaali toimenpidehän se on, mutta vaihtoehdot olivat rajallisia? Vaikka äkkiseltään ajatus pyörrytti, niin sanoin heti, että kyllä kiitos!

Raimo laittoi sitten lähetteen menemään, ja kuukauden päästä tuli kutsu HYKSin plastiikkakirurgin vastaanotolle Töölön sairaalaan. Vastaanottoaulassa istuessani aloin tuntea syyllisyyttä. Eikö tämmöiset kunnalliset palvelut kuuluisi vain palovammapotilaille ja muille onnettomuuksien ja vakavien sairauksien uhreille? Miten sitä kehtaisi mennä tuhansien eurojen hintaiseen leikkaukseen, kun ei ollut henki vaarassa tai mitään?

Hävetti, kun istuin hetken päästä kirurgin edessä enkä meinannut muistaa rintsikoiden kuppikokoa (G vai H?)! Että jos en sitä edes tiennyt, niin kuinka tärkeä se leikkaus muka oli. Tuntui, kuin kirurgi olisi ajatellut samaa, ja aloin jo ottaa takapakkia "kun onhan teillä tärkeämpääkin tekemistä". Mies naurahti, ja sanoi, että hän on se joka päättää onko leikkaus tarpeellinen vai ei. Ja hän on sitä mieltä, että kyllä se on. "Vahva fysiatrinen indikaatio reduktioplastiaan." Ja jos yhteiskunnan varoista olen huolissani, niin voisin vaikka miettiä, että tämä toimenpide säästää kustannuksia joita muuten tulisi tulevaisuudessa. Nousi pala kurkkuun helpotuksesta ja siitä, kuinka ystävällisesti kirurgi jaksoi suhtautua vaikka huokaisikin ensin ja melko varmasti vähän pyöritteli silmiään hoitajalle. No ei oikeasti, heh.

Suurin piirtein tasan puolen vuoden kuluttua tuli sitten kutsu leikkaukseen - Tammisaaren sairaalaan! Soitin heti, että nyt on tapahtunut virhe, kas kun helsinkiläisiä ollaan oltu jo viiskytäviis vuotta. Mutta ei ollut virhe, vaan systeemi on kuulema mennyt semmoiseksi, että leikkauksia jaetaan Uudenmaan alueella ympäriinsä eri sairaaloille. Ääh! En todellakaan halunnut lähteä mihinkään jumalan selän taakse, entäs jos saisin vaikka vakavia komplikaatioita, sittenkö haettaisiin ambulanssilla kuitenkin Töölöön? Joten vaikka taas hävetti, nyt oma kiittämättömyys, niin en ottanut tarjousta vastaan. Tai siis kysyin, että eihän ole pakko tulla, eihän, enkö voi odottaa että omasta sairaalasta löytyy aika, sairaala kun sijaitsee vain kävelymatkan päässä kotoa? Seurasi soittelua sinne tänne, mutta kyllä se lopulta järjestyi.

Kun leikkaus siis tehtiin kunnallisesti, tulossa ei ole suurta laskua. Ymmärtääkseni joudun maksamaan vain sairaalapäivistä (2), esikäynneistä (2), ehkä tikkien poistosta (tehdään huomenna haavapoliklinikalla) sekä jälkitarkastuksesta. Ennen leikkausta jouduin käymään mammografiassa ja laboratoriokokeissa, en tiedä tuleeko niistä laskua. Mutta tuskin monista satasista puhutaan. Vielä ei ole postilaatikko kolahtanut.

Eloa naisen aikuisen RINTOJEN PIENENNYSLEIKKAUS, 1

Kyllä läksi painoa harteilta!

