Kahvit kaupungilla: Tampereen näkötorni + Mikkelin tori

Jos joku ei ole vielä käynyt munkkikahveilla Tampereen näkötornilla, niin se on synti ja häpeä ja vaatii asiantilan välitöntä korjaamista! Me käydään siellä joka kesä. Jo täällä Stadissa autoon istuessa alkaa kuola valua suupielestä..

Pyynikin mäellä töröttävä vanha näkötorni on tietysti nähtävyys vailla vertaansa, tai sieltä avautuva näkymä ainakin, mutta en muista minä vuonna olisin viimeksi siellä käynyt kun on niin kiire aina saada munkkia nassuun ettei sinne kerkiä. Vaikka eihän paikalle oikeasti hoppu housussa kannata rynnätä, takuuvarmana nimittäin on kahvilaan jonoa. Joskus vain muutama tyyppi, tai sitten kokonainen bussilastillinen kuten toissapäivänä. Mutta ei se haittaa, nopeastihan se menee kun palkinto on jo melkein huulilla: juuri paistettu, tuoksuva, lämpöinen, pehmoinen ja sokerinen maailman paras munkkirinkilä! Joka huuhdellaan alas tosi hyvällä, paikalla jauhetuista pavuista keitetyllä kahvilla (ja Omenalimulla, kuten meillä on tapana). Ahh, ahh ja ahhhh....

Mahtavuudessa ei kyllä jäänyt yhtään jälkeen tämänpäiväinen herkkuhetki Mikkelin torikahviossa (siis yhdessä niistä, isoimmassa, en tiedä mikä oli nimeltänsä). Ensinnäkin, lihis oli tietysti mahtava, ei mikään mössököntsä vaan rapeakuorinen ja sisältö irtonainen ja kivasti maustettu. Mutta jälkkäriksi (heh) sattumalta valitsemani jutska osoittautuikin herkkupullien kuningattareksi! Se oli kuin semmoinen pyöreä rahkapiirakka, mutta ei yhtään semmoinen kuin kaupan tiskiltä, vaan pullataikina oli napakkaa ja maistuvaa, rahka ihanan pehmeää ja kosteaa ja vaniljaista, ja sitä oli paljon, ja siinä päällä iso kasa ihan tuoreita mustikoita ja mansikoita. Se oli niiiiin hyvää että melkein itku pääsi. Tulee pitkä odotus seuraavaan kertaan, ensi kesään, huoh.

Pyynikin näkötornissa iso kahvi 1,80 e ja iso munkki 1,70 e.

Mikkelissä iso kahvi, lihis ja mustikka-mansikka-rahka-pulla noin 8,50 e.

* Hintoihin sisältyy muutoin fantastinen fiilis- ja maisemabonus, mutta kummassakaan paikassa ei kuulunut häivähdystäkään kovasta kaipaamistani murteista, höh. Eikä koko kaupungeissakaan. *

Kahvit kaupungilla: Rantakahvila Regatta

Molemmat on Meilahdessa, sekä oma koti että Cafe Regatta. Ollaan kuitenkin niin kaukana toisistamme kuin kaupunginosan sisällä mahtuu olemaan, ihan vastakkaisilla rajoilla. Meille pääsee 10-ratikalla ja noin 20 eri bussilla, mutta Cafe Regattaan joutuu kävelemään ehkäpä kilometrin verran Mannerheimintieltä tai Topeliuksenkadulta puolisen kilometriä. Kätsyintä sinne on mennä juurikin jalan tai fillarilla. Kyllä autollakin pääsee, mutta ei välttämättä ihan lähelle mikä voi jonkun mielestä olla kauheen ahistavaa :)

Regatan sijainti on mieletön, ihan rantaviivassa, huikea 180 asteen näkymä merelle (mitä ei uskois tosta valokuvasta, koska kuvaaja on istunut selkä merelle päin). Rantaa jatkuu sitten molempiin suuntiin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Lähimmät rantanaapurit on Olympialaisiin (1952) rakennettu Soutustadion, (perin tasokas) ravintola Mestaritalli ja ainoa oikea Hietsun uimaranta toisessa suunnassa ja pääministerin kesäasunto, presidentin virka-asunto sekä Seurasaari toisessa suunnassa.