Siellähän se paino tuntuu, niskassa ja harteilla. Kipua  ja jumitusta. Ryhti kuin ongenkoukulla. Bussipysäkille juostessa ryntäitä on pideltävä kaksin käsin ettei lapaluut nyrjähdä paikoiltaan, sillä siellä se paino tuntuu myös, lapaluissa. Ja koko yläselässä, jos tarkkoja ollaan. Niinpä kun rinnoista poikkastaan kilo pois, niin kevennys ei tunnu niinkään rintamuksessa vaan niska-hartia-yläselkä-seudulla. Ja niinhän sen pitääkin, sitä vartenhan leikkauksiin hakeudutaankin. Tuskin kukaan ihan huvin tai ulkonäön vuoksi haluaa niin isoon ja peruuttamattomaan operaatioon.

Leikkaus tehtiin Töölön sairaalassa lauantaina - kyllä, lauantaisinkin leikataan, "jonon purkamista" sanoi hoitaja - ja nyt on tiistai. Eilen kotiuduin. Olo on vähän tuskastunut, koska toipumisen pahin vaihe on vasta alussa. Kivut vielä suunnilleen samaa luokkaa kuin sairaalassa. Ääh. Tätä pitäisi sitten jaksaa kuukausi. Paniikkihäiriökohtausta saa huiskia koko ajan taaemmas, se vaanii aina tilanteissa joissa on tukalaa eikä itse pysty vaikuttamaan asiaan. Pitää vaan muistaa hengittää, syvään sisään ja piiitkäään ulos.

Kuukausi on aika, mitä sairaslomaa oli kirjoitettu (todistus ja muut paperit ilmestyivät yöpöydälleni kun kävin vessassa). Sinä aikana pitäisi kipujen vissiin lakata kokonaan, vai pitikö, en ole ihan varma? Ehkä joku sanoi, että se on yksilöllistä? No, kahdessa viikossa ne ainakin vähenevät, luki jossakin. Pahin kipu ei tunnu rintojen sisällä, vaan niiden alapuolella kulkevissa koko rinnan levyisissä haavoissa. Niiden päällä on vain ohutta haavateippiä, jota sairaalasta annettujen tukiliivien saumat painavat täysillä. Eikä sitä voi estää, sillä tukiliivejä on pakko pitää 24/7 kokonainen kuukausi. Apuah! Eiku syvään sisään, piiitkäään ulos...

Tämä on tyhmä juttu, ja koskee luultavasti vain minua: itse kipu olisi ihan paniikitta siedettävissä, jos se ei johtuisi siitä mistä se johtuu, eli että liivien sauma painaa haavaa!  Kyllä minä kipua kestän, on se kokeiltu, no big deal. Mutta pää ei kestä mielikuvaa, josta en hetkeksikään pääse irti, että on tuore haava joka juuri ja juuri pysyy kiinni jonkin huokoisen pikku teipinpätkän avulla ja sitten sitä
hankaa ja painaa tiukasti jokin tiukka esine koko ajan! Huimaa ja oksettaa, uuh, eiku syvään sisään,
piitkääään ulos...

Samasta syystä alan hyperventiloida jo ajatuksesta, että joudun tulevina viikkoina repimään haavateippejä itse irti ja laittamaan uusia tilalle. Miten ikinä pystyn siihen, en tajua. Kun en pysty edes katsomaan niitä. Kun nolona kerroin tästä hoitajalle, joka vaihtoi osan teipeistä ennen lähtöäni, hän lohdutti että en ole kuulema ainoa joka on pyörtyä pelkästä ajatuksesta. Jo viaton verinäytteen ottaminen saa kuulema raavaitakin miehiä valahtamaan kalkinkalpeina permantoon - ja sitä ei edes tarvitse tehdä itse. Että joo.

Kivusta vielä: jos en koko ajan näkisi mielessäni, mistä se johtuu, ei se olisi iso ongelma. Lääkkeet auttavat, vaikka eivät yhtä hyvin tietenkään kuin ne, joita sairaalassa tiputetaan suoraan suoneen.

Mistä tulikin mieleen nukutus. Se ei tapahtunut niin kuin aina aikaisemmin. Ei tullut leikkauspöydän ympärille rauhoittavasti nyökytteleviä tyyppejä, hoitajia ja lääkäriä ja anestesialääkäriä, kuten odotin. En ollut edes leikkaussalissa. Olin vasta tullut kärrätyksi johonkin odotustilaan, joka näytti tarvikevarastolta, kun joku hemmo työnsin keltaisen maskin naamaani ja sanoi että tästä tulee happea ja kipulääkettä. Mitäh, siis mitäh? Mitä tapahtuu, kuka olet, eikä!

Eli ei tullut ystävällistä ääntä sanomaan, että nyt sinua alkaa ihanasti ramaista, ajattele mukavia ajatuksia niin näet mukavia unia, nyt saat alkaa laskemaan kymmenestä alaspäin, kauniita unia... Se oli pettymys, olin odottanut sitä lempeää uneen vajoamista turvallisten ihmisten ympäröimänä. Liekö johtunut tuosta pettymyksestä ja turvattomuuden tunteesta, että sain heräämön puolella sitten pitkään ahdistuskohtauksia. Joille ei sanottavasti herunut sympatiaa.

Noin teknisestihän leikkaus sujui hyvin, näin ymmärsin. 0,5 kiloa veks molemmista rinnoista.

Tässä tämmöinen yleiskatsaus, palaan vielä yksityiskohtaisemmin aiheeseen.

Waihdevuodet JO VIISI PITKÄÄ VUOTTA KUUMIA AALTOJA!

CCCCKKKK!

                                                   Ei lisättävää. Aihe käsitelty.






Edessä rintojen pienennysleikkaus 

Semmoiseen olen menossa viiden päivän päästä. Ei se näihin viheliäisiin vaihdevuosioireisiin auta, mutta josko yli vuosikymmenen kestäneet niska-hartia-selkäkivut vähän edes hellittäisi. Olisi sekin jotain.

Aihe saattaa kiinnostaa muita samassa jamassa kituvia ja leikkausta harkitsevia? Jos näin on, voin raportoida aiheesta; sekä itse leikkauksesta, sairaala-ajasta että toipumisen eri vaiheista.

Luin, että työkykyiseksi toipuminen voi kestää kahdesta viikosta yli kahteen kuukauteen, riippuen mahdollisista komplikaatioista. Ja jonkinlaisia komplikaatioita tulee, löytämieni lähteiden mukaan, jopa 50%:lle naisista. Hurja luku.

Itse leikkaus jännittää vähän, myönnetään. Ja toipumisaika, se pelottaa; voi tulla sietämättömiä kipuja, haavat voivat repeillä, ne voivat tulehtua pahasti ja niitä voidaan joutua korjailemaan. Tai sitten paraneminen sujuu siedettävillä kivuilla ja nopeasti. Ei voi tietää.
 
Mutta sen tiedän varmuudella, että en tule nukkumaan sairaalassa, en muuta kuin nukutuksen ajan. Ilman tuuletinta en kertakaikkiaan kykene, tukehdun ja läkähdyn. Siksi en ole vuosikausiin voinut lähteä yökyläilemäänkään mihinkään. Vuokramökillekin roudasin oman tuulettimen.
Voi kunpa ne säälisivät siellä mummelia ja pumppaisivat mömmöillä tajun kankaalle päiväksi tai pariksi!

5:2... 5:2-PÄTKÄPAASTOLLA 20.6.2013 - 13.5.2016

... ja yhä jatkuu!

Lopputulosta en voi kertoa, kun ei se ole loppunut. Loppuneeko koskaan.
Välituloksia olen kyllä raportoinut kolmen vuoden mutkittelevalta matkalta..
Alla olevan seurantaraportin laadin lähinnä itselleni, koska en löytänyt netistä ainuttakaan selontekoa siitä, kuinka 5:2 pitemmällä aikavälillä toimii. 

Minkälaisia vaiheita tähän kolmen vuoden kertymääni sitten on on kuulunut?

Ensimmäisen noin puolen vuoden aikana sain tiputettua 6-7 kiloa. Sitten tapahtui jotakin, mikä pisti viiskakkosen katkolle.  Sitten jatkoin taas, sitten lopetin taas jne. Taukoja olen pitänyt monta, usean kuukauden pituisia, pisin taisi olla yli puoli vuotta. Tammikuussa 2015 jouduin aloittamaan noin 10 kiloa suuremmasta painosta kuin mistä alunperin lähdin kesäkuussa 2013!