Regatta on oikea kahvila, ei kaljapaikka. Juuri paistetun korvapuustin tuoksu leijaili vastaan jo pitkälle. Itse otin kahvin kanssa ihanaa sitruunaista juustokakkua, slurps. Kahvilarakennus on hirmu soma ja pieni, semmonen XXL-leikkimökki, seinät pursuaa hulluja koriste-esineitä :) Aurinkoiselle terassille mahtuu ainakin 100 henkeä, enemmänkin. Erillinen vessa on supersiisti, ja sielläkin on seinillä kaikenlaista hupaista rompetta ja talo tarjoaa siteet ja tamponitkin (ja epärehellisille törkimyksille vaikka mitä; mitään ei ole lukittu piiloon, ihmisiin uskotaan, toivottavasti kannattaa!).

Luottamuksen huippu kyllä on, että kun vasta tilatessani älysin kysyä että käyhän teillä kortit, niin siihen iloinen nuori nainen että "meillä käy vaan käteinen, mutta ei hätää, voit maksaa sitten ensi kerralla!". En meinannut saada sanaa suustani, olen sentään ihan vieras enkä mikään kanta-asiakas. Heh. Vitsikästä oli sekin, että Regatassa ei santsikupista tarvitse maksaa mitään, sen sijaan he maksavat asiakkaalle 5 senttiä kun tämä hakee lisää :D

Tämäkin on metka juttu: Regatan pihapiiri on kuin mummolassa, on nurmikkoa ja keinua ja puisia penkkejä ja kukkia... Pihalla on myös nuotio, jossa saa itse paistaa makkaraa, aika spesiaalia ja varmaan talvella kivaa.

Mitähän vielä keksisin kehua... Ai joo, koiria varten on isot vesikipot esillä. Niin ja huopia on tarjolla, jos alkaa ulkopöydissä viluttamaan. Ja ilmaista hupia tarjoavat aloittelevat melojat, jotka henkeä pidätellen keikkuvat merelle ihan siitä silmien edestä :)

Cafe Regatta, Merikannontie 10

Kahvi 2 euroa (+ ilmainen santsaus)
Juustokakku 3,90 euroa


Siis tuo tuossa missä lukee "kahvila":

(kartta on lainattu Merimelojien sivuilta)

Waihdevuodet: VULVODYNIA - VAIVA, JOTA LÄÄKÄRIT EI TUNNISTA

"Vessajuttuja 2:ssa" etäännyin varsinaisesta aiheesta (ummetus, virtsankarkailu) kertomaan muista syistä, jotka voi aiheuttaa kipua ja oireilua alavatsassa. Olin nimittäin juuri saanut kuulla erilaisista laskeumista. No, nyt sitten törmäsin Me naisissa (7/12) sairauteen nimeltä vulvodynia, joka niinikään aiheuttaa samantyyppisiä oireita! Ja minä tyhmä kun luulin, että nyt kun menkat on kärsitty ja synnytykset hoidettu, niin alapäässä vallitsee ansaittu lepo ja rauha (kunhan huolehtii, että vatsa toimii). Vaan ei, kaikenlaista kivaa voi vielä tulla eteen.

Nettiä tai lääkärikirjojahan siis ei todellakaan kannata alkaa pläräämään, muuten löytää itsestään kaikki sairaudet tinnituksesta Touretteen. Tästä vulvodyniasta halusin kuitenkin mainita, koska vaikkei sillä ole väliä etten minä ole siitä kuullut, niin väliä on sillä ettei siitä ole moni lääkärikään kuullut! Tai ainakaan ei tunnista sitä, niin gynekologi kuin olisikin, vaan pyörittelee vain silmiään tai kirjoittaa suoraan hiivalääkereseptin.

Lehtijutussa haastateltu HYKSin naistenklinikan asiantuntija Tomi Mikkola sanoo, että "yli 60% (meille) hoitoon hakeutuvista potilaista on käynyt jo vähintään kolmella lääkärillä". Ja yleensä he ovat ennättäneet kärsiä vulvodyniasta jo vuosikausia. Lääkäreiden tietämättömyys on törkeää, kun Mikkolan mukaan "Yleisimmän arvion mukaan vulvodyniasta kärsii 10-15 prosenttia naisista jossain elämänsä vaiheessa". Kävin tsekkaamassa, kuinka paljon 30-64-vuotiaita naisia Suomessa tällä hetkellä on, ja aika paljon on: noin 1,3 miljoonaa. Siitä kun laskee 10-15 prossaa, niin se tekee 130 000 - 195 000 naista!