Aloin muistella, mistä katkot johtuivat, ja miksi lihoin niiden aikana niin paljon. Katkot näyttivät alkaneen aina, kun olin ollut jollain pitemmällä reissulla, tai pitkinä juhlapyhinä (joulu, pääsiäinen) tai jos sairastelin (jolloin lohtuherkuttelin). Selvästikään minulla ei ole laisinkaan itsehillintää, kun olen tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa.

Jos olen matkoilla, niin syön tietysti ulkona kaikki ateriat sekä välikahvittelut ja iltamussuttelut, ja tarjolla on valtavasti herkullisia vaihtoehtoja - toisin kuin kotona olisi. Valitsen tietysti ne kermaisimmat ja sokerisimmat ja rasvaisimmat,  koska ne nyt vaan ovat ihanimman makuisia, ja "eihän lomalla kaloreita lasketa". No ei lasketa, ei, mutta ei suurin osa ihmisistä siltikään mässytä samoja määriä epäterveellisiä herkkuja kuin minä. Syövät vaan ehkä tavallista tuhdimpaa ruokaa ja viekoittelevia jälkkäreitä, mutta jättävät pienen ladon kokoiset juustopiiraat ja kermaleivokset väliin. Yhtäkkiset moninkertaiset kalorimäärät lisäävät kaikilla helposti kilon painoa viikossa, ylikin, mutta useimmat ovat reissussa vain 1-2 viikkoa. Minä taas 3-4 viikkoa.

Joten syy ei ole ollut systeemissä. 5:2:ssa ei ole vikaa vaan minussa.
Miksi käyttäydyn poikkeustilanteissa kuin pikkukakara karkkikaupassa ilman aikuisen valvontaa. Miksi teen sellaista? En tiedä. Mutta se selittää, miksi onnistuin lihomaan aina katkon aikana 3-5 kiloa, jopa 10 kiloa sen yhden tosi pitkän tauon aikana. Samalla ylensyömisellä kaikki muutkin lihoisivat, vaikka eivät olisi kuulleetkaan 5:2:sta. Mutta normaalit ihmisethän eivät ylensyö, minulla on aivoissa joku feelu mikä pistää tekemään sitä aina kun on hyvä tekosyy ja kun "silmä välttää". Kenen silmä? Terapian tarpeessa olen.

5:2 on pistämätön systeemi, jolla saan kerta toisensa jälkeen palautettua itseni lähtöpisteeseen. Esimerkiksi tällä hetkellä olen suurinpiirtein samoissa mitoissa kuin olin kolme vuotta sitten (+-2kg) ja olen kuitenkin käynyt välillä 12kg korkeammalla.

5:2 -systeemiin on niin älyttömän helppo palata. Saa aloittaa aina puhtaalta pöydältä, ihan tuosta vaan - ei tarvitse hankkia minkään maailman pussikeittoja tai kapseleita tai jauheita tai liittyä mihinkään klubeihin. Lakkaa vaan tekemästä ruokakaupassa tyhmiä päätöksiä.

Vaan kuinka selviytyä vastaisuudessa poikkeusolosuhteissa ilman lankeemusta?

En todellakaan tiedä, ei harmainta hajuakaan. Onko ainoa keino pysytellä kotona neljän sisällä ettei joutuisi kiusaukseen? Eikö ikinä enää iloista peukuttamista Lievestuoreella tai Luxorissa? Höh, nyt tuli paha mieli. Mikähän lohduttaisi, hmm...eiku!

Eloa naisen... MAAGISEN AJATTELUN AIKA

                                        Muistat vielä Kristiina Halkolan? Olet jo tavannut Kuoleman?

                                          Tämän näytelmän sinä haluat nähdä.

Jos muistat Kristiina Halkolan elokuvia, olet sitä ikäluokkaa, joka on jo istunut hautajaisissa. Olet ehkä menettänyt äitisi, isäsi, iäkkään sukulaisen, puolisosi tai parhaan ystäväsi. Kehtaan sanoa näin, koska olen itse sitä ikäluokkaa. Mutta ei sinulla välttämättä tarvitse olla aikuisia lapsia, eikä kymmeniä avioliittovuosia takana, jotta tämä tarina koskettaisi. Didionin sanoin:
- Vielä se tapahtuu teillekin. Yksityiskohdat vaihtelevat, mutta kyllä se tapahtuu. 

Näytelmän nimi on Maagisen ajattelun aika. Voisi se olla myös Maanisen ajattelun aika. Tarinan juju on aikajanalla kiemurtelevassa, lauseiden ja muistikuvien lankoja maanisesti sekoittavassa ajatussokkelossa, josta tyhjän päälle tipahtaneen ihmisparan pitäisi nähdä mitä todellisuudessa tapahtui, ja sitten tehdä päätöksiä, hoitaa asioita, yrittää muistaa, yrittää unohtaa, hahmottaa faktoja ja erottaa ne harhoista, siitä toivonhippusesta että jospa sitä ei tapahtunutkaan? Kaikki tämä näennäisesti tyynenä ja järkevänä, sillä niin me vaimot ja äidit toimimme. Me olemme vahvoja, ettei maailma romahda. Meidän täytyy olla, sillä kuka muu muka?

Monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika perustuu samannimiseen kirjaan, joka perustuu todellisuuteen, tapahtumiin yhden vuoden ajalta kirjailija Joan Didionin elämästä. Mutta vaikka tapahtumat rajoittuvat lyhyeen ajanjaksoon, niin itse tarina rakentuu monilta vuosikymmeniltä. Tarinan päähenkilöt ovat Didion, aviomiehensä John Dunne, myöskin kirjailija, sekä aikuinen tytär Quintana.

Didion ja Dunne ovat ihmeellinen pariskunta, he kulkevat kaikkialla yhdessä. Käyvät yhdessä lounaalla joka päivä, matkustavat yhdessä, pohdiskelevat yhdessä, tapaavat yhdessä laajaa tuttavapiiriään, lukevat toistensa puolivalmiita tekstejä - elävät symbioosissa, mikä useimpia ahdistaisi. Mutta he ovat onnellisia. Muuten kyllä samanlaisia kuin me muut.

No okei, juuri tällä hetkellä onnea vähän varjostaa se, että Quintana, heidän ainokaisensa, makaa koomassa sairaalassa. Mutta kyllähän hän paranee! Didion pitäisi siitä huolta! Sinä olet turvassa, äiti on tässä! Kaikki ok! He ovat juuri palanneet sairaalasta tytärtä katsomasta, kun Dunne saa sydänkohtauksen, kesken illallisen, ja kuolee siihen paikkaan. Siitä alkaa sydäntä lämmittävä tarina, johon Didion meidät kietaisee. Alkaa vuosi, jonka hän eli maagisen ajattelun vallassa.

Didion on yhtä kuin Kristiina Halkola. Kristiina Halkola on yhtä kuin Didion. Hurmaavan Halkolan roolisuoritus on niin uskottava, upea ja mieleenjäävä, että kun joskus näen hänet toisessa roolissa, tulen ihmettelemään, että mitä Didion tuolla tekee! Halkola-Didion saa meidät nauramaan, nielemään itkua, ihastelemaan, hämmästelemään, ymmärtämään, turhautumaan mukana ja - no niin, ajattelemaan. Ajattelin siellä, että minäkin sanoisin noin, minäkin uskoisin noin! Mutta Didion ei ole hössöttäjä eikä melodramaattinen - siinä meidän eromme - hän on älykäs nainen hirveässä tilanteessa.