Siispä lääkäreille (ja muillekin) tiedoksi, että vulvodynia on emättimen, ulkosynnyttimien tai ulkoisten sukupuolielinten kiputila. Sen alalaji nimeltä neuropaattinen vulvodynia on yleisin vanhemmilla naisilla. Oireita: jatkuva emättimen kiputila (muistuttaa hermovauriokipua) joka voi olla paikannettavissa tiettyyn kohtaan tai sitten ei, ja joka joka voi säteillä reisiin tai ristiselkään, alapään epämääräisiä tuntemuksia kuten polttelua tai viiltelyä, yhdyntäkipua, sekä jatkuvia virtsatie- ja hiivatulehduksia. Siinä yleisimmät.

Vulvodyniaa voi hoitaa. Hoidoista sekä koko taudista ylipäätään löytyy lisätietoa muun muassa täältä: www.vdopas.com. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmä., lääkärit haloo!

* Lähdetietoa löysin siis netistä ja Me naisten jutusta *

Painonpudotus: Suklaa hoikistaakin

Anteeksi etten jaksa referoida alla olevaa tutkimusta, vaan pistän sen tähän sellaisenaan. Sen sisältö on kuitenkin niin tärkeä, että se pitää tuoda julki kaikilla maailman foorumeilla, myös tässä minun pikku blogissani ;) Siinä nimittäin kerrotaan, että 5 kertaa viikossa suklaata syövät olivat hoikempia kuin ne, jotka eivät syöneet suklaata - okei, vain vajaat kolme kiloa, mutta kuitenkin!

Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, vielä. Suklaa on kyllä maistunut, mutta kun kaikki muukin herkku on maistunut niin suklaan hoikistava vaikutus ei ole läskien alta näkynyt ;) Tähän asiaintilaan on tultava muutos, elokuun puoliväli voisi olla hyvä ajankohta alottaa (taas). Syksystä alkaen mussutan vain suklaata. Kasikutosta tai vähintään seiskakymppistä.

(En ole tallettanut ao. artikkelin lähdettä, pahoitteluni siitäkin, mutta se on melko varmasti HS-verkkolehti ja julkaistu hiljattain.)

Säännöllinen suklaan syönti saattaa alentaa painoindeksiä, kertoo Yhdysvalloissa tehty tutkimus.

Kalifornian yliopiston San Diegon kampuksen tutkijat selvittelivät statiinien eli kolesterolia alentavien lääkkeiden vaikutusta ihmisiin. Terveitä koehenkilöitä oli kaikkiaan 972, sekä miehiä että naisia. Heidän keski-ikänsä oli 57 vuotta.

Koehenkilöiden elämäntapoja ja ravintotottumuksia seurattiin säännöllisesti. Tutkimuksessa kysyttiin muun muassa, kuinka usein tutkimukseen osallistuvat söivät suklaata.

Tutkimustuloksista selvisi, että suklaan säännöllinen kulutus oli yhteydessä muita koehenkilöitä alhaisempaan painoindeksiin - huolimatta suklaan tuomista lisäkaloreista.

- Kaikki ovat olettaneet, että suklaa on jollakin tavalla perimmiltään paha asia, koska se on kaloripitoista ja koska sitä syödään tyypillisesti makeisena, sanoi tutkija Beatrice Golomb.

Suklaan tiedetään sisältävän aineenvaihduntaa edistäviä ainesosia kuten antioksidantteja. Nämä polyfenolit saattavat lisäksi torjua sydäntauteja ja edistää elimistön herkkyyttä insuliinille.

- Löydöksemme näyttää antavan tukea siihen laajaan tutkimustietoon, jonka mukaan kalorien laadullinen koostumus - ei ainoastaan kalorien määrä - on vaikuttaa loppujen lopulta eniten painoon, sanoi Golomb.

Suklaan vaikutus oli huomattava. Viisi annosta suklaata viikossa syövät koehenkilöt olivat 2,3-3,2 kiloa hoikempia kuin ne, jotka eivät syöneet lainkaan suklaata. Vaikutus oli sidottu nimenomaan suklaan syöntikertoihin, ei kokonaismäärään.