Ensimmäisenä aamuna miehensä kuoleman jälkeen, Didion heräsi sängyssä yksin ja hänen olonsa oli lyijynraskas kuten aina silloin kun he olivat riidelleet. Mutta tällä kertaa Didion ei millään muistanut, mistä he olivat riidelleet. Se ärsytti, sillä kuinka he voisivat sopia jos hän ei edes muistanut mitä riita koski. Sitten hän muisti. Sama tapahtui joka aamu usean viikon ajan. Ja pari kuukautta Dunnen kuoleman jälkeen Didion päättää lahjoittaa tämän vaatteet hyväntekeväisyyteen. Jätesäkki toisensa jälkeen täyttyi ja lähti. Mutta sitten tuli stoppi. Kengät. Miten hän voisi antaa pois kengät, Dunnehan tarvitsee niitä kun tulee? Vaikka Didion tajuaa, mitä ajattelee, hän ajattelee silti niin.

Pään sisällä tapahtuu paljon, mutta se ei ole suoralinjaista ajattelua. Siellä pyörii sekaisin isoja ja pieniä asioita kuin pyykkikoneen rummussa. Konkreettiset yksityiskohdat, ne on napattava joukosta. "Sairaalasta annetussa muovikassissa oli vakosamettihousut, villapusero ja vyö, ei muuta." Niistä pystyy pitämään kiinni. "He kysyivät, halusinko papin. Sanoin haluavani. Pappi ilmestyi ja sanoi sanansa. Kiitin häntä." 

Vasta neljä kuukautta myöhemmin Didion pääsee surutyön alkuun. Siihen mennessä hän on lukenut paljon suremista käsittelevää kirjallisuutta ja oivaltanut jotakin. "Toistaiseksi olin pystynyt vain suremaan surun syventymättä murheeksi. Suru oli passiivista. Se oli jotakin joka tapahtui. Murhe, surun tunteiden käsittely, vaati huomiota." 

Katsojana ajattelin, että kuinka sitä edes pystyisi antamaan huomiota omalle surulle, kun eli edelleen kriisitilassa. Pysyvä huoli ja pelko tyttären kohtalosta on perusteltua, Quintana on todella huonossa kunnossa. Välillä ennuste näytti jopa hyvältä, tyttö pääsi vähäksi aikaa pois sairaalastakin. Sitten tultiin taas lujaa alas ja jäätiin horjumaan kuoleman rajamaille. Johnin kuolemasta Didion ei voinut tuoreeltaan puhua Quintanan kanssa, vaikka tämä lyhyinä hereilläolon hetkinään kyseli että missä isä on, kuinka isä voi? Lopulta Didion kertoi, mutta joutui kertomaan sen vielä kahdesti uudestaan, koska Quintana ei pystynyt pitämään mielessään mitä asiasta oli jo puhuttu. Kohtuutonta, ajattelin minä. Ihan liian paljon kärsimystä yhdellä kertaa.

Toisaalta, tyttären asioiden hoitaminen tuo Didionin arkeen konkreettista tekemistä ja vie ajatukset muualle. Täytyyhän hänen esimerkiksi ottaa selvää kaikista toimenpiteistä ja lääkityksistä, että asiat tulevat tehdyksi oikein ja että mitään ei jää huomaamatta! Minäkin samassa tilanteessa lukisin kirjat ja tutkimukset ja ramppaisin sairaalan käytäviä D-dimeerikaaviot ja Farmakologian perusteet kainalossa. Näin samoin me äidit ajatellaan.

Näytelmässä Didion poukkoilee aiheesta ja muistosta toiseen, tästä hetkestä menneisyyteen ja takaisin. Se jättää katsojalle ilon oivaltaa ja rakentaa langoista vyyhteä, ja tekee näytelmän seuraamisesta kiehtovaa. Yhtään sanaa ei saa hukata. Eikä haluakaan hukata, muistelot ovat hauskoja tai liikuttavia tai kiinnostavia, tai kaikkea yhtä aikaa. Monenlaisia tapahtumia nousee pintaan. Paljon on sellaista, mihin on helppo samaistua.