Harvardin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkija Eric Ding kehottaa yleisöä kuitenkin ottamaan huomioon suklaan sisältämän runsaan energian. Dingin mukaan parhaimman vaikutuksen suklaasta saa, jos sitä ei lisää muuhun kaloriannokseen vaan jättää suklaapäivinä syömättä jotakin muuta.

Tutkimuksessa on puutteensa. Koehenkilöiden määrä oli suppea eivätkä tutkijat ottaneet huomioon suklaan laatua. Tummaa suklaata pidetään terveellisempänä kuin vaaleaa.

Kahvit kaupungilla: Huvilakahvio päältä kaunis

Seurasaaren kupeessa, ja Urho Kekkosen muinaisen virka-asunnon vieressä, sijaitsee kaunis, vanha puuhuvila. Meri pilkottaa lehmusten välistä, terassipöydät antavat vehreään puutarhaan. Sisältä talo on juuri niin hieno kuin entisen Meilahden kartanon mailla kuuluukin olla.

Kahvio on kohtalaisen suosittu, silmäätekeviäkin siellä kuulema näkee, ja ennen sinne saatiin helposti kesätyttöjä töihin. Nyttemmin... no niin, ongelma on paikan omistaja. Joidenkin mielestä eksentrinen puolalaisnainen tuo paikkaan eksoottista särmää, toiset taas ovat tyrmistyneet emännän töykeydestä ja haluttomuudesta kuulla asiakkaitaan. (Ja kuulema työntekijöitään, siksi heitä ei kai enää olekaan, ei ollut ainakaan viime viikolla.) Monet ovat valittaneet leivonnaisten tason laskeneen; että tarjolle laitetaan vanhoja torttuja ja kuivia pullia. Kahvilaatukin on kuulema vaihtunut "palkinnon saaneesta" kehnompaan. Tiedä häntä.

Itse olen käynyt siellä enää harvoin, edellisestä kerrasta on jo vuosia. Muistikuvani kuitenkin on, että ainakin makeat piiraat olivat ennen ihania ja niiden kanssa sai paljon paksua vaniljakastiketta. No, nyt otin raparperipiirakan palan, ja se oli ok, ihan riittävästi fylliä. Mutta pikkuisen siinä maistui kylmäkaapista tarttunut muu leivonnainen, olleet varmaan kylki kyljessä. Vaniljakastiketta ei saanut, koska "en minä ole ennättänyt tehdä!". Mikä oli aika yllättävää, koska olimme ystäväni kanssa paikan ainoat asiakkaat, ja kellokin oli jo puoli kaksi iltapäivällä.

Kun pääsimme kahveinemme pöytään, valtakuntaansa yksin hallinnoinut rouva istahti tyynesti lukemaan tablettiaan "omaan pöytäänsä" (josta kuulema ajaa muut pois). Mieli teki vinkata, että ehkä nyt ennättäisi sitä kastiketta vispaamaan? Vaan en uskaltanut. En myöskään sanonut mitään siitä, että muuten niin kivojen korituolien päällykset olivat kahvitahroja täynnä, ja - minkä huomasi vasta ylös noustua - ihan kosteita. Pakko sanoa, että ei sisälläkään liian siistiä ollut :(

Kahvio hehkuttaa näkyvästi ja kuuluvasti, että kahvia saa ottaa lisää samaan hintaan. Parasta onkin saada, kun kahvi ja piirakanpala maksavat 12,50 euroa - mikä on rouhea hinta siitäkin huolimatta, että ymmärtää siihen sisältyvän miljöölisän.

Suosittelenko? Paikan hulppean, joskin syrjäisen sijainnin ja kauniin rakennuksen takia kyllä. Tuoreina myös leivonnaiset hyviä. Verannan seinällä olleessa lapussa haettiin työntekijää, joten voihan olla että joku tarttui syöttiin ja palvelukin on nyt jo parempaa :)

Tamminiementien kahvila, Seurasaarentie
Kahvi 5 e
Tee 5 e
Pala raparperipiirakkaa 7,50 e


Huom! Presidentti Kekkosen entinen asunto, Meilahden kartanon "uusi" päärakennus Tamminiemen huvila, toimii nykyisin museona. Jos ei siellä ole vielä käynyt Kekkosen kautta muistelemassa, niin kannattaa mennä, jo pelkkä puistomainen tontti on niin ihana! (Siellä on myös oma kahviokin, jos ei tuo yllä mainittu nappaa.)