Mietin, olenko koskaan ennen nähnyt näytelmää, jonka keskiössä on yli 50-vuotias nainen ja hänen päällisin puolin tavallinen arkinen elämänsä? Ei puumajuttuja, ei vitsailua vaihdevuosista, ei väkisin väännettyä huumoria jenkkakahvoista eikä mitään "hyväntahtoista" ikäpilkkaa? En ole, mutta nyt olen - ja ajattelen, että olen onnellinen. Sillä minähän riitän, me riitämme. Olemme ihan tarpeeksi hyviä juuri tällaisina kuin me olemme.

Didion piti muuten koko hääseremoniansa ajan aurinkolaseja päässään, etteivät muut näkisi kuinka hän itki. Miksi Didion itki?

Se selviää Teatteri Jurkassa. Mikäli onnistut saamaan sinne vielä lippuja. Muun muassa Hesarissa oli niin hyvä arvostelu, että pienen huoneteatterin ovella on riittänyt tunkua. Tee itsellesi ystävänpalvelus ja käy varaamassa liput heti taikka nyt :)

Kuvat Marko Mäkinen

Tiedoksi: Jos paria tekstissä olevaa suoraa lainausta ei löydy näytelmästä, niin se johtuu siitä, että luin kirjan juuri ennen näytelmää ja nämä kaksi sekoittuvat päässäni. Mutta kyse on samasta tarinasta, ja se välittyy samanlaisena, olipa muutama kohtaus tai repliikki mukana tai ei.

Waihdevuodet ASHWAGANDHA TAITAA VÄHÄN AUTTAA

Just, taas uusi "superfood" -villitys?

Kyllä ashwaganda superfoodeihin kai lasketaan, macan ja raakakaakaon ja gojimarjojen ym. joukkoon. Mutta kuuluuhan kymmenien superfoodien listaan myös nokkoset, pakurit, mustikat ja monet muut marjat, että ei ne kaikki mistään itäisiltä mailta tule eikä höpöhöpöä ole. Villityksestä en ole kuullut, oma löytöni on.

Ashwagandhasta löytyy tietysti netistä satoja sivuja tarinaa ja markkinointiturinaa, niitä uskokoon ken haluaa. Mutta: oma kokemukseni on että vau, se ihan oikeasti vaikuttaa!

Noin kuuden viikon käytön aikana olen ollut huomattavasti pirteämpi kuin normaalisti näin talven taittuessa kevääksi. Enkä ole saanut flunssan flunssaa, vaikka kaikki muut pärskivät, köhivät ja kuumeilevat.
Tosin vedän päivittäin myös isot annokset C-vitamiinia, eikähän sitä tiedä kuinka suuri merkitys tällä nykyisellä maidottomuudellanikin on. Paha mennä sanomaan, mistä mikäkin aiheutuu, ehkä kyseessä on kaikkien tekijöiden summa.

Joka tapauksessa, vielä kovempi juttu on, että ashwagandha on vähentänyt noin 80% sitä ahdistusta ja hermostuneisuutta, mikä iskee aina viisi minuuttia ennen kuumaa aaltoa. Tämä ainakin on ihan suora vaikutus vaihdevuosioireisiin.

(Ehkä joku miettii että no hellanduuleli, onpas kamalaa jos muutaman minuutin ahdistaa - mutta kun se tapahtuu noin kymmenen kertaa päivässä, niin laskutoimitukseni mukaan se tekee 27 250 ahdistusminuuttia viimeisen 3,5 vuoden aikana. Ei ihan pikku juttu.)

Toinen ashwagandhan suora vaikutus vv-oireisiin on unen laadun paraneminen. Kun otan sitä illalla noin tunti ennen nukkumaanmenoa, niin saan nopeammin unen päästä kiinni ja nukun sikeämmin. Ekan kerran herään kuumaan aaltoon vasta neljän tunnin jälkeen, kun aiemmin heräsin jo kahden tunnin päästä.