Voi elämä... - Kiitos isi, t. minä 2v

Voi elämä... Nämä kirjoitukseni käsittelevät kuolemaa.



Pitkästä aikaa tämmönen päivä. Isän kuolemasta huomenna 3 kuukautta.





Olen pystynyt jo itkemään. Oikein huutamaan. Se lähtee syvältä eikä meinaa lakata kun on alkuun päässyt. Silti, hyvä että pystyn. Kyllä se auttaa, kaikkihan sen tietää. Ei se ikävää vie, mutta kun oikein syvälle kipeisiin asioihin kaivautuu ja siellä parkuu ja piehtaroi, niin saattaa jopa tehdä oivalluksia.


Minä kun itkin äsken taas kerran sitä, että isä hylkäsi kun olin lapsi, niin oivalsin yhtäkkiä että miten niin, eihän se pidä paikkaansa! Eihän isä hylännyt; ei hän halunnut erota äidistäni, eikä hän mahtanut mitään sille ettei saanut minua tavata.

Kaiken huipuksi - en ymmärrä miten en ole ennen tätä tajunnut - ilman isää en olisi enää olemassakaan. En olisi elänyt edes kolmea vuotta. ISÄ PELASTI HENKENI, kirjaimellisesti, konkreettisesti, ja peräti kaksi kertaa. Ei hän hylännyt, hänhän piti kiinni!

Ensimmäisellä kerralla olin vielä sylivauva, vuosi oli 1959.
Äiti joutui sairaalaan jonkun jalkajutun takia, ja jäin isän kanssa kahdestaan. Isä teki Räsäsen konepajalla pitkää työpäivää, aamuseitsemästä iltakuuteen, ja minä olin sen ajan häkkisängyssä. Yksin kotona, neliviikkoisena. Hoitajaa ei saanut eikä vanhempainlomia tunnettu. Pihan toiselta puolen vanha pariskunta kävi muutaman kerran päivässä syöttämässä "jotain velliä", jota isäkin keitteli minulle illalla töistä tultuaan. Tätä kesti 6 viikkoa. Äidin syliin en päässyt kertaakaan, sairaalaosastolle ei tuolloin saanut viedä lapsia. Isä otti minut kuitenkin aina yöksi viereensä.
- Semmosta vikinää pidit, ei se kunnon itkua ollut, kertoi isä.

Isältä tuon koko tarinan kuulin aikuisena, monta kertaa. Olisin niin mielelläni kuullut sen myös äidin näkökulmasta, mutta jahkailin liian monta vuotta. Äiti sairastui enkä tohtinut kysyä jos olisin vaikka tuottanut mielipahaa. Ja sitten äiti kuoli, 56-vuotiaana. Joka tapauksessa, neljä vuosikymmentä myöhemmin terapeutti kertoi, että isä oli kirjaimellisesti pelastanut henkeni ottamalla öiksi viereensä. Terapeutti sanoi pitävänsä suorastaan ihmeenä, että olin selviytynyt hengissä niin monta viikkoa niin vähällä sylissäpidolla. Lämmin kehokontakti kun on - nykyään tiedetään - ruuan lisäksi se nimenomainen asia, mitä pieni ihmisenverso tarvitsee pystyäkseen pysymään elossa.

Tämän toisen tapauksen olen myös kuullut lukuisia kertoja, silminnäkijöitäkin oli neljä: äiti, mummo ja kaksi enoa. Tapahtumapaikka oli mummolan piha. Isä ja kolmas eno peruuttivat kuorma-autoa autotallin takaa etupihalle, jyrkässä kulmassa rakennuksen kylkeä pitkin. Talon nurkalla, räystäästä tippuneen veden kovertamassa pienessä kuopassa, istuin minä hiekkalapion kanssa. Olin kaksivuotias. Äiti ja mummo laittoivat ruokaa tuvassa, enot värkkäilivät pyöriänsä tai jotakin. Kukaan ei ollut huomannut kuinka auton perä hiljalleen lähestyi omissa touhuissansa tuhisevaa tyttöä, ennen kuin punainen mekko lehahti ilman halki. Kuorkin iso takarengas oli mennyt niin läheltä, että olin tarttunut siihen hiuksistani ja vaatteistani ja pyörähtänyt kierroksen renkaan mukana. Mummo tai äiti sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan ikkunasta ja näki punaisen vilahduksen, ja salamana molemmat naiset juoksivat  ulos kiljuen ja huitoen ja etanavauhtia peruuttanut auto saatiin pysähtymään heti.