Ja sitten vielä tämä, jota moni pitäisi kai hyvänä: unen määrä on lyhentynyt. Vaikka menen nukkumaan vasta puoli yhden/yhden maissa, niin viimeistään seitsemältä katson jo virkeänä kelloa. Vaikka olen heräillyt aaltoihin aamuyöstä 2-3 kertaa.
TOSIN: nyt kun katu- ja siitepölykausi alkoi, on herääminen tuttuun tapaan vaikeata. Mutta siihen asiaan ei auta kai mikään. (Tai no muuttaminen Kreetalle jelppaisi. Mut ku ei o fyffee.)

Ashwagandha siis taitaa tosiaan vähän auttaa. Ainakin minua. Jos sinä, joka juuri nyt luet tätä, olet vilkaissut muita aiheesta kirjoittamiani juttuja, niin hiffaat kyllä kuinka iso juttu se on.

Mitä, miten, mistä?

Minä olen käyttänyt jauhemaista ashwagandhaa ihan vaan sekoitettuna puoleen lasiin vettä, joskus harvoin smoothiessa. Voisi sitä laittaa kai mihin tahansa nesteeseen. Taikka vaikka ujuttaa raakasuklaaseen, jossakin vinkattiin - ihan kuin tämmöinen tavis joskus oikeasti ryhtyisi niin työlääseen ja montaa raaka-ainetta vaativaan projektiin. Hippien hommaa on se :)
Ashwagandhaa saa myös kapseleina ja uutteena.

Netistä olen ashwagandhani tilannut, kuten tilaan muutkin luontaistuotteet. Ostan tietysti paljon kerralla, niin säästän postikulut. Tälläkin hetkellä on iso paketti odottamassa noutamista lähisiwasta, jippii! Mä olen niin lapsellinen, että riemastun joka paketista kuin joululahjasta, kun en ikinä muista mitä kaikkea olen tilannut :) Ashwagandhaa saa myös ihan kaupoista, ainakin täällä Helsinskissä.

En suosittele ashwagandhaa, enkä ole suosittelematta. Mutta minua auttoi - enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. (Jos muistan oikein. Ei voi tietää. Jospa A. alkaisi auttaa muistiinkin?)


PIKALISÄYS: Lähdin keittämään kahvia ja sivusilmällä näin jonkin ruskean paketin hautautuneena pähkinäpussien ja kuivahedelmien alle... HAH! On se hippien homma ollut jossain vaiheessa jo aika lähellä, kun kerran tarvikkeetkin olen hankkinut :)

Ashwagandhasta muualla:

Perinteisesti ashwagandhaa keitetään hunajalla makeutetun lämpimän maidon kera ja otetaan kupillinen kahdesti päivässä.

 Ashwagandha sopii oikein hyvin esim. raakasuklaan joukkoon maistumatta lainkaan läpi.

Ashwagandha soveltuu erityisesti vaihdevuosiaan läpikäyvillä naisille. Kasvin ainesosat lisäävät serotoniinia aivoissamme, mikä edesauttaa hyvänolon tuntemuksiamme. Intiassa kasvia käytetään joogan ja mietiskelyn tukena sen mieltä kirkastavien ominaisuuksien vuoksi. 

Tärkeimmät vaikuttavat aineet ashwagandhassa ovat alkaloidit ja laktonit.

Stressin sietoa lisäävät ravintolisät ovat avuksi, kun elimistö on kovilla. Lisäravinteista erityisesti B-vitamiinit, magnesium, kalsium, sinkki, seleeni ja alfalipoiinihappo ovat tärkeitä. Myös rasvahapoilla on tärkeä merkitys erityisesti aivojen toiminnan ja toipumisen kannalta. Rohdoksista ja yrteistä ruusunjuuri, ashwagandha, reishi ja tulsi rauhoittavat ja auttavat kehoa ja mieltä tasapainoon.

(Ympyrätalon apteekin sivuilta, siis ap-tee-kin. Jopas, jopas.)

Tässä englanninkielisessä alzheimer-blogissa puntaroidaan ashwangan mahdollisia vaikutuksia:

http://www.alzheimers.net/2013-11-21/ashwagandha-for-alzheimers/