Koko pääni oli ollut yhtä veren ja roikkuvien päänahanriekaleiden ja hiusten mössöä. Kaikki kai luulivat minun kuolevan. Isä kertoi, että koko sairaalamatkan hän oli pitänyt minua sylissään ja tehnyt kaikkensa, että pysyisin tajuissani, puhellut ja laulellut ja ravistellutkin aina kun menin ihan veltoksi. Puolen tunnin matka Mikkeliin oli ollut painajaista. Tutkimusten jälkeen isälle ja äidille kerrottiin, että vahinko ei ollut niin paha kuin miltä se näytti; olin selvinnyt pahalla aivotärähdyksellä ja ruhjeilla ja osittaisella skalpeerauksella. Oman psyykeni kannalta olikin kurjinta se, mitä seuraavaksi tapahtui: jouduin olemaan sairaalassa toista viikkoa ilman, että minua käytiin katsomassa. Isän mukaan kerran olivat käyneet, mutta kun olin alkanut itkeä hysteerisesti enkä päästänyt irti kaulasta, niin sen jälkeen kävivät katsomassa vain lasin takaa. Näin hoitajat olivat neuvoneet. Nyt aikuisena tiedän, että kaksivuotias ei pysty hahmottamaan mitä tarkoittaa "ei varmaan kovin kauaa"" tai "ensi viikolla", joten olin tietysti luullut että sinne vieraaseen paikkaan minut hylättiin. Sitä pienen lapsen hirveän suurta surua, eikä ketään lohduttamassa! Kyllähän siitä jäljet jäi, siitäkin, vaikka paljon pahempaa oli vielä tulossa. Monesti olen miettinyt, että ehkä pikkumennan olisi ollut parempi vain jäädä kokonaan sinne renkaan alle, mutta sitten aina tajuan, mikä tragedia se olisi ollut paikalla olleille.

Plus saattaa se olla niinkin, että jossakin laadittuun Suureen suunnitelmaan kuului, että juuri minä saisin kunnian saattaa maailmaan kaksi universumin ihaninta lasta. Eikäpähän universumin kahta ihaninta lapsenlastakaan olisi olemassa ilman minua! Isän ansiosta suunnitelma pääsi toteutumaan.
Että kiitti, isukka rakas, t. minä, 53v.

Painonpudotus: Miun maun mansikoita

Omin kätösin Koiviston mansikkatilalta poimittu 10.7.

Kissanvillat sanon minä. Tuolla aiemmin hehkuttelin, että on se niin kiva kun kesä tulee, sitten on helppo olla mussuttamatta epäterveellisiä herkkuja kun kerran terveellisiäkin on tarjolla. Hah! Kyllä nuo herneet ja mansikat maistuukin, juu juu, mutta kun ei ne yhtään poista sitä pullannälkää! Eikä karkin, eikä limun, eikä...

Mansikat ON kyllä ihania. Käytiin äsken itsepoimintapelloilla, eikä mennyt kuin tunti että oli ämpäri täynnä, siis 6 kiloa. Niitä on nyt sitten vedetty niin että napa rutisee, mikä hyvä, jep jep. Mutta hitto kun tultiin kaupan kautta kotiin, niin eikös siellä syntynyt kuningasidea, että vaniljajäätelö on ihan must mansikoiden kanssa. Ja kun kerran sille tielle lähdettiin, niin kermavaahtoa kans. Että se siitä terveellisyydestä taas kerran.

Kaiken huipuksi unohtui tietysti ostaa se asia, minkä takia sinne kauppaan piti alunperin poiketa eli pakasterasiat. Nyt on sitten pakko lampsia kauppaan uudestaan. Huoh. No, täytyy ottaa se liikunnan kannalta ettei pännisi. Tosin puoti on niin lähellä, että melkein ikkunasta näkyy, ei siinä matkalla ihan kaikkia ylimääräsiä kaloreita saa kulutettua. Ehkä yhden. :)